Lähiöromaani: osa 2., luku 8.

Andy

Andyn puhelin piippasi tekstiviestiä. Hän ajatteli, että se oli varmaan Sonjalta ja tunsi hyvän mielen raukeana kihelmöintinä ruumiissaan. Oikeastaan turtumukseen asti yltänyt humala oli tuonut sen jo aikaisemmin. Oli tavallaan täydellistä, että hän oli tässä päissään, Sonja hänen kämpillään selvin päin lähettelemässä hänelle tekstareita, ja hän voisi lähteä sinne koska tahansa sattuisi haluamaan.

Viestin hän halusi kuitenkin lukea yksin. Tässä vaiheessa känniä hän ei luottanut siihen, että pystyisi hallitsemaan ilmeitään. Varmaan hän virnistelisi typerästi Sonjan kirjoittamalle, ja sitten jätkät vittuilisivat. Kukaan paikallaolijoista ei tietenkään tiennyt Sonjasta, tuskin tunsivatkaan sitä, mutta vittuilua se ei estäisi.

Leffe alkoi olla kovasti päissään. Se oli edelleen vauhdissa, kukaan muu ei juuri saanut suunvuoroa, mutta Andyn mieleen tuli Törmälän kertomus siitä, miten edellinen dokausilta sen seurassa oli päättynyt. Luultavasti se päätyisi sammumiskuntoon nytkin. Shotteja oli ollut pöydässä koko ajan. Joskus Leffe oli vaikuttanut hänenkin silmissään jonkinlaiselta Kartanonrinteen baarien supersankarilta. Nyt hän huomasi näkevänsä senkin pienenä miehenä, vaikka se painoi kaiketi viisikymmentä kiloa häntä enemmän. Itsensä hän tunsi voittamattomaksi, ja siitä asemasta on helppo rakastaa kaikkea alapuolella olevaa.

Piti tehdä asiaa vessaan ja toivoa, ettei kukaan muu ilmoittautuisi kusiseuraksi.

Se onnistui livahtamalla sisälle salavihkaa, muille mitään sanomatta. Tuntui tarpeelliselta mennä vielä koppiinkin lukemaan viesti, vaikka oikeasti ei edes kusettanut, ja kopin ovi repsotti auki lukko rikottuna.

Hän avasi viestin, luki sen ja poisti saman tien. Puhelimen hän laittoi takaisin taskuun. Hän ei keksinyt viestiin mitään vastattavaa. Hän päätti kusta sittenkin. Näin tehtyään hän palasi terassille, jota oltiin juuri sulkemassa. Ulkona oli ollut vieläkin runsaasti väkeä, joka toikkaroi nyt humalassa ahtaista pöytienväleistä baarin puolelle. Hän oli jäädä ovensuussa niiden jalkoihin, vastavirtaan kulkemisesta ei tulisi mitään.

Leffe huomasi hänet ja karjui terassin kovimmalla äänellä, että hän varaisi pöydän sisältä. Hän onnistuikin saamaan vielä vapaan loosin ja istui sitten siinä odottamassa muita kyynärpäät pöytälankuilla. Kuusi tai seitsemän kertaa hän sai vastata, että kaikki paikat oli varattu, ennen kuin muut tulivat juomien kanssa. Olivat ne hänenkin kaljansa ja jallunsa ottaneet mukaan. Jallu oli lähes koskematon, hän tyhjensi sen ykkösellä. Humalan äkkihyökkäys tuntui aivan erilaiselta kuin tasainen pumpuliin vajoaminen. Teki mieli alkaa särkeä paikkoja, tai ihmissuhteita.

Kävi juuri niin kuin hän oli pelännytkin: toiset huomasivat päihtymykseltäänkin hänen muuttuneen ilmeensä. Tosin ne eivät osanneet tulkita sitä, vaan ajattelivat hänen tulleen umpimielisen ärähtelevään kännin vaiheeseen. Niin päissäni minä en ole, koska osaan ajatella, etten ole niin päissäni, hän ajatteli. Leffe taputteli häntä selkään ja suunnitteli jo uusien terävien hakemista. Mistä sillä oikein riitti rahaa?

