Lähiöromaani: osa 2., luku 6.

Andy

Puolenpäivän jälkeen Andy sai laittauduttua kauppaan. Sonja halusi, että syötäisiin hyvin, se lupasi laittaa ruoan. Se kirjoitti Andylle ostoslistan ja iski käteen setelin, joka Andyn oli pakko ottaa vastaan, sillä tölkkirahoilla hän ei saisi kaikkea listalla olevaa. Sonja ei sanonut, mitä se aikoi kokata, mutta listan sisällöstä päätellen jonkinlainen kanasalaatti kuulosti hyvältä arvaukselta. Alepassa häneltä kesti kauan löytää kaikki tarvittava, joistakin Sonjan edellyttämistä rehuista hän ei ollut kuullutkaan. Hyllyjen välissä pyöriessä katse haki itsestään Janettea, mutta sehän oli tosiaan nyt lomalla. Ehkä hyvä niin.

Kassalle mentiin olutosaston läpi, tuntui omituiselta olla ostamatta muutamaa tölkkiä, mutta sellaista Sonja ei ollut listassaan maininnut. Andy ajatteli, että jos hän toisi bisseä silti, hän saattaisi tuottaa pettymyksen. Joidenkin ihmisten mielestä kahtena peräkkäisenä päivänä dokaaminen oli juoppouden merkki. Eikä Koffin tölkkien kittaaminen oikein mihinkään ihmissuhteen laatuaikaankaan sopinut. Kehätien varrella oli Prisma ja sen kyljessä Alko, kai sieltä pitäisi hakea sivistyneesti jotain viiniä, mutta se nyt tuntui jo aivan mahdottomalta ajatukselta. Sellaiseen hänellä oli vielä matkaa.

Varttitunti vanhalta ostarilta kotiin tuntui paahteessa raskaalta, kassi painoi melkoisesti, sitä piti siirtää kädestä käteen. Perillä häntä odotti kuitenkin Sonja, joka vaikutti aidosti ilahtuneelta siitä, että hän oli selviytynyt kauppakäynnistä onnistuneesti. Se suuteli häntä pitkään, mutta meni sitten lajittelemaan ainekset jääkaappiin. Nyt sekin oli jo pukeissa. Mielellään sen persettä silti shortseissakin katseli. Huonompiakin päiviä on kai eletty, Andy ajatteli. Sonjan mielestä vielä ei ollut syömisen aika, eikä Andyllakaan ollut nälkä, jotenkin oli liikaa muuta ajateltavaa.

Niinpä he istuivat sängyllä ja katselivat televisiosta joutavia päiväohjelmia, vaihtoivat välillä kanavaa tosi-tv:stä toiseen. Se oli hauskaa lähinnä siksi, että Sonja lähti heti mukaan nauramaan jenkkiohjelmien älyttömyyksille. Pian kaikki ruudussa näkyvä alkoi tuntua hysteerisen huvittavalta. Krapulastakin se tietysti johtui. Ja oli sitten aika lailla väistämätöntä, että jossain vaiheessa jaettu nauru muuttui taas kiimaksi. Panemisen aikana Andyn puhelin soi. Myöhemmin, kun Sonja oli vessassa, hän muisti katsoa, kuka se oli ollut. Törmälä. Eiköhän se halunnut taas ryyppäämään. Jos oli tähdellisempää asiaa, lähettäköön tekstarin, Andy ajatteli.

He lojuivat raukeina ja kuumissaan sängyllä, televisio metelöi taustalla, nyt vailla huomiota. Sitten Sonja alkoi väsätä salaattia. Andy sammutti telkkarin ja avasi tietokoneen, haki Spotifysta musiikkia taustalle, Amy Winehousen levyn. Nuorempana hän oli kuunnellut sitä paljon, vaikka ei keskimäärin harrastanut sellaisia naislaulajia. Hän muisti, miten oli edellisenä kesänä istunut Kartanonherran terassilla pikkukännissä, kun joku oli nähnyt kännykkä-Facebookista uutisen Winehousen kuolemasta. Siitä oli tullut oudon surullinen olo. Varmaan siksi, että Winehouse oli tuntunut lähiömuijalta, ei niin kovin erilaiselta kuin ne hahmot, joita terassilla silläkin hetkellä istui.

