Lähiöromaani: osa 2., luku 5.

 

Janette

Vasta toinen lomapäivä, Janette ajatteli herätessään. Ei kai se voinut olla niin? Kyllä se oli. Kello oli yksitoista. Edellisenä päivänä tähän aikaan hän oli - ei hän muistanut tarkalleen, mitä oli juuri tähän aikaan tehnyt, mutta kenties hän oli vaihtanut pullokoneen tölkkisäkkiä, hiki työpaidan kaula-aukkoon niristen. Se kuulosti oikealta. Jotenkin hän päätyi aina tekemään senkin paskahomman.

Vaan nyt ei kahteen viikkoon päätyisi. Niin paljon oli lomaa vielä jäljellä.

Ja kuinka monta kertaa enää sen jälkeenkään? Jos hän pääsisi pois.

Ei ollut varsinaista krapulaa, mutta oli nahkea olo, tietysti kuumuudestakin. Olisi pitänyt avata ikkuna yöksi. Kotiin tullessaan hän oli ollut melko päissään, käväissyt Facebookissa ja mennyt sitten nukkumaan edes iltapalaa syömättä.

Ikkuna piti avata nyt. Hän kömpi pystyyn, jännittävää miten olo tuntui virkeämmältä heti, kun pääsi peiton alta pois. Peitto oli näillä säillä täysin tarpeeton. Kämppä oli matalalla, toisessa kerroksessa ja hän oli alasti, mutta hän ei välittänyt siitä kävellessään ikkunaa avaamaan. Joskus oli hauskakin ajatella, että joku sai nähdä vilauksen hänen vartalostaan tällaisina hetkinä. Ei vain saanut itse katsoa, kävikö niin. Tilanteesta tulisi heti epämukava, jos näkisi, kuka siellä kyylää.

Oikeastaan ikkunan avaaminen toi vain illuusion raikkaammasta ilmasta, mutta se riitti, nyt.

Hän keitti kahvia, söi paahtoleipää ja mysliä, avasi television, sulki sen – päiväohjelmisto oli sietämätöntä paskaa. Hän pukeutui, puhtaita vaatteita ei ollut enää paljon, pitäisi pestä pyykkiä, mutta siihenkin oli lomalla aikaa. Nyt vaatetettuna hän käveli taas ikkunaan ja katseli pihaa, jolla ei tapahtunut mitään. Aurinko vain kellasti pihanurmea armottomalla varmuudella. Näköpiirin laitamilla oli kaikenlaista laiskaa liikehdintää, päämäärättömiä tyyppejä matkalla hautaan. Hän keitti lisää kahvia ja tuli taas ikkunaan juomaan sitä. Parveke olisi mukava olla, vaikkei mitään koskaan tapahtunutkaan. Ehkä juuri siksi. Voisi sulkea silmänsä ja keskittyä – niin, mihin? Unelmiin. Paikkoihin, jotka eivät olleet Kartanonrinne. Mutta jos hän pääsisi pois täältä, hän ei ehkä enää tarvitsisi parveketta mihinkään. Kalliossa ei kai hirveästi sellaisia ollutkaan.

Kahvi loppui taas. Hän oli juonut kolme isoa mukillista, ja nyt hän oli taas aivan hikinen. Teki mieli vaihtaa heti uudet vaatteet, mutta niitä ei nyt ollut tarpeeksi, se oli tosiasia. No, suihkuun hän voisi mennä, ja pitäisikin. Hän teki niin, tappoi aikaa ottamalla pitkän suihkun ja keskittymällä sen jälkeen huolella säärien ajelemiseen. Sitten hän pukeutui taas samoihin vaatteisiin ja tajusi pukeutuessaan, että asunnosta oli nyt päästävä pois. Hän meikkasi mahdollisimman pikaisesti, heitti laukun olalleen ja lähes juoksi raput alas pihalle, siinä ei montaa sekuntia mennyt.

Hän pysähtyi vasta aseman ostarilla eikä tiennyt, mihin oli menossa. Terasseilla tapeltiin kovaan ääneen. Kauppa oli inventaarion takia kiinni. Janette katseli, kun humalainen pariskunta nelivuotiaan lapsen kanssa yritti reuhtoa sen ovea. Sitten riideltiin ja huudettiin, lapsi alkoi itkeä uhmaikäisen läpitunkevaa itkua, se ylitti kaiken muun metelin vaivatta. Pariskunta lähti horjumaan poispäin, tyhjiä tölkkejä kasseissa raahaten. Ne olivat ihmisiä, joiden olemassaolo oli niin hataralla pohjalla, että pieninkin takaisku oli vaarassa tuhota kaiken. Tätä näki töissä joka päivä, ja oli kai typerää kuvitella, ettei sitä näkisi lomallakin, täällä.

Mutta sitten hän näki jotakin muuta: Sebastianin.