Hän ajatteli Törmälää, joka luultavasti valvoi nyt putkan kovalla laverilla. Ihme kyllä, hän itse oli onnistunut välttymään ensimmäiseltäkin putkakäynniltä, mutta varsin tarkka kuva hänellä oli siitä, millaista siellä oli. Yksityiskohtaisia juttuja oli kuultu sen sata kertaa. Jotkut täällä leuhkivat putkakäyntiensä määrällä. Yleensä ne tietysti olivat vain sekoilleet humalassa ilman mitään varsinaisia rikossyytteitä. Törmälä oli kaiketi viety jonkinlaiseen tutkintavankeuteen, mutta Andy ei tiennyt, erosivatko olosuhteet siellä juoppoputkasta. Törmälä oli sillä hetkellä kovin yksin, Andy ajatteli. Olikohan se ehtinyt pahaan känniin? Jos oli, sillä alkaisi olla laskuhumalan pahimmat hetket nyt käsillä. Se oli hänen paras ystävänsä. Hänen pitäisi nähdä se heti, kun mahdollista. Edellinen kohtaaminen oli päättynyt riitaisasti, ja nyt se tuntui hirveältä asialta. Mitään tietoa Törmälästä hän ei hetkeen saisi, kun sen äitikin oli sairaalassa kuolemaisillaan. Niiden asunto oli tyhjillään. Onneksi niillä ei ole lemmikkejä, hän ajatteli jostain syystä. Mitä yksinäisille lemmikeille tehdään sellaisessa tilanteessa. Varmasti jokin viranomainen oli siitäkin asiasta säätänyt.

Leffe selitti jotain Youtubesta näkemästään dokumentista, joka käsitteli maailmaa hallitsevia liskoihmisiä. Tuntui mahdottomalta jaksaa kuunnella sellaista. Mutta jos saisi lisää viinaa, jaksaisiko sitten? Tai kenties sitä oli jo saatu tarpeeksi. Nyt piti tehdä jotain, eikä jumittaa tässä.

Andy nousi mitään sanomatta. Ilmeettömän tyylikäs lähtö ei onnistunut, kun hän kompastui tuolinjalkaan ja lensi pitkin pituuttaan lattialle. Ranteeseen sattui. Hän nousi pystyyn ja yritti skarpata. Leffe vaati häntä jäämään ja juomaan lisää, joku muu kuului väittävän hänen olevan jo niin päissään, että hänen kannattaisi antaa mennä. Hän ei jäänyt kuuntelemaan.

Ulkona hän tajusi, että oli lähes pimeää ja että lämpötila oli laskenut monta astetta. Viilenevä ilma selvitti päätä hieman. Hän lähti kulkemaan suhteellisen määrätietoisesti kämpilleen. Mitä hän sieltä löytäisi, sitä hän ei tiennyt. Jotain kuitenkin. Ostarin ja radan välinen metsikkö oli hiljainen lukuun ottamatta jotain yksinäistä yövisertäjää. Hän pysähtyi hetkeksi Rapaojan ylittävälle sillalle. Päivänvalossa sen valkoisiksi maalatut kaiteet hohtivat viattomina, joskin ajan kuluttamina, ja kun siltä katsoi alas, vesi oli vihertävänruskeaa. Nyt kaiteet näyttivät tummilta, taustaan sulautuvilta, kuin niitä ei olisikaan. Kuin voisi suoraan astua veteen, joka sekin oli nyt mustaa. Hän katsoi veteen, jonka tiesi kyllä olevan matalaa. Kovin kauaa hän ei sitä jaksanut katsella. Hän oli liikkeellä taas, ei ajatellut mitään, yritti välttää irtokiviä ja puiden juuria, sitten aseman valot lähestyivät yhä kirkkaampina ja lähes yhtäkkiä hän oli ylikulkusillalla, asemalla oli juuri juna, tulossa vai menossa, siitä hän ei ollut aivan varma, koska asemalta pääsi kuitenkin kahteen suuntaan. Hän tuli aseman ostarille, sielläkin terassit oli suljettu, mutta tupakalla kävijät ja tuntikausia jatkunut juominen pitivät huolen siitä, että korviavihlovaa inhimillistä kanssakäymistä riitti. Hän oli vain epämääräinen yksinäinen hahmo matkalla asema-aukion poikki. Nuoriso notkui skeittilautoineen kirjaston portailla, tähän aikaan ne eivät tietenkään enää rullanneet vaan joivat kaljaa. Joku huusi homoa, varmaankin vain muodon vuoksi. Viimeisen jallun jälkeisessä mielentilassaan hän olisi varmaan mennyt kyselemään siitä enemmänkin, mutta nyt sellainen tuntui jo tarpeettomalta ja ehkä vaaralliseltakin. Aukio jäi taakse, ja pian hän sovitteli avainta asuntonsa oveen, jonka lukolla oli tapana olla tähän aikaan yöstä hankala ja jäykkä.