Ei niin kovin erilaiselta kuin Sonja? Niiden ulkonäössäkin oli jotain samaa, tosin Winehouse oli näyttänyt eksoottisemmalta ja ollut anorektisen laiha, varmaan heroiinin tykittämisestä johtuen. Andyn muistikuvan mukaan se oli kuitenkin kuollut viinaan. Kartanonrinteeläinen tapa kuolla. Sonja taas laittoi ruokaa ja vaikutti elinvoimaiselta. Ei se mikään Amy Winehouse ollut. Kuka tahansa saattoi joutua hetkeksi huonoon seuraan. Näteille lähiömimmeille se oli erityisen helppoa. Hän tunsi syvää hellyyttä Sonjaa kohtaan, nyt siihen ei liittynyt edes ohimenevää ajatusta Janetesta. Hän meni sen taakse ja halasi sitä, se nauroi ja väitti, että hän sotki ruoanlaittoa, mutta vaikutti olevan otettu.

Salaatti valmistui ja syötiin, Andy kehui sitä, eikä joutunut edes valehtelemaan. Sitten he lojuivat sohvalla kylläisinä ja puhuivat sattumanvaraisista asioista, yhteisistä tutuista ja Kartanonrinteen kuuluisista tapahtumista. Kuolleista juopoista, konkurssiin menneistä ravintoloista, tavallista isommista pikkurikoksista. Kukaan heidän ikäisensä ei unohtanut sitäkään, kun Myyrmannissa, vain parin junapysäkin päässä, oli räjäytetty pommi.

“Mun ja mutsin piti mennä sinne sinä päivänä, mutta jostain syystä jätettiin menemättä”, Sonja sanoi. “Mä en oo oikeesti varma, onks tää totta. Mä oon vaan aina muistanu niin. Koulussa mä puhuin siitä kaikille niin paljon, että siitä tuli sellanen varma muisto. Siinä oli semmonen sairas homma, että musta alko tuntua hyvältä se ajatus, että mä olisin voinu kuolla. Se tuntu ihan ruumiissa hyvältä, tuntu niinku ruumis olis menny hyvällä tavalla kippuraan kun sitä ajatteli. Mä olin kymmenen. Se oli tosi outoa aikaa. Mulla oli kyl paljon kavereita, mutta monesti mä ajattelin, että mä vihaan niitä. Ja itteeni. Eiks tollasta pitäis olla vasta myöhemmin, murrosiässä? Olin mä kyllä angstinen sillonkin. Murjotin Nirvana-paidassa. Se ei kyl ollu sama Nirvana-paita kun nyt, oon mä sentään ostanu uusia. Mutta se alko jo sillon kymmenenvuotiaana. Nykyään sitä oloo ei tuu enää niin usein, mutta välillä kuitenkin.”

Andy silitti sen poskea, ja se käpertyi lähemmäs. “Nyt ei oo yhtään sellanen olo”, se sanoi. “Mut se voi tulla yhtäkkiä. Ihan vaan että tiedät.”

“Ei kai täs kukaan jatkuvasti niin vitun pirtee oo”, Andy sanoi. “Elämä on monesti vähän paskaa, mutta onneks on hyviäki hetkii.”

“Arvaa mitä”, Sonja sanoi. “Kaikki täällä hokee aina, miten ne haluais vittuun Kartanonrinteeltä, että tää on sairaan ankee mesta. Mut mä kelaan nyt, että mä en ehkä halua. Mä voisin vaikka jäädä tänne. Ei kai siinä ku elää tavallista elämää. Ois kiva jos ois jotain duunia. Ja sit jossain vaiheessa vois ehkä perustaa perheen. Mä en tiedä, haluanko mä loppupeleissä mitään sen kummempaa.”

Oliko tuo perheen perustaminen tarkoitettu minulle, Andy mietti. Hän ajatteli, että hän ymmärsi Sonjan ajatuksen. Hän ei vain jaksanut uskoa siihen tavalliseen elämään, josta se puhui. Tavallinen elämä tarkoitti päivittäistä räkäläkarusellia kaikkine väistämättömine seurauksineen. Mutta mihin hänkään kuvitteli olevansa täältä menossa?

Sonja puhui paljon. Andy ajatteli: se puhui ollakseen vahvempi maailmaa vastaan. Se puhui pitääkseen loitolla tuon, minkä se oli maininnut, että se vihasi kaikkia muita ja itseään. Janette ei puhunut mistään isoista asioista, vaikka se selvästi ajatteli sellaisia. Kuinka erilaisia nekin olivat, parhaiksi ystäviksi.