Se tuli kirjastosta ulos ja näytti ihan samalta kuin kolme vuotta sitten. Mustaksi värjätty hipsteriletti, vähän kajalia, mustat pillifarkut, jonkun täysin tuntemattoman yhtyeen bändipaita. Juuri tuollaisena hän sen muisti. Se näytti aivan omituiselta tässä ympäristössä, se ei vain sopinut yhteen Kartanonrinteen kanssa.

Mitä se täällä teki?

Kiire: se oli jo tulossa asemalaiturille, se oli menossa junaan, ja junahan saattaisi tulla vaikka heti. Janette lähti sen perään, mutta piti tarkkaan huolta, ettei ottanut juoksuaskeleita. Hän yritti pitää hengityksensä tasaisena. Juna näkyi jo täyttömäen mutkassa, täpärälle tämä menikin. Janette tavoitti sekakäyttäjäryhmien välissä seisoskelevan Sebastianin ja koputti sitä olkaan.

Se kääntyi ja näytti juuri niin hämmästyneeltä kuin hän oli toivonutkin. Se epäröi helposti havaittavan hetken ja päätti sitten, että voisi halata häntä. Mutta hän livahti sen käsivarsien ulottuvilta ja katsoi sitä parin askelen päästä. Sitten hän hymyili.

“Sua ei oo vähään aikaan näkyny täällä”, hän sanoi.

“No ei mulla varsinaisesti kovin usein oo asiaa tänne”, se sanoi vähän puolustelevasti. “Mä heitin julisteen tonne kirjastoon... meillä on keikka yhessä haagalaisessa räkälässä niin mä ajattelin että laitan tännekin. Siis mun bändillä. Tota se on vissiin eri bändi kuin mikä mulla sillon oli. Mut hei toi juna tulee just...”

“Ei sulla niin kiire ole”, Janette sanoi ja mittaili sitä katseellaan. Junan ovet avautuivat jo, Sebastian näytti pakotietä tilanteesta etsivältä eläimeltä, ehkä pesukarhulta. Janette tarttui sitä kädestä. “Mä haluun tietää, mitä sulle kuuluu. Me mennään nyt Mafiapuistoon vähän juttelemaan. Pidetään pieni piknik. Tää ei ole ehdotus vaan tää on käsky.”

Ja niin Sebastian lähti hänen mukaansa, sillä ei silloin aiemminkaan koskaan ollut omaa tahtoa tällaisissa asioissa. Siitä kaikki paska oli johtunutkin. Kauppa oli siis kiinni, joten Janette johdatti heidät R-kioskille hakemaan muutaman siiderin ja sipsejä.

Puistoon käveltäessä ei puhuttu paljoa. Sebastian katseli häntä vaivihkaa. Katselkoot. Se ei ehkä itse ollut muuttunut lainkaan, mutta hän oli, ja pelkästään edukseen. Sen hän tiesi kyllä. Silloin hän oli ollut melkeinpä pikkutyttö.

Sebastian katseli häntä, ja harvat vastaantulijat katselivat sitä, omituista ilmestystä näillä main. Hän katseli taivasta, joka kaikessa sinisyydessään oli tänä kesänä tuntunut joka päivä suuremmalta.

Puistossa, kumpareiden ja pusikoiden suojassa, Janette muisti väkisinkin eilisen, Jessen ja sen kaverit, yhtäkkiä siinä. Se kaikki tuntui vieläkin kuin nihkeytenä iholla. Tuli epämukava olo. Sebastian ei tietenkään huomannut mitään. Se katseli ympärilleen hyväksyvästi.

“Täähän on mahtava mesta”, se sanoi. “Näin lähellä asemaa ja yhtäkkiä kaupungista ei näy mitään merkkejä.”

“Et sä oo käyny täällä aiemmin?”

“En mä kuule tunne Kartanonrinteen kaikkii piilopaikkoi”, Sebastian sanoi ja katsoi häntä. Varmaan sekin muisti asioita. Piilopaikoista. Toivottavasti.

Joka tapauksessa sen katse karkotti ajatukset Jessestä.

Lammen rannoille oli kokoontunut teinejä, ne möykkäsivät ja soittivat kovalla jotain Swedish House Mafian paskabiisiä. “Mennään vähän kauemmas”, Janette sanoi, ja he kipusivat parin mäennyppylän yli ja asettuivat puiston laidalla sijaitsevalle loivasti viettävälle rinteelle. Edessä oli harvoja puita, niiden takana jonkinlainen aidattu niitty, jolla vielä Janeten lapsuudessa oli pidetty hevosia. Hän oli aina kärttänyt, että äiti veisi hänet katsomaan niitä. Nyt niitty ei ollut missään käytössä. Sen takana häämötti seuraavan lähiön kerrostaloja. Janette ei ollut koskaan käynyt siellä.