Sonja oli kuullut säätämisen lukon kanssa ja oli ovella häntä vastassa. Andy ajatteli hämmentyneenä, että se näytti itkeneeltä. Muijia ei kyllä tajua kukaan, hän mietti. Hän oli matkalla ehtinyt oikeastaan unohtaa Sonjan olevan kämpässä, vaikka juuri siksi hän kai oli alun perin lähtenyt baarista. Oli tuntunut siltä, että jollekulle piti sanoa jotain tärkeää. Sonja se ei kuitenkaan ollut. Miksi se oli itkenyt? Mikä näitä naisia vaivasi? Hän istui lattialle, tuntui ettei tennareita saisi muuten jalasta.

Sonja katseli häntä korkeuksistaan. “Sähän oot ihan kännissä”, se sanoi, mutta ei kuulostanut vihaiselta. “Anna mä autan sua.” Se kumartui vetämään tossut pois. Sitten se talutti hänet olohuoneeseen ja istutti sohvaan. Se haki lasin vettä ja pakotti hänet juomaan sen. Sitten se istui viereen ja alkoi jotenkin kietoutua häneen. Hetken se tuntui oikealta. Hän haisteli sen hiuksia, jotka eivät kyllä tuoksuneet erityisesti millekään. Se hautasi päätään hänen kaulakuoppaansa. Jotain sillä selvästi oli mielen päällä. Andy tajusi, että sen täytyi liittyä Janeten tekstariin.

“Andy”, Sonja sanoi. Nyt se katsoi häntä, ja sen silmät toivat mieleen Rapaojan äsken sillalta katsottuna. Johonkin ne yrittivät häntä viedä. “Sitten kun tää paska on ohi... niin haluaisit sä olla mun kanssa? Koska mä haluaisin olla sun kanssa.”

“Emmätiedä”, Andy mutisi. “Emmä nyt ihan kelannu... Tää meni vähän... Mä sain Janetelta tekstarin...”

Sonja irrottautui hänestä. “Jaa sait vai? Ja minkälaisen?”

Andy ei tajunnut. Yhtäkkiä se oli selkä suorana kuin vasta laitettu liikennemerkki, eikä hän ollut aiemmin nähnyt sen silmien lyövän kipinää noin, se oli vastakohta sille uniselle häilyvyydelle, joka niissä oli ollut heidän pannessaan.

“No emmä nyt viitti avautuu... ota ihan iisisti”, hän sanoi, se tuntui epätoivoiselta hamuamiselta.

“Vittu mitä paskaa”, Sonja sanoi. “Olis pitäny arvata. Sä oot ihan samanlainen ku kaikki muutkin täällä. Janette Janette Janette. Se on niin fiksu ja hieno ihminen. Se varmaan pääsee vielä johonkin. Vietä sit vaan hyvä elämä sen kanssa. Mä häivyn.”