Minä en päätä nyt mitään, Andy ajatteli. Tämä menee niin kuin se menee.

Hänen puhelimensa piippasi. Ehkä nyt oli sallittua katsoa, keneltä viesti tuli. Yllättävää: Leffeltä. Miten sillä edes oli hänen numeronsa, ja hänellä sen? Ehkä he olivat vaihtaneet niitä päissään, Blossipuistosta alkaneen illan aikana.

“Hei tiesiks muuten semmosta juttuu et sun frendi törmälä ryösti tos tänää alepa ja jäi tietenki kiinni?? kytät vei sen jos haluut tietää lisää täst hommast nii ollaa dokaa täs kartanon herran terdellä edelleenki puimassa tätä asiaa”

Andy laittoi puhelimen taskuun. Suussa tuntui jotain omituista, kuin verenmaku. Oikeastaan tuntui kiihtyneeltä, kuin tapahtuisi jotain suurta, Suomi voittamassa lätkässä vaikka. Sonja katsoi häntä niin kuin katsotaan ihmistä, jonka ilme muuttuu saapuneesta tekstiviestistä. Enimmäkseen pelokkaasti siis.

“Se mun idiootti frendi Törmälä on sit menny ryöstään Alepan”, hän sanoi. “Vittu se on päissään jauhanu sitä monta viikkoa ku sil ei oo yhtään massii ja se haluis muuttaa pois mutsinsa luota. Ja sen mutsilla on syöpä johon se kuolee. Kusiset paikat mutta en mä kyl uskonu, et se olis oikeesti niin tyhmä. Jätkät on terassilla ja laitto koodia. Ne vissiin tietää tästä jotain enemmänki.”

“Kyl tää Kartanonrinne on täynnä sekasin olevaa jengiä”, Sonja sanoi. Se ei oikeastaan ollut mikään myötätuntoinen lausunto, mutta totta se oli.

“Ja silti sä haluisit perustaa perheen tänne”, Andy sanoi ja hymyili vähän. Hän ajatteli, että ei hän tässä vaikeuksissa ollut. Hän teki jotain, mikä tuntui vaativan yllättävän paljon rohkeutta päivän tapahtumat huomioiden: veti Sonjan kiivaasti syliinsä ja suuteli sitä. Se oli heti mukana, mutta tajusi senkin, ettei nyt ollut oikea hetki tehdä mitään aikaavievempää. He irrottautuivat pian, ja Andy sanoi: “Mun pitää varmaan mennä kyselemään jätkiltä, mitä ne tietää. Toivottavasti ei mee kovin pitkään, mutta saatan mä joutua parit ottaan. Sähän voisit tulla mukaan, mutta...”

“Ostarin terassilla istuminen ei varmaan oo fiksuin liike just nyt”, Sonja sanoi tyynesti. “Tottakai sun pitää mennä. Tuu yöks kuitenki takasin. Mä voin varmaan käyttää sun konetta sillä aikaa?”

“Tottakai. Pidä luuri auki, mä ilmotan jos on ilmotettavaa.” Andy oli jo vetämässä tennareita jalkaan. Ovelta hän antoi lentosuukon Sonjalle ja meni portaat alas puolijuoksua.

Oli lauantain alkuilta, ja näillä säillä Kartanonherran terassi tietysti enemmänkin kuin ääriään myöten täynnä. Kantajuopot olivat vallanneet pöytäpaikat jo tunteja sitten, viikonloppujuomarit saivat nojailla kaiteeseen tai seisoa hankalasti kulkureiteillä. Sisällä oli arvattavasti lähes tyhjää. Leffe löytyi perimmäisen nurkan pikkupöydästä, seuranaan jälleen Piri-Osku ja joku toinen suunnilleen samantasoinen pikkutekijä. Oli turhaa edes yrittää päästä sinne terassin läpi. Andy kiersi suosiolla ulkokautta ja kiipesi kaiteen yli. Jätkät huomasivat hänet vasta siinä vaiheessa. Leffe nousi seisomaan ja oikein kätteli häntä.