Hän korkkasi kaksi siideriä ja antoi toisen Sebastianille. “Kerro mitä sulle kuuluu nykyään”, hän sanoi. Kaikki menisi hyvin niin kauan kuin hän muisti puhua yksinkertaisilla käskylauseilla.

Sebastian aloitti kiertelevään tyyliin. Se oli edelleen yliopistolla, “kandi” - mikä se sitten tarkalleen olikaan – tehtynä, mutta bändihommat veivät aikaa. Jäi vaikutelma, ettei bändi silti ollut päässyt nuorisotaloja ja räkälöitä pidemmälle. Miksi ne muuten soittaisivat Haagassa? Sebastian ei tosiaankaan ollut muuttunut, se jaaritteli ummet ja lammet bändistä ja musiikillisista pyrkimyksistään, luetteli vaikutteita. Tätä se oli ollut silloinkin, vaikka bändi oli ilmeisesti vaihtunut. Tekisit jotain omaa, Janette ajatteli. Mutta hän ei voinut puhua Sebastianille musiikista. Se nauraisi hänelle ja hänen maulleen, YleX:ltä kuulluille suomalaisille biiseille, joista hän enimmäkseen piti.

Hän asettui vatsalleen makaamaan, piti siideritölkin käden ulottuvilla. Pitäisi ehkä ottaa aurinkoa loman aikana. Kesä oli yli puolenvälin, ja hän oli edelleen kalpea kuin gootti. Kuin Sebastian. Sonjan ihonväri oli luonnostaan tummempi, se ruskettui aina heti.

Sonja. Sebastian. Oli luultavasti typerää lojua tässä.

Autiotalon kesä. Mikä oli alun perin ollut Sebastianin syy ilmaantua sinne? Oliko tosiaan niin, että se oli sanonut seuranneensa häntä vanhalta ostarilta? Se oli ollut käymässä jonkun kaverinsa luona, joka asui silloin täällä. Sieltä lähdettyään se oli nähnyt ostarilla hänet. Hän oli ollut seitsemäntoista. “Noin kaunista tyttöä mun oli vaan pakko seurata.” Miten ilmeistä. Hänelle se oli silloin mennyt aivan täydestä. Hän oli oikein täyttynyt lämmöstä, kun Sebastian sanoi ne sanat ja katsoi häntä hymyillen.

Hän oli hymyillyt takaisin ja sanonut jotain typerää, ja varmaankin Sebastian oli ajatellut pelin olevan sillä selvä, hänen olevan jo kaadettu. Mutta sen verran hän oli tajunnut, että alkoi pelata itsekin. Hän oli hymyillyt Sebastianille niin hurmaavasti kuin osasi ja sanonut, että se kuulosti ihan stalkerilta. Tyypiltä, jota ei kannattanut tavata tällaisessa yksinäisessä paikassa. Siitä Sebastian oli mennyt paniikkiin: se ei halunnut vaikuttaa pikkutyttöjen ahdistelijalta. Pikkutyttöjen. Hän oli seitsemäntoista ja se oli ehkä vähän päälle kahdenkymmenen, hän ei ollut varma. Mutta Sebastian oli selvästi henkilö, joka tunsi maailmaa. Maailma siis oli kaikki se, mikä ei ollut Kartanonrinnettä.

Janette kuunteli jossain surisevaa ampiaista. Oli vaikea erottaa sitä Sebastianista. Mutta ampiaisilla oli paikkansa maailmassa, ja Sebastian oli edelleen söpö. Oikeastaan pitäisi suudella sen turpa kiinni, hän ajatteli. Niin hän kai oli ajatellut silloinkin, melkein alusta asti. Ei. Hän ei saanut imarrella itseään niin. Piti muistaa, mitkä kaikki asiat olivat muuttuneet. Loputon bändeistä puhuminen oli tehnyt häneen silloin vaikutuksen. Ne tuntemattomat nimet, joita hän ei ollut muistanut enää puolen tunnin kuluttua, piirsivät kuitenkin autiotalon portailla istuessa siniselle taivaalle maailman, jota hän ei tuntenut. Hän halusi sinne.

Sitten hän oli ajatellut epämääräisesti, että jos Sebastian kerran kiinnostui hänestä, niin ehkä maailmakin.

Mutta minä en ole helppo, hän oli ajatellut.

Hän kiusasi Sebastiania, hän ei ehkä ollut hyvä puhumaan tällaisista asioista, bändeistä, mutta hänellä oli silmät ja koko ruumiinsa. Jossain vaiheessa se vitun bändeistä puhuminen lakkasi. Hän näytti Sebastianille autiotalon huoneet: ison olohuoneen, joka oli täynnä roskia ja lahonneita kalusteita, homehtuneita sanomalehtiä, otsikko Neuvostoliiton ulkoministeristä Suomessa. Keittiön, jossa oli vielä ruostunut liesi ja jotenkuten kasassa pysyvät kaapistot seinissä ja pysyvä homeenhaju.

