Lähiöromaani: osa 2, luku 4

Andy

Janette. Se oli Andyn ensimmäinen ajatus, vain se, mutta saman tien hän tajusi joutuneensa keskelle jonkinlaista tilannetta. Janette oli varuillaan, Sonja sen vieressä pelkäsi jotain ja penkiltä tuijotti joku säätäjä silmät harittaen, vittupäisen näköinen kaveri.

“Mikäs täällä on meininki?” hän kysyi tytöiltä, tunsi itsensä tyhmäksi sanoessaan jotain sellaista, mutta mitä sitten olisi voinut.

Sekunnin ajan hänen ja Janeten katseet kohtasivat. Minkä väriset sen silmät on, hän ajatteli. Sitten se ajatus katosi, hän alkoi ymmärtää näkemäänsä. Siinä ei ollut juuri tulkinnanvaraa.

“Okei”, hän sanoi hiljaa. “Mä en tiedä mitä täällä tapahtuu, mutta nyt mennään. Te ensin.” Hän nyökkäsi polun suuntaan. “Niin kovaa ku pystytte.”

Janette lähti juoksemaan ja nykäisi mennessään Sonjaa kädestä; pitkältä tuntuvan hetken viiveellä se lähti perään. Andy tuli viimeisenä. Hän vilkaisi taakseen, säätäjä oli noussut seisomaan ja huusi Sonjaa mutta ei lähtenyt seuraamaan. Nallepatsaan takaa tuli lisää jätkiä, mutta ne jäivät huutamaan säätäjälle. Sitten puistoa ei enää nähnyt puilta. Piti varoa kompastumasta juuriin. Sitäkin ajatusta riitti vain muutamaksi hetkeksi. Kohta oltiin jo ostarin parkkipaikalla. Andy ei ollut varsinaisesti hyvässä hapessa, hän joutui hidastamaan hölkäksi ja puhaltamaan adrenaliinia raskaasti ulos. Tytöt olivat jo puolivälissä parkkipaikkaa tajutessaan, että jättivät häntä koko ajan taakseen. Ne pysähtyivät yksinäisen pakettiauton varjoon. Andy lönkytti paikalle ja vilkuili välillä polun suuntaan. Ei ketään, ei enää ääniäkään. Hengitys kulki kiivaina puuskina. Vähään aikaan ei voinut sanoa mitään.

Janette oli kietonut käsivartensa Sonjan ympärille kuin ne kuuluisivat yhteen. “Tunnetsä tota Jesseä?” Janette kysyi Andylta.

“Siis tota äskeist spedee? No en vittu todellakaan. Kuin nii?”

“Jos sä et tunne sitä niin se ei tiedä mis sä asut.” Janette katsoi häntä suoraan silmiin. “Sonjan pitää päästä sun himaan.”

Andy katsoi Sonjaa. Sekin näytti lievästi hengästyneeltä. Pelokkaalta se ei enää näyttänyt. Sekin katsoi häntä, hiukset sekaisin ja todellisena. Vittu miten kaunis tyttö, Andy ajatteli. Eivätkö ne kaikki ole. Viimeksi hän oli nähnyt vain Janeten. No, siinä sekin oli, edelleen.

“Totta vitussa”, Andy sanoi. “Mä näytän tietä. Pistetään vähän juoksuks taas.”

Enää ei hengästyttänyt. Tämä oli taas näytelmä tai ehkä elokuvakohtaus. Andy yritti hölkätessään miettiä, miten se päättyisi.

*

Tultiin Andyn kämpille. Mitään merkkejä takaa-ajosta ei ollut näkynyt, ja loppuvaiheessa, ylikulkusillasta selvittyään, he olivat hidastaneet kävelyksi. Andy tunsi silti olevansa aivan lopussa. Hän potki tennarit jalastaan, meni keittokomeroon ja kaatoi vettä baarista pöllittyyn tuoppiin, ainoaan varsinaiseen juoma-astiaansa. Hän palasi vesituopin kanssa olohuoneeseen. Se oli paskainen. Nurkissa oli pölyä, lattiassa tahmeita kohtia, likaisia ja puhtaita vaatteita lojui sikin sokin tyhjien tölkkien ja kasaan rutistettujen röökiaskien seassa. Andy näki huoneen tyttöjen silmin ja ajatteli, ettei kukaan voisi haluta tällaisessa kämpässä asuvaa luuseria. Mutta Janette ja Sonja valuivat hikeä nekin eivätkä näyttäneet kiinnittävän sotkuun huomiota. Ne istuivat vierekkäin reikäisellä sohvalla. Janette ojensi kättään ja Andy ojensi tuopin sille. Ne joivat molemmat pitkään.