“No mie vähän ajattelinki että sie haluaisit kuulla uutisia. Ja niitähän sie saat täällä kuulla. Tuolia me ei sinulle enää tähän saada mutta nuori mies seisookin. Ja nimenomaan seisoo. Sori, vitsi! Kaljaa sulle pitäis kyllä tarjota tällasessa tilanteessa. On vain niin helkutin hankala tuoda sitä tuolta tiskiltä rikkomatta anniskelusääntöjä eli kiertämättä pihan kautta! Saisikkohan sie laihemmakses jos mie isken sulle setelin käteen. Tuot samalla mulle kanssa. Nuo runkkarit saa hakea ite omansa. Alotetaan juttu vasta sitten kun on kosteeta nenän edessä. Oho, miehän keksin taas vahingossa kaksimielisyyden! Tästä ei nyt meinaa tulla yhtään mitään. Jospa se kalja auttais.”

Andy sai kuin saikin keploteltua kaksi tuoppia nurkkaan. Terassin hälinässä yksityisyys oli täydellistä: kukaan ei varmasti kuullut naapuripöytien juttuja, ne muuttuivat osaksi lauantai-illan toiveikasta taustaääntä, nuotiltaan vasta nousemassa olevaa. Andyn katse osui Alepaan vastapäätä. Se näytti tosiaan olevan kiinni, joku lappu ovessa, kyttäauto parkissa vähän sivummalla. Kylmäsi. Asia alkoi vasta nyt tuntua todelliselta.

“No mitäs vittua täällä nyt sitten on tapahtunut?” hän kysyi, kun Leffe ei heti alkanut kertoa.

“No perusasianhan sie jo kuulitkin. Siihen ei lisättävää. Siniset miehet vei kaveris, tai oli siinä yhdessä partiossa vissiin naispoliisikin. Tai mitä vissiin, kyllähän mie sen huomasin ihan varmasti, kato kun minulla on fetissi naispoliiseihin. Mie oon sillä lailla sairas. Kyllä se nyt taitaa olla poliisivankilassa yön tai parikin, ja sitten joskus myöhemmin oikeudenkäynti. Mie en tiiä, mitä ne noista antaa. Selviääkö ehdollisella, kumminkin aseellinen. Joku perkeleen stiletti sillä oli eikä kai ne ilman olis rahaa antaneetkaan.”

“Näkikö teistä kukaan sitä ite tapausta?” Andy kysyi.

“No sehän siinä on kun näki”, Leffe sanoi. “Tämä Jage tässä.” Se osoitti Piri-Oskun kaveria, rotannaamaista perussäätäjää, joka istui selkä seinää vasten sen oloisesti, ettei tehnyt niin sattumalta. “Me istuttiin tässä terassilla puhumassa elämän sattumuksista ja Törmälä oli tässä kanssa. Ei tästä ole kun puolitoista tuntia. Jagelta loppu röökit ja se lähti ostamaan lisää. Törmälä että hän tulee mukaan. Jage saa ite kertoa loput.”

Jage yski kuivasti, veti kaljahuikan ja sanoi: “Ei kai siinä. Mä menin suoraan kassalle ja Törmälä perässä. Mulle se ei puhunu mitään koko visiitin aikana. Mä maksoin ja sit mä yhtäkkiä tajuun että tää vetää sen veitsensä myyjän kurkulle. Joku kosovolaismimmi siinä oli. Se meni ihan paniikkiin, hyvä kun ei pyörtyny. Anto massit ja Törmälä viivana ulos ovesta. Siinä vaan oli just kyttäpartio. Ne oli just tullu tohon sillä aikaa kun me oltiin kaupassa. Että tämmönen lottovoitto. Voin muuten kertoo, että mulla oli melko vaikeeta saada ne uskomaan, etten mä ollut millään lailla messissä. Mut mä joudun todistajana oikeuteen, niin ne sano, ja se kyllä vituttaa mua aika lailla. Että kiitä vaan frendiis mun puolesta.”

“Vittu se jätkä on kujalla”, Andy sanoi. Törmälän toiminta otti häntä jotenkin henkilökohtaisesti päähän. Tiedettiin, että se oli hänen paras kaverinsa; vaikka hän oli kiistatta ollut kotonaan ryöstön sattuessa, joku saattaisi silti samaistaa hänetkin sen urpoiluihin. Töissäkäyvät ihmiset pitivät häntä luuserina ja pikkurikollisena muutenkin, mutta hän oli pitänyt tarkkaa huolta, ettei ollut syyllistynyt mihinkään mietoja huumeita kummempaan. Hän yritti pitää rajat. Ryöstämällä kaupan Törmälä oli todistanut, ettei ymmärtänyt sellaisesta mitään.