Ihan hetkessä se häipyminen ei onnistunut, sen piti kerätä ympäri kämppää ripoteltuja kamojaan ja hakea niitä vielä vessastakin. Andy katseli sen liikkeitä ja tunsi lievää humalaista haikeutta ajatellessaan, ettei ilmeisesti enää pääsisi panemaan sitä tai edes näkemään sitä alasti.

“Sä oot hiffannu väärin”, hän yritti sössöttää sohvan pohjalta. “Ei Janette halua olla mun kans.” Sonja ei näyttänyt kuuntelevan. Ehkä hän ei ollut edes uskaltanut sanoa sitä ääneen. Lopulta Sonja oli saanut tavaransa kasaan ja oli selvästi lähdössä.

“Mihin sä meet?” hän kysyi siltä, se kuulosti hänen omiin korviinsakin ruikutukselta.

“Jos mua vaikka kaivattais jossain”, Sonja huusi olkansa yli ja oli poissa.

Andy istui vielä hetken sohvalla. Sitten hän nousi, täytti vesilasin uudestaan ja veti sen ykkösellä. Hän istui läppärin ääreen, se oli unitilassa ja palaili hitaasti henkiin. Piti kuunnella joku tilanteeseen sopiva biisi, hän ajatteli. Mitään ei kuitenkaan tuntunut tulevan mieleen. Paremman puutteessa hän etsi Youtubesta vanhoja Asan biisejä, haikeita kappaleita, joiden melodiat kuulostivat iskelmältä. Hän kyhjötti koneen ääressä ja tunsi itsesääliä, joka oli liian syvällä johtuakseen mistään nimenomaisesta. Sonja oli ollut asunnossa vain vuorokauden, siitä ei voinut olla kyse. Oli täällä ennenkin naisia käynyt.

“Vaaranmaan” jälkeen hän ei enää keksinyt soitettavaa. Nukkuminen tuntui mahdottomalta ajatukselta. Lähden ulos etsimään Sonjaa, hän ajatteli. Ehkä se ei ole mennyt kauas. Ehkä se odottaa vaikka ihan tuossa pihalla, että hän tulee hakemaan sen takaisin. Saattaisi se tehdä sellaistakin. Ehkä se halusi vain tulla lepytellyksi.

Pihalla Sonja ei kuitenkaan ollut. Andy kiersi varmuuden vuoksi talon, mutta missään ei ollut ketään. Aiemmin illalla oli ollut nuorisoa, roskakatoksen seinään oli ilmestynyt tuore tägi. Andy ei halunnut mennä takaisin pieneen asuntoonsa. Ehkä jätkät ovat vielä baarissa, hän ajatteli. Seura olisi nyt tarpeen.

Rataa ylittäessään hän sai päähänsä yrittää soittaa Sonjalle. Numero hälytti, mutta alkoi sitten piipata varattua. Se oli painanut punaista luuria. Olen sellainen ihminen, jonka soittoonkaan ei voi vastata, Andy ajatteli. Hän harkitsi soittavansa Janetellekin, mutta ajatteli sitten, että toinen pettymys kävisi vituttamaan jo liikaa.

Aukiolla ennen Rapaojaa – siinä, missä hän oli ainoan kerran kunnolla suudellut Janettea – istui toimittaja nurmikolla. Se naukkaili povaripullosta ja kirjoitti jotain vanhanaikaisen näköiseen muistikirjaan. Oli jo niin pimeää, että se tuskin saattoi saada selvää omasta tekstistään. Andy jäi katselemaan sitä, kunnes se huomasi hänet ja näytti ilahtuvan. “Kato jätkä”, se sanoi ja viittoi asettumaan viereensä. Andy arvioi, että se oli lähes yhtä päissään kuin hänkin. Siltä saisi varmaan viinaa, ellei muuta. Hän nyökkäsi sille ja istui.

“Mitä sä kirjotat?” hän kysyi.