Andy otti alleen jakkaran. “Nyt mun pitäis varmaan kysyä, että mikä tää kuvio oikein on? Vähän kiinnostais, mihin mä oon sotkeutunu.”

Janette katsoi Sonjaa, liikautti kättään niin kuin haluaisi koskettaa sitä. Sonja katsoi Andya. Se näytti miettivän, mitä sanoisi.

“Sonja joutu vähän niinku väärään seuraan”, Janette sanoi.

“Joo mä seukkasin sen Jessen kanssa”, Sonja sanoi. Se katsoi edelleen Andya tutkimattomin ilmein. “Tai en mä nyt varsinaisesti oo poikki pistäny vieläkään. Ja se on velkaa tällasille mukaville etelänaapurin jätkille. Jotka sä ehkä näitkin siellä puistossa. Ne virittelee jonku ison lastin tuomista Virosta, ja Jessen hieno idea oli, että se diilais mut niille kuriiriksi ja sais samalla velkojaan maksettuu. Tästä se on nyt kuumottanu mua. Ja se alko menee sellaseks että mä kelasin ettei mulla kohta oo oikein enää vaihtoehtoja.”

“Onks ne nyt sun perässä?” Andy kysyi. “Musta vaikutti ettei ne lähteny seuraan meitä.”

“En mä usko että mä kiinnostan niitä”, Sonja sanoi. “Ne vähän vihjaskin Jesselle, että kyllä ne siihen jonkun muunkin saa. Mut Jesse on kusessa ellei se pysty hoitaan tätä mun kautta. Se yrittää kyllä löytää mut ihan joka vitun kolosta. Se lasti kai jo odottaa siellä ja tässä alkaa olla päivät kortilla. Mä tosiaan toivon, ettei Jesse saa selville, mis sä asut.”

Andy pyyhki hikeä kaulaltaan. Janeten silmistä hän ei osannut sanoa, mutta Sonjan silmät olivat ruskeat. Suuret ja ruskeat. Sillä oli Nirvana-t-paita ja löysät housut, mutta Andy oli nähnyt sen houkuttelevammissakin vaatteissa ja tiesi, että se oli kovan luokan hottis. Taas häntä ajettiin jyrkänteen partaalle. Mitä vaihtoehtoja tässä oli? Ei hän ollut koskaan aikaisemminkaan saanut päättää omasta elämästään.

“Kyllähän se Jesse jostain saa kaivettua mut esiin”, hän sanoi. “Se on ajan kysymys. Moni mun kaveri tietää tasan tarkkaan missä mä asun. Jos se kyselee tarpeeks ympäriinsä, se saa tietää, kuka mä oon ja mistä mut löytää.”

“Ei välttämättä”, Janette sanoi. “Tuol oli pimeää ja se näki sut tyyliin viiden sekunnin ajan. Eikä me tunneta niin hyvin et sua osattais heti yhistää meihin. Mun mielestä olis vitun siistii jos Sonja vois jäädä tänne siks aikaa että vaara alkaa olla ohi. Mä uskon että se on paras ratkasu.”

Andy katsoi Janettea. Mitä se ajoi tällä kaikella takaa? Ehkä se tosiaan halusi vain auttaa ystäväänsä. Andy muisti: Janette oli sanonut baarissa, että he olivat tunteneet ala-asteelta saakka. Janette katseli häntä kiinteästi. Sekin oli aivan uskomattoman kaunis. Kuumuudesta punoittavana, jotenkin kiihkeän näköisenä. Janette, Sonja, Sonja, Janette.

Mitä vittua mä tässä stressaan, Andy ajatteli. Muija bunkkaa paskaläävän lattialla muutaman päivän, big deal. Oikeasti oli epätodennäköistä, että se Jesse keksisi tulla tänne eukkoaan etsimään. Se olisi aivan tavallinen ystävänpalvelus, ja Janette tykkäisi hänestä sen jälkeen todennäköisesti vähän enemmän. Ehkä ratkaisevasti enemmän.

“No joo, te ootte oikees”, Andy sanoi. “Mulla on vieraspatja ja mä oon sossupummi niin ettei mulla mitään vitun työesteitäkään oo. Eli jääköön Sonja sit tänne siihen asti ku parhaaks katsoo. Mut hei. Tän päälle bisse tekis kyl terää. Mul on jokunen tuol jääkaapis. Sihautanks neideilleki?”