Ja yläkerran. Sinne johtavien puuportaiden askelmissa oli reikiä ja nouseminen oli vaarallista, mutta itse yläkerta oli ainakin pinnalta katsoen yllättävän hyvässä kunnossa. Siellä nuoriso oli sotkenut vähemmän. Siellä oli kolme makuuhuonetta, joista yhdessä oli sängyn ruostunut metallirunko. Äitinsä puheista Janette muisti sille nimen: heteka. Siellä, Janette ajatteli, hipit olivat harrastaneet orgioitaan. Hänen mielikuvituksensa oli keksinyt monia tulkintoja sille, mitä orgiat yleensäkään tarkoittivat. Niistä hän ei tietenkään puhunut Sebastianille. Hipeistä hän kuitenkin tälle kertoi, mutta ei äidistään.

Nyt hänellä oli yliote Sebastianista. Tarina kesän autiotalossa viettäneistä hipeistä kiehtoi sitä: sillä itsellään ei ollut mitään, mitä heittää takaisin. Se kiersi vaitonaisena huoneissa, Janette kuuli, miten koneisto sen pään sisällä löi tyhjää. Sinä olet jätkä, joka miettii liikaa, Janette ajatteli. Lopulta hän ei jaksanut enää kuunnella raksutusta, siinä oli kulunut useita minuutteja, joista jokainen oli tuntunut ikuisuudelta. Hän ehdotti, että mentäisiin taas pihalle.

Vasta siellä, kun he istuivat taas kuistilla, Sebastian kysyi hänen nimeään. Hän kertoi sen ja heitti saman kysymyksen takaisin.

“Mä olen Sebastian”, se sanoi ja kuulosti niin mahtipontiselta, että Janette alkoi hihittää.

“Sebu”, hän sanoi, ja se nauratti häntä entistä enemmän, siinä ei ollut mitään järkeä. “Sebu”, hän toisti ja nauroi niin, että vatsaan sattui, hän joutui ottamaan portaasta tukea, vaikka oli vakaassa istuma-asennossa. Hän vilkaisi sitä ohimennen ja näki pohjattoman närkästyksen hetken ajan sen kasvoilla. Mutta sekin nauratti häntä, kesti kauan ennen kuin hän toipui siitä kohtauksesta.

Hän nauroi taas, kun muisti sen. Sebastian vaikeni, hän tajusi, että se katsoi häntä taas sellaisella tavalla, joka sai ihon kihelmöimään. Miksi niin kävi näin monen vuoden jälkeen? Vai siksikö juuri?

“Mitä sä ite sitten teet nykyään?” se kysyi.

Se oli kysymys, jonka tarkoitus oli asettaa hänet omalle paikalleen. Hänhän asui edelleen Kartanonrinteellä. Ei hän täällä voinut kesälomaa viettämässäkään olla.

Mutta mitä väliä silläkään oli?

“Mä käyn duunissa”, hän sanoi. “Pyrin opiskelemaan. Ens viikolla pitäis tulla tulokset. Nyt mä oon lomalla ja nautin kesästä.”

Hän katsoi Sebastiania silmiin ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun he olivat asettuneet tähän. Hän ajatteli, että se halusi kyllä häntä, mutta kuinka paljon, kuinka oikeasti? Se oli tässä ratkaisevaa.

Oli vaikeaa lukea ihmistä, joka oli kiinnostunut vain itsestään.

Ensimmäisenä autiotalon päivänä ei ollut tapahtunut mitään sen kummempaa. Hän oli vain sanonut lähtevänsä kotiin ja lähtenyt. Oli edelleen ollut täysin valoisaa, sekin oli ollut kuuma kesä, hän oli kävellyt asemalle ja kotitalolle samanlaisen piinaavan sinisen taivaan alla kuin nytkin. Illalla Sonja oli soittanut, varmaan halunnut dokaamaan, mutta hän ei ollut vastannut puheluun. Hän mietti asioita, rakastumista. Se tuntui isolta sanalta, oikeastaan naurettavalta sanalta kartanonrinteeläisessä kaksiossa ajateltuna. Eikä hänellä tosiaankaan ollut siitä kokemusta.

Monet pojat olivat tietysti siihen ikään mennessä yrittäneet hänen kanssaan vaikka mitä, mutta kovin pitkälle hän ei ollut niiden kanssa mennyt. Ne olivat latteita. Seuraavana päivänä ne olisivat kertoneet kavereilleen saaneensa pillua häneltä, ne olisivat kertoneet sen typerällä nasaaliäänellä ja jättäneet kertomatta sen, että olivat lauenneet liian aikaisin tai etteivät olleet saaneet edes seisomaan kuin ehkä puolitankoon. Hän tiesi, että hänellä oli jonkinlainen maine turhien lupausten antajana, mutta hän tiesi myös, ettei ollut koskaan antanut mitään lupauksia. Hänestä luultiin kaikenlaista vain siksi, että hän oli Sonjan ystävä.