Se oli hetken hiljaa kuin empisi kertoa. “Oikeestaan vähän niinku muistelmia”, se sanoi sitten. “Tai ei. Se on väärä sana. Mä vaan oon nyt pyöriny täällä Kartanonrinteellä, ja siitä mä sain sellasen idean, että jos kirjottais ylös sellasia niinku kohtauksia. Yksittäisiä asioita, mitä täällä on aikoinaan tapahtunu. Tai siis mä sain sen idean just äsken kun mä sattumalta osuin tähän. Mä vissiin kerroinkin sulle siitä, miten mä sain kerran nuorena naista just tässä. Mä oon aika varma, että tota puuta vasten”, se osoitti yhtä mäntyä. “Tai vitut mä siitä mitään varma oon. Mutta sanotaan että se oli se. Arvaa mitä mulle tänään tapahtu?”

“Arvaa mitä mulle?” Andy sanoi, otti kysymättä toimittajan pullon ja joi pitkään. “Tai en mä jaksa kertoa. Mä sanon vaan yhden jutun... naisia tulee ja naisia menee.” Hän nauroi kännisesti. “Siitä tulikin mieleen, että jos sä oot hengaillu tässä niin ooks nähny sellasen ruskeetukkasen mimmin menevän ohi? Lököhousut ja bändipaita.”

“Itse asiassa joo, tossa puoli tuntia sitten tosta meni kovaa kyytiä yks tyttö”, toimittaja sanoi. “Suako se juoksi karkuun?”

“Niin kai sitten”, Andy sanoi lyhyesti, ajatukset tulivat puheen tielle. Mitä Sonja oli sanonut lähtiessään? Että se menisi jonnekin, missä sitä kaivataan. No, missä sitä kaivattiin? Janette oli siinä suhteessa pois laskuista, Sonjan vanhemmista tai muista ystävistä hän ei tiennyt mitään, mutta ainakin yksi varmasti kaipaava taho tuli mieleen. Hän oli äkkiä varma, että se oli mennyt säätäjä-Jessen luo.

Vitun typerä ämmä, hän ajatteli, mutta äkillinen ahdistus kuristi henkitorvea. Jesse saisi ehkä tietää, että hän oli nussinut sen tyttöystävää, mutta kyse ei ollut pelkästään siitä. Ulospääsyteitä tuntui sulkeutuvan joka puolella nopeammin kuin hän ehti tajuta niiden olemassaolon.

“Mä en oikeasti usko mihinkään kohtaloon”, toimittaja höpisi. “Mä uskon siihen että asioita tapahtuu sattumalta. Mutta heti jos se sattuma osuu sopivaan kohtaan, niin sä alat luulla, että se on kohtalo. Sä unohdat kaikki ne muut kerrat, kun mitään kohtalokasta ei tapahtunut. Siks ihmiset lottoaa. Lottoat sä?”

“Ei mulla oo rahaa sellaseen, vitun tyhmä ihminen joka heittää edes euron pari silleen rapakkoon”, Andy sanoi.

“Nimenomaan. Mutta jokainen ajattelee että sen kohtalo vois olla lottovoitto. No ehkä sä et ajattele. Sä oot realisti. Mutta arvaa mitä mulle tapahtui tänään? Mä näin sen eukon jolta mä sain sillon kakskyt vuotta sitten pillua just tota mäntyä vasten. Mä olin julmassa darrassa. Mä olin ollu jonku eilisen sankarin luona yötä. Mä en muista, miten mä päädyin sinne. Mä herään paskaselta patjalta panemisen ääniin. Mun kalloon sattuu niin että jokainen hengenvetokin tuntuu tarpeettomalta riskiltä. Tiedätsä kun darrahedari alkaa oikein sykähdellä samassa tahdissa sun sydämen kanssa. Se on ei-kenenkään maa se. Kukaan ei tiedä, kuuluuko se mesta elämän vai kuoleman reviiriin. Mä tuijotan kattoon ja kuuntelen panemista ja siinä katossa on semmonen hehkulamppu ilman varjostinta, ja se valo lävistää mun aivot. Sänky vaan nitisee ja vanheneva nainen huutaa kiimassa ja vanheneva mies ähkii sen kuulosesti että saa vielä slaagin. Sen kuulonen mies että sillä on katossa hehkulamppu ilman varjostinta. Mun oli pakko nousta kattomaan. Ja sit mulla alkokin palailla loppuilta mieleen ja mä tajusin että toi muija on se mun nuoruudenheila tältä aukiolta. Tai siis mä muistin että olin tajunnu sen jo illalla. En mä vissiin ollu sanonu sille mitään, ja mä oon aika varma, ettei se ollu tunnistanu mua. Hyvä niin koska se äijä on ollu yks mun tärkeimmistä informanteista täällä. Mä vedin vaatteet niskaan ja häivyin. Se oli vaan liian heviä se vanhojen ihmisten paneminen. Kun mä tajusin siitä että mä olen itekin vanha.”