“Totta vitussa”, Sonja oikein huokaisi. “Mä en oo kaiken tän paskan keskellä saanu kaljaakaan varmaan kahteen viikkoon.”

“Ja mulla alko tänää kesäloma”, Janette sanoi, ilmeisen helpottuneena tilanteen ratkeamisesta. “Eli kyllä otan kiitos mielelläni.”

*

Andy oli ehtinyt välissä selvitä, mutta nyt mentiin taas. Hän tajusi kyllä olevansa humalassa naisseurastakin, ei vain oluesta. Tilanne oli erilainen kuin Laululinnussa; se oli ollut tunnustelua, nyt he jo tunsivat toisensa. Vaaran tuntu ja pieni, tunkkainen asunto toivat heitä lähemmäs toisiaan. Andy ei uskaltanut pitää edes ikkunaa auki, niin huvittavalta kuin se tuntuikin. Hänen elämäntavoillaan ei voinut välttää säätäjien seuraa, mutta Jessen kaltaiset tyypit olivat aina saaneet hänet vaihtamaan kadun puolta. Niiden kanssa piti olla koko ajan varuillaan. Nyt taas oli rentoa. Vähän liiankin rentoa, hänen piti useaan kertaan muistuttaa itseään olemaan sanomatta mitään noloa. Ilmeisesti kaikki meni kuitenkin hyvin. Ja tytötkin tulivat nopeasti känniin. Niillä oli hyvät adrenaliinipohjat. Andy soitti räppiä, ei hänellä juuri muutakaan koneella ollut. Kuitenkin mimmeille sopivaa kamaa, Asaa ja Pyhimystä. Eivät tytöt tosin musiikkia kommentoineet.

Sonja kompuroi vähän noustessaan vessaan. Se hihitti, kuulosti nyt jo täysin huolettomalta. Janette katsoi puhelintaan. “Vittu kellohan on jo kohta yks”, se sanoi. “Pitäisköhän mun vähitellen mennä himaan. Vaikka on kyl tosi kivaa. Mut jos mä sammun tänne nii tulee vähä ahdasta.”

“Voihan sitä vielä jatkaa”, Andy sanoi. Tämän hetken oli tietysti pakko tulla. “Mun naapurit on ihan asiallisii et sen puolesta ei ongelmaa. Eikä täs kai kenelläkään mitää aamuherätyst oo.”

“No mut jossain vaiheessa se pitää lopettaa kumminki”, Janette sanoi järkevästi. “Mä tuun käymään täs lähipäivinä Sonjaa kattomassa jos sopii. Sä oot kyl tosi ihana kun suostut tähän. Sonja pitää saada kuiville tästä paskasta.”

“Ilman muuta”, Andy sanoi. “It ain't no problem.” Janette nousi ja hänkin nousi. Sonja veti vessaa. Janette suuteli häntä aivan nopeasti suulle. Hän ei ehtinyt edes avata huuliaan. Kun Sonja palasi huoneeseen, Janette oli jo parin metrin päässä. Sitten se selitti Sonjalle lähtevänsä kotiin, mutta tulevansa jossain vaiheessa tsekkaamaan tilanteen.

“Tuutsä saattaan mua rappukäytävään?” se kysyi Sonjalta. “Se tuskin on kovin vaarallista.” Sonja päätti tulla, se jätti oven raolleen perässään.

Janette oli poissa. Andyn päässä pyöri. Hän ajatteli, että Janette ilmestyi hänen elämäänsä aina sellaisina päivinä, jotka alkoivat mahdollisimman nihkeästi – krapulasta, rahattomuudesta, jonkun Nahka-Jaken kuolemasta. Sitten se yhtäkkiä oli siinä, ja sitten taas poissa. Hän istui sohvaan, Janetten paikalle. Se oli tietysti lämmin, siksi hän oli siihen istunutkin, tunteakseen Janeten lämmön. Pyhimyksen levyllä alkoi naisvihamieliseltä yhtäkkiä tuntuva kappale, se pitäisi ehkä käydä skippaamassa, mutta hän ei voinut liikkua.