Sebastian oli tietysti tullut takaisin. Ehkä se oli tullut takaisin jo seuraavana päivänä, mutta sitä hän ei tiennyt, hän ei itse mennyt silloin autiotalolle. Häntä huvitti ajatus, että jossain Kumpulassa tai missä lie asuva Sebastian oli tehnyt liityntäbussilla ja hitaalla lähijunalla ja sen jälkeen vielä jalan turhan matkan autiotalolle. Se oli istunut siellä ehkä parikin tuntia, hikoillen ja tuskallisesti selvin päin, kironnut ettei ollut vongannut hänen puhelinnumeroaan vaikka väkisin. Sitten se oli luovuttanut, mutta vielä kotimatkalla ärsyttävien yläasteikäisten lähijunaläppää kuunnellessaan se oli kiduttanut itseään ajatuksella, että heti sen lähdettyä hän olisi ilmaantunut talolle.

Sitä seuraava päivä oli perjantai, hän oli sinä kesänä ollut jo Alepassa töissä, hyllyttämässä, maanantaista perjantaihin, yhdeksästä kolmeen. Hän oli ollut koko päivän liian levoton tehdäkseen töitä kunnolla. Kondomipakkauksia hyllyttäessään hän oli yhtäkkiä ajatellut, että pitäisi ehkä ostaa sellainen, mutta sitä hän ei tietenkään tässä kaupassa voinut tehdä. Saattoi vain toivoa, että Sebastian olisi kaukonäköinen. Sillä hän tajusi tehneensä tiettyjä ratkaisuja, päättäneensä että oli ainakin riittävän rakastunut. Vaikka sitä sanaa hän ei halunnut vieläkään ajatella.

Töiden jälkeen autiotalolle kävellessään hän oli tietenkin ollut varma siitäkin, ettei Sebastian tulisi. Tuskin se oli tullut edellisenä päivänäkään. Sitä asiaa hän ei kysynyt koskaan, eikä se selvinnyt hänelle koskaan. Perjantaina Sebastian kuitenkin tuli, ja kaikki meni suunnilleen niin kuin hän oli olettanutkin. Hän oli hidastanut tapahtumien kulkua sen verran kuin tuntui välttämättömältä, Sebastianhan olisi halunnut kaataa hänet lahoille lattialaudoille heti. Se ei käynyt päinsä. Talossa sisällä se olisi muutenkin tuntunut liian likaiselta, luultavasti joku hipeistä oli pannut hänen äitiäänkin sillä sängyllä, josta oli enää raato jäljellä. Takapihalla oli pitkää heinikkoa, eikä tuntunut luultavalta, että sinne eksyisi kukaan. Heinät pistelivät selkää ja takapuolta, ja Sebastian vaikutti hieman kömpelöltä, mutta paljon pahemminkin olisi voinut käydä.

He kiskoivat vaatteet jotenkuten päälle ja lojuivat heinissä odottamassa hengityksen tasaantumista. Tavallaan sattui, mutta sumuverhon läpi, kuin olisi ottanut kipulääkkeen. Varikset kiertelivät taloa ja raakkuivat, hyttysiä laskeutui iholle. Sebastian halusi suudella häntä, ja hän antoi sen tehdä niin.

Hän tajusi kiihottuneensa ajatellessaan sitä nyt, ja se ärsytti häntä. Sebastian ei huomannut mitään, se selitti jotain Moskovasta, Janette oli kadottanut langan, mutta ilmeisesti Sebastian oli jossain vaiheessa käynyt siellä. Keikallako? Se puhui underground-luolista ja Putinia vastustavista punkkareista ja strippiklubista, jollaiselle se bändikavereineen oli puoliväkisin raahattu. Miksi se puhui tällaisista asioista? No, ainakin kiihottuminen oli jäänyt ohimeneväksi mielijohteeksi, nyt se oli tiessään. Hän joi siideriä eikä sanonut mitään. Ei tämä ole ensimmäinen kerta, kun ihmisiin saa pettyä, hän ajatteli.

Ensimmäiset päivät he olivat eläneet suljetussa maailmassa, jolla ei ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa. He olivat naineet takapihalla, sitten, kun kaikki tuntui sujuvan koko ajan paremmin, jo itse talossa ja lopulta kuistillakin, vaikka sille puolelle taloa kuka tahansa olisi voinut ilmestyä koska tahansa. Ei ilmestynyt, niinä päivinä. Outoina päivinä, jolloin hän tuntui elävän koko elämäänsä paksussa usvassa. Maanantaina hän meni taas töihin ja oli entistä huolimattomampi. Ihan joka päivä Sebastian ei päässyt Kartanonrinteelle, mutta sellaisetkin päivät tuntuivat tavallaan yhtä hyviltä. Lyhyessä ajassa oli kertynyt niin paljon hetkiä, joita saattoi silloin käydä uudelleen läpi.