“Mä taidan tietää ton kämpän”, Andy sanoi. “Hehkulamppu ilman varjostinta kuulostaa tutulta. Millä nimellä se jätkä kulkee?”

“Vissiin sen oikea nimi on Ossi, mutta se lausutaan silleen että Ozzy, tuolla Kartanonherrassa”, toimittaja sanoi. “Musta tuntuu että mun nuoruus on ohi. Sun ei. Sori että mä avaudun. Ota lisää viinaa.”

Andy otti: juominen oli hyvä tapa olla hiljaa.

Ozzy, hänen äitinsä ärsyttävä on-off -poikaystävä ties kuinka monen vuoden ajalta. Pimeää raksakeikkaa tekevä tuurijuoppo, oikeassa mielentilassa juotuaan ihan mukavakin. Ei hakannut äitiä, yritti sopivissa nousuissa ymmärtää jopa räpäytyksen päälle, vaikka vanha hevimies olikin. Ei mitään isukkimateriaalia, ja Andyn kaverit olivatkin jo varhaisessa vaiheessa tajunneet, ettei sitä kannattanut edes vittuillessaan kutsua hänen isäpuolekseen.

Ajatus sen läskistä perseestä heilumassa hänen äitinsä päällä.

Mutta ajatus tästä kohtalon oikusta paljon timmimmässä kunnossa olevasta munapäästä nussimassa hänen äitiään – hänen nuorta, kaunista äitiään – mäntyä vasten tällä aukiolla.

Kuului jotain rahinaa. Kesti hetken tajuta, että tyyppi tosiaan kuorsasi. Sen suu oli typerästi auki, sen pää oli vielä toisen käsivarren varassa, mutta osuisi kohta Kartanonrinteen kovaan nurmeen.

Andy nousi ja laittoi puolillaan olevan viinapullon housuntaskuunsa, jossa se pullotti typerästi. Hän vilkaisi vielä viimeisen kerran sammunutta toimittajaa, jonka suupielillä oli kuolaa. Se ei näyttänyt kenenkään isältä, eikä ollutkaan. Muistikirja lojui nurmikolla ylössuin, yökaste pilaisi sen. Hyvä asia.

Ylikulkusillalla hän pysähtyi hetkeksi katsomaan laskuhumalassa horjuvia junanodottajia, jotka luulivat voivansa mennä vielä kaupunkiin. Ne olivat myöhässä. Ne ehtisivät keskustan huonojen yökerhojen tietämille siinä vaiheessa, kun jonot olivat pisimmillään ja sisäänpääsy arvailujen varassa. Jos ne pääsisivät sisään, ne ehtisivät tilata yhden tuopin ja yhden terävän ja tanssia biisin Rihannaa, toisen Pitbullia. Sitten ne heitettäisiin ulos, ja niiden kaikki unelmat jäisivät sinäkin iltana toteutumatta. Taksiin niillä ei olisi varaa, eikä sellaisia keskustasta kesälauantaina siihen aikaan saakaan. Ne horrostaisivat vartijoiden ja ammattivarkaiden armoilla rautatieaseman ulkopuolella, kunnes ensimmäinen aamujuna veisi ne takaisin Kartanonrinteelle. Mitään ne eivät siitä oppisi, ja ensi lauantaina ne tekisivät kaiken saman uudestaan.