Tuntui kestävän kauan ennen kuin Sonja palasi. Se rymysi iloisesti hänen viereensä sohvalle ja oli päissään. Se istui lähemmäs kuin olisi ollut pakko. Andy ei oikein tiennyt, mihin katsoisi, tarkensi pisamiin sen nenänvarressa. Sen hiukset olivat ruskeat, mutta taittuivat punertavaan päin. Väri oli ilmeisesti oma. Andy noteerasi taas Nirvana-paidan, muisti kyllä itsekin kouluajoiltaan tytöt, jotka itsepintaisesti löysivät teiniahdistuksensa tulkin vuosia aikaisemmin kuolleesta laulajasta. Hän ei ollut koskaan juuri välittänyt rokista. Nirvanan biisit kuulostivat vihaisilta ja angstisilta, mutta hän ei tiennyt, mistä niissä laulettiin. Sonja ei vaikuttanut ahdistuneelta ihmiseltä, mutta jotenkin hän aisti, että se kuitenkin oli sitä aika ajoin. Liiteli välillä korkealla Kartanonrinteen yllä, mutta alistui sitten Jessen kaltaisten sekopäiden leikkikaluksi.

“Juodaanks vielä yhdet?” Sonja kysyi ja hymyili hänelle odottavasti. Ei siitä voinut kieltäytyä.

“Mikäs siinä”, Andy sanoi. “Mul on vielä muutama. Venaas ni mä haen.”

“Mä voin hakee”, Sonja sanoi ja oli jo jääkaapilla. Se avasi kaksi punaista tölkkiä ja antoi toisen Jesselle. “Tietsä mä oon jotenkin tosi helpottunu nyt. Mä kelaan että ehkä kaikki meneekin hyvin. Mut täs on kyl kaikenlaista paskaa, vaikka Jessestä selvittäiski. Mä olin palkkatuel duunis mut mä en oo käyny siel aikoihi. Tulee varmaan joku vitun karanteeni. Mut en mä jaksa vaan piittaa siitä nyt. Elä hetkessä, eiks nii?”

“Mä yritän pitää saman asenteen”, Andy sanoi. “Tuleehan sitä aina välil stressattuu turhaan, mut sit sitä kelaa et mitä vittua. Ei se auta mitään. Tekee sen minkä voi ja loppuajan ottaa rennosti.”

“Just niin”, Sonja sanoi ja kohotti tölkkiään. “Sille.” He kolauttivat kaljat yhteen.

Sonja puhui paljon ja nopeasti nyt, kun he olivat kahden. Andy mietti, milloin se alkaisi tosissaan lähennellä häntä. Oli nimittäin selvää, mihin suuntaan tässä oltiin menossa. Hän päätti, ettei itse tekisi aloitetta, jos ei torjuisikaan. Ja jokin epävarmuus Sonjaakin kuitenkin vaivasi, sillä vaikka se kiehnäsi kyljessä ja flirttaili silmillään, siihen se jäi. Väsymyskin alkoi kaikesta huolimatta vallata alaa. Kun kaljat oli juotu, Andy ehdotti nukkumaan menemistä.

Sonja haukotteli ja nauroi sitten, vielä iloisesti. “No niinku kuvasta näkyy. Eli kyl se varmaan täytyy. Mihin sä meinaat pistää mut?”

Jaahas, Andy ajatteli. Nyt se sitten pitäisi päättää.

“Sitä vieraspatjaa mä silleen meinasin”, hän sanoi.

Sonja hymyili eikä sanonut mitään. Andy kaivoi patjan komerosta ja sysi irtotavaraa seinustoille, jotta sen sai mahtumaan lattialle. Sonja veti housut jalastaan, Andy ei voinut olla katsomatta sen pyöreitä reisiä ja mustia pikkuhousuja. Sitten se ujutti rintaliivit paidan alta pois, mutta jätti paidan. Se veti Andyn tarjoaman kauhtuneen peiton päälleen, vaikka huoneessa oli edelleen hengästyttävän kuuma. Se näytti nukahtavan aika lailla saman tien.

Andy sammutti valon, riisuutui itse vasta sitten ja meni sänkyyn. Sonja ei ollut kaukana hänestä, sen pää oli tuskin puolen metrin päässä hänen omastaan. Sen tasainen hengitys oli ainoa ääni huoneessa. Andylta kesti kauemmin nukahtaa.