Sonjaa hän ei ollut ehtinyt ajatella lainkaan, mutta Sonja oli ehtinyt ajatella häntä. Kun hän ei vastannut puheluihin tai tekstareihin, se oli seuraavana perjantaina tullut Alepaan etsimään häntä, ja sieltähän hänet tietysti oli löytänytkin, haaveisiin uppoutuneena hyllyjen välistä. Sebastian tulisi autiotalolle heti, kun luennoilta pääsisi, olisi viideksi siellä. Siinä oli melkein kahden tunnin tyhjä kohta, jota hän ei erityisesti halunnut viettää kotona. Äitikin oli alkanut ihmetellä hänen vähäistä viihtymistään siellä. Kohta häntä varmaankin syytettäisiin huumeidenkäytöstä.

Sonja oli kiukkuinen ja vaikutti olevan myös huolissaan. Ja hänen teki mieli kertoa lopultakin jollekulle, ja kuka muu se sitten olisi ollut kuin Sonja. Kaikki myllersi hänen sisällään, hän halusi nähdä Sonjan ilmeen, kun hän kertoisi. Se oli ollut ainakin viiden jätkän kanssa ja valittanut tuskastuttavuuteen asti, miten yksikään niistä ei ollut boyfriend-matskuu. Näitä juttuja oli kuultu. Hän ehtisi käydä Sonjan kanssa kahvilla ennen autiotalolle menemistä.

Kahvilla käyminen tarkoitti Kartanonrinteen teineille sitä, että haettiin pahvimukit R-kioskilta ja mentiin niiden kanssa ostarin pihanurmelle. Sonja kuunteli häntä tarkkaavaisena. Hän kertoi melkein kaiken. Kaikkea ei voinut kertoa, ei niitä asioita, jotka olivat olemassa vain tunteena rintalastan alla. Jokainen tyttö tiesi toki sen, sitä varten oli olemassa yleisesti hyväksyttyjä, jätkiä ja seksiä koskevia puhetapoja.

Sonja oli innoissaan. Sonja oli onnellinen hänen puolestaan. Ja Sonja halusi tietenkin tavata Sebastianin. Sitä ei oikeastaan voinut estää, vaikka hän ei pitänyt ajatuksesta. Miksi hän ei pitänyt siitä? Sitä hän ei vielä silloin tiennyt. Sonja ymmärsi toki, että pari tuntia heidän piti saada olla kahdestaan. Janette lupasi soittaa sille, kun se voisi tulla.

Sebastianin mielipidettä näistä järjestelyistä ei tietenkään pidetty tarpeellisena kysyä.

Nyt Sebastian oli lopultakin hiljaa, se oli kai tajunnut, ettei sitä kuunneltu. Olikohan maailmassa joku ihminen, joka kuunteli sitä, Janette mietti. Kyllä sellaisia täytyi olla. Sebastianilla oli itsevarmuutta, jollaista ei löydy niiltä, joita ei kuunnella. Olikohan sillä tyttöystävää. Saattoi hyvin ollakin. Oli helppo kuvitella vielä sekin, millainen tyttö oli kyseessä. Vintagea, laadukasta kirppiskamaa, punaiseksi värjätyt hiukset, pelkäsi hymyilemistä. Kun ne kävivät kahvilla, se kuunteli viileän hillitysti, kun Sebastian selitti. Jos sellainen tyttö oli olemassa, olisi vain oikeus ja kohtuus, että Sebastian pettäisi sitä hänen kanssaan.

Nämä ajatukset jumittivat hänen päässään kuin ympärillä itsepintaisesti surisevat kärpäset. Sebastian oli edelleen hiljaa, ja se tuntui luonnottomalta. Se ei tuntunut huomaavan, että hän katsoi taas sitä. Katseen oli tarkoitus vaikuttaa siltä kuin hän yrittäisi lukea, mitä sen mielessä liikkui. Hän ei uskonut, että sen mielessä liikkui mitään. Joskus oli vaikea muistaa, että toiset ihmiset olivat oikeita ja että niilläkin oli ajatuksia ja tunteita.

Sebastian lojui nurmella kyynärpäähänsä nojaten. Se oli juonut siiderinsä ja heittänyt tyhjän tölkin muutaman metrin päähän rinteeseen odottamaan pullonkerääjiä, joita täällä ei juuri pyörinyt. Janette joi viimeiset omastaan ja heitti sen samaan suuntaan. Se osui Sebastianin tölkkiin, ne jäivät lojumaan hylättyinä vierekkäin. Hetken mielijohteesta Janette nousi ja asettui kahareisin Sebastianin päälle, vei kasvonsa muutaman sentin päähän sen kalpeista kasvoista. Hän tuijotti sitä rävähtämättä ja yllättyi, kun se ei väistänyt. Se olikin Janette, joka joutui muutaman sekunnin päästä luovuttamaan. Oli kivuliaan hiljaista.