Mutta joku syy siihen täytyi olla. Yleensä se oli fiksu jätkä. Ja Andy aavisti, mistä oli kyse.

“Se on puhunu pitkin kesää siitä Alepan ryöstämisestä”, hän sanoi, tajusi sitten, ettei sellaista välttämättä olisi kannattanut sanoa ääneen. “Tästä ette sitten sano mitään”, hän madalsi ääntään. “Jos kytät saa tietää nii ehkä siitä tulee joku vitun suunniteltu rikos ja raskaampi tuomio. Mä luulin että se lähinnä tsoukilla heitti sitä läppää. Meillä oli melkonen flaidis just eilisiltana kun se superkännissä alko taas selittään sitä. Mä käskin sen painua vittuun. Ehkä se oli virhe. Se on ollu aika paskana koko kesän. Sen mutsi...” Hän vaikeni. Oliko siitä sopivaa puhua. “Sitä ei muutenkaa oo napannu bunkata mutsinsa luona ja sitten sen mutsi-”

“Sen äiti kuolee”, Leffe täydensi. “Se kerto meille tästä ennen ku lähti ryöstöhommiin. Äiti oli tänä aamuna ollu yhtäkkiä tosi paskassa kunnossa, se oli jotenkin romahtanu ja vietiin ambulanssilla Meikkuun. Törmälä sano uskovansa että se delaa ihan justiinsa. Sen jälkeen se dokas kaljaa ja tuijotti synkkänä seinää, ei sanonu mitään ennen ku lähti Jagen kanssa kauppaan.”

“Jos sen mutsi kuolee nii Törmälältä menee sitten sekin kämppä”, Andy sanoi. “Se on VVO:n kaksio sen mutsin nimissä eikä Törmälä ikinä saa tukiaisii niin isoon luukkuun.”

“No, nyt se saattaa saada majotuksen valtion hotellista”, Leffe sanoi. He joivat kaljaa, eivät puhuneet vähään aikaan mitään. Pikkunilkit liikehtivät siihen malliin, että olivat jonkin nopeamman tarpeessa. Leffellä taas ei vaikuttanut olevan kiire mihinkään.

Andyn tuoppi alkoi olla lopuillaan. Nyt kun hän oli siinä, ei tehnyt mieli heti lähteä. Tällaiset asiat piti käsitellä jätkäporukalla. Mimmeistä ei oikein koskaan tiennyt, olivatko ne empaattisia tavan vuoksi vai tosissaan. Varmaan se pätisi Sonjaankin. Hän ei sitä paitsi voinut purkaa parhaan kaverinsa tekemisiä periaatteessa vasta edellisiltana tapaamansa tytön kanssa. Se olisi epäoikeudenmukaista. Ehkä hänen pitäisi soittaa Sonjalle. Sekin tuntui liioittelulta, sitä paitsi hän joutuisi tekemään sen jätkien kuullen. Hän naputteli tekstarin, sanoi viipyvänsä vielä jonkin aikaa, oli asioita puhuttavana. Laittoi loppuun pari sydäntä, se kuului varmasti asiaan.

Hän huomasi, että Leffelläkin alkoi lasin pohja paistaa. Hän ajoitti oman juomisensa niin, että sai tuopin tyhjäksi samaan aikaan. Se ei sanonut mitään, hilasi vain itsensä ylös ja luovi sisälle. Pian se palasi baarimikon kanssa, molemmat tarjottimia kantaen, siinä oli kaljat ja salmarit koko porukalle. Niiden pöytään saamisessa oli säätöä. Väenpaine terassilla oli sentään hieman hellittänyt: jotkut olivat siirtyneet sisälle väljempien olojen perässä, toiset jatkaneet keskustaan tai naapurilähiöiden myöhään auki oleviin menomestoihin.

Ja ilmassa tuntui aavistus viileää tuulta, ensimmäistä kertaa viikkoihin, ainakin Andyn muistin mukaan. Ei voinut olla miettimättä, mitä se tarkoitti. Heinäkuuta oli vielä jäljellä, mutta ehkä kesä muutti nyt suuntaansa. Taivaalla ajelehti joitakin poutapilviä hattaroina, huonon maisemamaalarin tekosia.

Salmareilla kilistettiin, ja ne vedettiin ykkösellä. Humala alkoi kohista Andyn suonissa. Hän ei olisi lähdössä tästä vähään aikaan, ellei tarjoilu loppuisi kesken.