*

Hän nukkui levottomasti, oli vaikea tietää, mikä oli unta ja mikä totta. Ne vaihtuivat nopeina kuvina. Kaikessa oli vahva panetuksen pohjavire, aina kun hän havahtui, hänellä seisoi jämäkästi. Se liittyi tietysti siihen, ettei hän ollut nukkunut aikoihin näin lähellä kaunista tyttöä. Sen hän tajusi ohimennen itsekin jossain vaiheessa aamuyötä. Silloin hän kävi valveilla hieman pidemmän hetken ja vilkaisi puhelimesta kelloa, joka oli puoli viisi. Pian hän nukahti taas, pyöri hikisenä lakanoissa, heräsi vaihtamaan asentoa, heräsi kääntämään tyynystä viileämmän puolen, hikoili senkin märäksi, mutta oli jo unessa. Hän näki unta, että Sonja nousi patjalta, tunki kapealle sängylle ja kysyi, mahtuisiko siihen. Unessa hän ei vastannut mitään, mutta Sonja tuli viereen silti ja hän nukkui. Loppuyön hän näki unia, joissa hiestä limaiset ruumiit painautuivat kuin kouristuksissa toisiaan vasten ja takertuivat toisiinsa. Kun hän heräsi seuraavan kerran, Sonja oli siinä. Sen ruskeat, avoimet silmät olivat niin lähellä hänen omiaan, että ne näyttivät pohjattomilta suolammilta. Se ei oikeastaan koskettanut häntä, mutta oli niin lähellä kuin koskettamatta voi olla. Hänellä oli tuskallinen erektio. Oli mahdotonta kuvitella, ettei Sonja huomaisi sitä. Suu oli kuiva. Hän katsoi Sonjaa silmiin. Jos nyt sanottaisiin jotain, tämä voisi vielä päättyä, hän ajatteli.

Sen sijaan Sonja siirsi kättään vain vähän ja hyväili yhtäkkiä kalsareiden alta aivan hellävaroen hänen kivikovaa mulkkuaan, juuri sen verran liian kevyesti, että teki mieli käskeä sitä olemaan ronskimpi. Se veti häneltä kalsarit pois ja katsoi seisovaa mulkkua keskittyneesti. Sitten se kohottautui, riisui Nirvana-paidan pois, nosti takapuoltaan ja riisui pikkuhousunsa. Sille ei voinut mitään, se oli maailman kaunein, sen naparengas, luomi sen vasemmassa lanteessa. Se seivästi itsensä häneen, hyvin lyhyen hetken ajan hän ajatteli dippaavansa mulkkuaan samaan reikään kuin vastenmielinen säätäjäspede Jesse ja päässä alkoi soida Memmy Possen biisi siitä, miten periaatteen mies ajaa aina vanteilla. Se ajatus koki nopean hukkumiskuoleman kaiken väistämättömyyteen. Hän nukahti uudelleen oikeastaan heti Sonjan lopetettua. Nyt unet eivät enää olleet täynnä kovettunutta halua, vaan raukeaa märkää pumpulia. Hetkellinen aistimus Sonjan tisseistä hänen rintakehäänsä vasten tuntui lähes rauhoittavalta.

*

“Vittu jätkä oikeesti”, Sonja sanoi huoletonta kepeyttä äänessään. “Älä nyt sano mulle et sul ei oo kahvii tääl.”

Sen paljas perse vaikutti asuntoon tiivistyneiden tunteiden keskipisteeltä. Se kurotteli sotkuisen tiskipöydän yläpuoliseen kaappiin eikä löytänyt haluamaansa. Andy ei saanut silmiään irti perseestä. Aavikkoliskot juoksivat hänen kieltään pitkin.

Meikäläinen on aika vitun helppo nakki, hän ajatteli.

“Sori ei oo kahvia”, hän sanoi ja könysi istuvaan asentoon. “Mä en ite käytä... Mä en tullu ajatelleeks... Jos mä käyn hakee kaupast? Siis tyylii et säkään oikeen voi mennä ku sunhan pitäis olla piilos.”

Sonja käänsi koko ihanuutensa häneen päin ja hihitti. “No vittu c'mon. Jos sä et juo kahvii niin sit sä et juo. Ei se nyt mikään ongelma täs oo.” Se käveli lattian poikki, Andy katsoi sitä ja ajatteli, että tämä voisi olla hänen, tämä paljas täydellisyys. Hänen päätään särki, ja aivan vääjäämättä hänen mulkkunsa alkoi taas seisoa. Se oli kuitenkin kaksikymppisen miehen mulkku.

Myöhemmin he vetivät röökiä sängyllä alastomina vierekkäin. Se oli niin elokuvaa, että se tuntui naurettavalta. Andy ei pystynyt keskittämään ajatuksiaan mihinkään. Hänen ruumiinsa kertoi, että hänellä oli raukea, hyvä olo, krapulakin hellittämään päin. Ehkä sitä pitäisi kuunnella. Sonja kurottautui hänen ylitseen tumppaamaan tyhjään tölkkiin. Sen tissit hipaisivat hänen naamaansa. Se näytti levolliselta. Andy ajatteli, että hänkin varmasti näytti samalta. Saaneelta. Jälkimmäinen pano oli ollut aivan erilainen kuin aamuöinen puoliuninen sutaisu, joka ei enää tuntunut todelliseltakaan.