“Sebu”, hän sanoi melkein kuiskaten.

Sitä nimitystä hän ei ollut käyttänyt sen ensimmäisen kerran jälkeen, kun se oli tuntunut loukkaantuvan. Nyt se ei kuitenkaan tuntunut edes kuulevan.

Oli kulunut liikaa aikaa, hän ajatteli ja kierähti taas selälleen, jäi tuijottamaan sinisyyttä. Liikaa aikaa niin pienestä jutusta. Oikeastaanhan kyse oli ollut vain yhdestä viikosta. Oikeastaan se oli loppunut, kun Sonja oli tullut mukaan. Heti ei ollut tapahtunut mitään, mutta oli tuntunut erilaiselta.

Sonja oli tietysti tiennyt autiotalon, mutta ennen Sebastiania sitä ei ollut kiinnostanut hengailla siellä. Se oli hakeutunut sinne, missä muutkin nuoret olivat. Kerran Sebastianin tavattuaan se oli kuitenkin yhtäkkiä päättänyt, että autiotalolla olikin hauskaa. Se tuppautui seuraan aina kun vaan kehtasi. Janette oli tietysti tajunnut melkein heti, että Sonja oli iskenyt silmänsä Sebastianiin ensi katseesta. Sebastianilta kesti kauemmin tajuta se, niin että aluksi Janette ajatteli sen suhtautuvan Sonjaan yliolkaisesti, koska oli niin rakastunut häneen, ettei nähnyt ketään muita. Se oli toivotonta lapsellisuutta. Jossain vaiheessa Sebastian oli tajunnut. Ja sitten typerän televisiosarjan kohtaus: hänen piti olla töissä, mutta hän oli lähtenyt huonovointisuuden verukkeella kesken päivää ja mennyt autiotalolle miettiäkseen asioita. Mitään mietittävää ei vain enää ollutkaan: talolla hän oli yllättänyt Sebastianin ja Sonjan melkein panohommista.

Sebastian oli yrittänyt avuttomasti vierittää syytä Sonjan niskoille. Janette oli saanut elämänsä pahimman raivokohtauksen ja huutanut sitä painumaan vittuun hänen silmistään ikuisiksi ajoiksi. Se oli lähtenytkin hyvin nopeasti. Sikäli kuin Janette tiesi, se ei ollut palannut Kartanonrinteelle kertaakaan ennen kuin nyt.

Hän ja Sonja olivat olleet riidoissa loppukesän, sopineet sitten Rapaojan rannassa kouluvuoden ensimmäisenä viikonloppuna siiderihumalassa, runsaiden kyynelten avittamana.

Liikaa aikaa niin pienestä jutusta. Ei hän ollut Sebastiania vuosien varrella niin hirveän paljon ajatellut. Sen kesän jälkeen hän oli tosin alkanut ajatella, että häntä varten voisi olla muutakin kuin Kartanonrinne. Mutta ei se ollut Sebastianin ansiota. Sehän oli vain käyttänyt häntä hyväkseen. Mutta sellaisesta saattoi oppia, päättää: niin ei tapahdu enää koskaan.

Hän nousi ja otti laukkunsa. Nyt Sebastian katsoi häntä kyllä ja näytti sekä yllättyneeltä että ehkä vähän hätääntyneeltäkin. Hän nyökkäsi sille ja lähti kiipeämään kumpareen yli aseman suuntaan. Hän ei katsonut, mitä se teki, mutta perään se ei lähtenyt, eikä hän ollut sellaista odottanutkaan.

*

Iltapäivä oli jo pitkällä ja kuumuus tuntui koko ajan kohtuuttomammalta: sitä teki mieli paeta, mutta mihin? Kaupassa olisi ainakin ollut viileämpää. Janette käveli nopeasti, vaikka hikoili sen seurauksena vain enemmän. Hän kiersi poppia yhä huudattavat teinit kaukaa, mutta jotkut jätkistä vilkuilivat silti kiinnostuneina hänen suuntaansa. Niiden omat muijat olivatkin karmeasti meikkaavia kimittäjiä. Lähempänä asemaa olevaan notkelmaan oli asettunut toisiaan nuoleva nuoripari, jotka taas eivät huomanneet häntä lainkaan. Sebastianin jälkeen hän ei ollut osannut uppoutua kehenkään ihmiseen noin. Hän ei kuherrellut puistoissa. Jos hän oli päätynyt johonkin asuntoon, hän pyrki poistumaan aamulla joutumatta sanomaan hyvästejä. Hän ei vastannut sellaisten seuralaisten tekstiviesteihin tai Facebook-kaveripyyntöihin. Keväällä hän oli erehtynyt mainitsemaan Sonjalle maunulalaisesta, jonka kanssa oli viettänyt yhden humalaisen yön. Miksi? Sitäkään tyyppiä hän ei ollut tavannut toiste. Sonja oli kuvitellut heti, että kyse oli suhteesta tai ainakin deittailusta. Sonja oli vuosien varrella yrittänyt löytää hänelle miestä moneen otteeseen, ehkä se halusi hyvittää jotain.

Sitten hän oli jo aseman ostarilla ja pysähtyi, koska ei ollut oikeastaan matkalla mihinkään. Ehkä junalla keskustaan? Mutta mitä hän siellä tekisi? Kartanonrinne oli jo liimautunut hänen ihoonsa, ja sellaista matkaa varten hänen pitäisi vähintään käydä taas suihkussa ja vaihtaa vaatteet. Hänestä tuntui usein, että kaikki hyvät asiat elämässä tapahtuivat syksyllä. Tällaisessa säässä ei voinut ajatella selkeästi. Ehkä kirjastossa olisi viileämpää. Sinne saattoi mennä jo siksikin, ettei hän yleensä käynyt siellä.

Kirjastoon mentiin kulttuuritalon aulassa olevasta sisäänkäynnistä. Siellä oli luonnottoman rauhallista ja tasapainoista. Vain parinkymmenen metrin päässä juopot möykkäsivät ja sekakäyttäjäteinit kyttäsivät ottoautomaatilla käyviä eläkeläisiä, vaikka eivät uskaltaneetkaan tehdä mitään. Poliisi ei koskaan ollut parin minuutin matkaa kauempana Kartanonrinteen asema-aukiosta. Täällä oli sarjakuvia lukevia rauhallisia lapsia, tuskin luokkansa suosituimpia. Lehtiä lukevia eläkeläisiä. Poninhäntäinen ja hippipartainen nuori mies tiskin takana. Sekin katsoi häntä hetken: sen työssä ei varmaankaan tavannut liikaa nuoria naisia. Hän hymyili sille, ja se näytti onnelliselta. Joskus asiat tuntuivat helpoiltakin.

Jossain hänellä oli kirjastokortti. Hän istuutui lähimmän pöydän ääreen penkomaan laukkuaan ja löysi sen, mikä tuntui yllättävältä. Korttia oli käytetty viimeksi kai talvella. No, hän voisi siis lainata kirjan. Niitä oli täällä paljon, ja niiden penkominen umpimähkään tuntui mahdottomalta. Joitakin oli kuitenkin asetettu esille tyhjiin hyllynpäätyihin. Hän näki yhden, jonka tunnisti: Pussikaljaromaani. Hän tiesi, että se kertoi juopottelusta Kalliossa. Ehkä hän voisi lukea sen, ehkä hänen olisi hyvä tutustua tuleviin kotikulmiinsa.

Hän selaili kirjaa. Teksti vaikutti omituiselta ja jankkaavalta, mutta hän halusi antaa tekeleelle mahdollisuuden. Se olisi ikään kuin haaste, ja pitihän hänen pystyä lukemaan hankaliakin kirjoja, jos hän halusi kulttuurituottajaksi. Jotakin tekemistä niilläkin asioilla kai oli keskenään. Hän olisi halunnut lainata kirjan hippipartaiselta virkailijalta, mutta sääntöjen mukaan piti käyttää automaattia. Ehkä hän tulisi tänne uudestaan ja keksisi jotakin asiallista kysyttävää hipiltä.

Kirjaston ilmapiiri oli rauhoittanut hänet. Teki mieli jäädä sinne vielä joksikin aikaa. Ehkä lehtien joukossa olisi jotain lukemisen arvoista. Vaikka uusin Image, hän oli aika varma, ettei ollut lukenut sitä. Kirjastossa tuntee itsensä hyväksi ihmiseksi, hän ajatteli. Vaikka hän olikin jättänyt Sebastianin puistoon ilman mitään selityksiä. Ei se ollut paha teko, hän ajatteli. Draamailua kyllä, mutta ei Sebastian siitä kärsisi. Pienestä kolauksesta itsetuntoon olisi sille vain hyötyä.

Kerran joku Alepan tädeistä oli tuonut taukohuoneeseen lehtijutun kartanonrinteeläisestä nuoriso-ohjaajasta, joka oli heidän vakioasiakkaansa. Kirjasto pelasti minut, mies oli sanonut; se oli kasvanut täällä yksinhuoltajan poikana ja ollut vaarassa joutua huonoille teille. Janette ajatteli, että uskoi miestä nyt. Alun perin väite oli tuntunut suurentelevalta.

Hippipartainen virkailija työnteli palautuskirjojen kärryä lähellä ja vilkaisi häntä taas. Hän hymyili sille uudestaan. Jos se olisi nyt pyytänyt häntä treffeille, hän olisi suostunut. Mutta ei oltu sellaisessa elokuvassa, missään romanttisessa komediassa.