Sonja katseli häntä taas suurilla silmillään kuin yrittäisi oppia hänestä jotain. Ei ole mitään opittavaa, Andy ajatteli. Minä en ole monimutkainen ihminen. Minussa ei ole pinnan alla mitään. Paitsi ehkä Janette, hän ajatteli sitten. Tällä hetkellä kauempana pinnasta kuin vielä edellisiltana, mutta siellä se kuitenkin oli. Se oli se asia, josta hän ei voinut puhua Sonjalle.

Jos se olisi Janette, joka nyt oli tässä.

Sonja heittäytyi taas selälleen ja katseli kattoon. “Vittu se oli täydellistä”, se sanoi kuin itsekseen. “Kaikkien ihmisten jotka käy jossain vitun terapiassa kannattais vaan kokeilla hyvää panoa. Mielellään darrapanoa.”

“Mä hiffaan mitä sä tarkotat”, Andy sanoi.

“Oikeestaan siitä ei pitäis puhua”, Sonja sanoi. “Se vaan pilaa sitä hommaa. Nyt mä kyl tarvin jotain aamupalaa, sikäli kun sulla on edes safkaa täällä.”

“On siellä jotain vitun muroja ja pari kuivaa ruispalaa”, Andy sanoi. “Saa syödä jos kykenee. Mä käyn kyl myöhemmin tänään kaupassa. Massit on finaalis mut onhan tos noita tölkkejä.”

“Mä voin kyl heittää sulle massit siihen ku saan kuitenki bunkata täällä”, Sonja sanoi.

“Kuule mä sain siitä jo ihan riittävän korvauksen”, Andy sanoi, mietti suuttuisiko Sonja sellaisesta läpästä, mutta ei tietenkään, se ei ollut suuttuvaa tyyppiä. Se nauroi ja pussasi häntä poskelle. Siitä tuli aika hyvä olo.

“Ja se oli vasta eka erä korvausta”, Sonja sanoi. Sen ääni kävi usvaiseksi tavalla, joka paljasti, että se oli jo alkanut ajatella jatkoa, kaikkia tulevia kertoja. Andy säikähti hieman tajutessaan tämän. Mitä tapahtuisi?

Oli toisaalta vaikea ajatella, että mitään pahaa ainakaan.

Lähiöromaani: osa 2, luku 3

Janette

“Kato saatana, tän mimmin mä tunnen”, Jesse sanoi. Se ei vaikuttanut olevan ainakaan täysin sekaisin, vaikka sen kaltaisista tyypeistä oli vaikea sanoa. Päihtymystilastaan riippumatta ne olivat jotenkin väärässä kulmassa maailmaan nähden: liian kovaäänisiä, aina pyrkimässä toisten reviirille, aina haastamassa. Tässä niitä nyt oli kaksi, eikä Janette kuvitellut pääsevänsä tilanteesta pois vain lähtemällä. Se olisi ollut kerta kaikkiaan liian helppoa, kun kyse oli ihmisistä, joiden elämäntapa oli hankaluuksien aiheuttaminen.

“Toi on Sonjan hyvä frendi”, Jesse sanoi kaverilleen, mutta katsoi Janettea. “Melko kuuma kissa. Ja skarppikin, käy duunis ja kaikkee. Mä tässä itse asiassa joku päivä mietinkin, että missäköhän tää pyörii. Et siitä vois olla hyötyy meille. Mikäs sun nimi oli? Nette. Niinhän se Sonja ainakin sanoo. Ootsä nähny Sonjaa viime aikoina?”

“No en nyt oo vähään aikaan”, Janette sanoi. Hän oli siirtynyt valmiustilaan: mitä tahansa saattaisi nyt tapahtua yllättäen. Se ajatus oli päällimmäisenä, sen alla raivoa lähentelevä vitutus siitä, että joutui tekemisiin moisten ihmisjätteiden kanssa.

“No mut sithän sä varmaan haluut nähdä frendiäs”, Jesse sanoi. Sen silmät olivat jumiutuneet hänen rintoihinsa, eikä se vaivautunut teeskentelemään muuta. “Me oltiin täs menos Sonjan luo vähän jutskaan. Sä tuut messiin. Sähän osaat varmaan puhuu sille järkee.” Kaverilleen se sanoi: “Meit ei varmaan haittaa jos onki kaksin kappalein hottii naisseuraa. Molemmille oma.”

“Joku raja tohon paskanjauhantaan”, Janette sanoi. Hän oli tosiaan aluksi pitänyt Jesseä tavallaan puoleensavetävänä. Hän oli ollut aivan sekaisin. “Mä en kyl yhtään tiedä miks mä menisin kattoon Sonjaa just teidän kanssa.”

“Koska me sanotaan niin”, Jesse sanoi ärsyttävällä, teennäisellä koulukiusaajaäänellä. Sen kaveri ei kylläkään ollut sanonut vielä mitään. Näistä kahdesta se oli ilmeisesti pahemmassa pöllyssä. Se siirteli jalkojaan heinikossa ja raapi käsivarttaan pakonomaisen näköisesti. Se näytti tuntevan olonsa kertakaikkisen epämukavaksi.

“Mennääs sit”, Jesse sanoi ja osoitti aseman suuntaan. Janette ei keksinyt muutakaan kuin lähteä kävelemään. Sinne hän olisi ollut menossa muutenkin. Narkit liimautuivat hänen peräänsä, nyt Jesse halusi ilmeisesti ihailla hänen persettään. Reitti veisi aseman ja ylikulkusillan kautta. Siellä liikkui tähän aikaan tietysti ihmisiä, ja todennäköisesti hän pääsisi siellä irti spedejen käsistä, kun eivät ne voineet julkisella paikalla alkaa häntä kiinnikään pitämään. Oli vain niin, että tulisi kuitenkin seuraava kerta, kun ne äkkäisivät hänet jossain yksin.

Sitä paitsi häntä huolestutti Sonjan tilanne. Ei tuntunut uskottavalta, että spedet tekisivät hänelle mitään kovin pahaa, mutta Sonjaan se ei välttämättä pätenyt. Olisi ehkä hyvä nähdä omin silmin, mitä sille kuului.

*

Matkan aikana asioihin ei tullut lisävalaistusta: spedet eivät puhuneet Sonjasta mitään, vaan heittivät typerää narkkariläppää aineista, annostuksista, myymälävarkauksista ja kyttien ja vartijoiden aiheuttamista vaikeuksista. Tällaista sai katsella ja kuunnella töissäkin aivan tarpeeksi. Janette oli taipuvainen epämääräiseen humanismiin, mutta narkkareiden kohdalla olisi tuntunut itsepetokselta olla kannattamatta kovia otteita. Narkkareiksi hän luokitteli tyypit, jotka eivät osanneet vetää nappejaan kiltisti omissa oloissaan, vaan tekivät muiden elämästä vaikeaa. Eikö se ollut aina oma valinta? Viina tai huumeet lisäsivät todennäköisyyttä kusipäiseen käyttäytymiseen, mutta eivät tehneet hyvistä tyypeistä kusipäitä, Janette ajatteli. Esimerkiksi Andy veti luultavasti aika ajoin muutakin kuin kaljaa ja pilveä, mutta vaikutti kuitenkin kiltiltä.

Alettiin olla asemanseudulla, ja Janette huomasi miettivänsä: jos Andy tulisi nyt vastaan? Olisiko sillä särmää puuttua tilanteeseen? Hän ei tiennyt. Hän päätti, että olisi. Se tuntui lohdulliselta ajatukselta, vaikka Janette halusikin olla ihminen, joka pärjäsi omillaankin näiden mulkeroiden kanssa. Kyllä tytöllä saa olla sankarifantasioita, haaveita pelastetuksi tulemisesta, hän ajatteli. Ja sitten hänellä olisi hyvä syy heittäytyä Andyn syliin ajattelematta, mitä kaikkea siitä saattaisi seurata.

Typerää. Nyt piti keskittyä todellisuuteen. He tulivat asema-aukiolle, eikä Andy päivystänyt siellä valmiina pelastustehtäväänsä. Siellä pyöri vain asioillaan liikkuvia ihmisiä menossa kauppaan, kioskille tai kirjastoon. Ne eivät kiinnittäneet heihin huomiota. Janette toivoi, että joku edes ohimennen hämmästyisi nähdessään hänen oloisensa fiksun henkilön tällaisen pohjasakan seurassa. Ehkä joku pohtikin asiaa, mutta mistään sitä ei voinut päätellä.

Spedet pysähtyivät kaupan eteen. Pöllyisempi kaveri alkoi olla tiloissa ja ruikutti narisevalla äänellä, että nyt piti saada mässyä. Ilmeisesti oletus oli, että Sonjan luona menisi aikaa. Asiasta riideltiin vähän aikaa, mutta lopulta Jesse suostui siihen, että toinen jätkä kävisi ostoksilla. Itse se halusi jäädä “vartioimaan” Janettea, joka ei viitsinyt sanoa ääneen, että jos hän haluaisi häipyä tässä vaiheessa paikalta, Jessen olisi melko vaikea estää sitä.

“Sä taidat olla vähän sellanen et sä pidät ittees muita parempana”, Jesse sanoi ja mittaili häntä taas katseellaan. Janette ajatteli, että sitä pitäisi hakata raskaalla esineellä päähän niin kauan että kallo murskaantuisi.

“Älä nyt vittu jaksa”, hän sanoi.

“No tota mä just tarkotan. Sä suhtaudut muhun niinku mä olisin joku vitun koira. Jolle ei voi puhuu niinku vittu tasavertasesti. Kun mä ekan kerran näin sut, mä luulin, et sä oot ihan ookoo mimmi, mut se luulo on kyl karissu. Pidätsä ittees Sonjaaki parempana?”

“Mun ja Sonjan ystävyys ei kuulu sulle.”

Jesse pudisti päätään. “Kyl sua jonkun pitäis vähän opettaa. Vituttaa tommonen nokka pystyssä kulkeminen.”

Siihen Janette ei sanonut enää mitään. Jessen mielipiteissä hänestä ei muuten olisi ollut mitään kiinnostavaa, mutta huolestutti, että se vaivautui erikseen inhoamaan häntä. Näiden kavereiden kohdalla sellainen saattoi aiheuttaa ongelmia. Vitun Kartanonrinne. Hän oli laskenut päiviä pääsykokeiden tulosten saamiseen. Juuri nyt siihen oli joka tapauksessa liian kauan.

Jessen kaveri tuli kaupasta, pienessä muovipussissa sillä oli suklaapatukoita, berliininmunkkeja ja muutama tetra pillimehua, joka kulki aina huvittuneisuutta herättävällä Vauhtihirmu-nimellä. Säätäjien keskuudessa tämä mehu oli suoranainen kulttituote. Lähdettiin ylittämään rataa, kaveri mussutti suklaata ja munkkia sekaisin ja imi mehutetrat nopeasti tyhjiin. Näillä eväillä se tuntui saavan sokeritasapainonsa kohdalleen ja alkoi vaikuttaa aavistuksen koherentimmalta. Tyyppi vaikutti melko harmittomalta, ja Janette mietti, mikä sen rooli tässä kuviossa oli. Kaiketi se oli pelkkä sidekick, Jessen kaltaiset hahmot tarvitsivat aina niitä.

Janette joutui myöntämään itselleen, että häntä hermostutti ja ehkä pelottikin. Siihen ei ole syytä, hän muistutti itseään. Nämä olivat pikkutekijöitä, eikä hänellä edes ollut mitään osaa niiden bisneksissä. Mitään kovin pahaa ei voisi tapahtua. Ehkä tämä oli jonkinlainen viimeinen koettelemus ennen hyvästejä Kartanonrinteelle.

Helle tuntui vain yltyvän iltapäivän edetessä. Tuntui hikiseltä ja likaiselta. Kun he oikaisivat metsän läpi Sonjan kotitalon suuntaan, Janetesta alkoi äkkiä näyttää, että lähiö oli kuolemassa. Hän oli näkevinään ruskeita neulasia, keltaisia lehtiä, paahteen alla uupunutta heinikkoa. Ehkä ne eivät olleet todellisia. Oli vaikea sanoa; ilma väreili tavalla, joka vääristi näkökentän. Ehkä he olivat kulkijoita kuolevassa maassa, jo alistuneita hiljaiseen ja lannistavaan loppuun. Muita ihmisiä ei nyt näkynyt missään. Jesse johti taas kulkua, se ei tiennyt, että sitä katsottiin. Se ei tiennyt, että se näytti epätoivoiselta. Janette ajatteli, että ainakin Jesselle kävisi huonosti. Se tuntui äkkiä itsestäänselvältä. Mitään yhtä varmaa ei ollutkaan. Mutta Jessen kaltaiset tyypit vetävät mielellään muita perässään. Kuka uskaltaisi matkata helvettiin ilman seuraa?

Kesä on kuolemisen ja hyvästijättöjen aikaa. Janette muisti monta ihmistä, jotka oli haudattu kesällä.

Hän tajusi nyt, että Jesse pelkäsi jotain. Sonjalle, ja ehkä hänellekin, se oli pelkästään huono asia.

Tultiin Sonjan pihaan. Pari lähiöäitiä seurasi penskojensa keinumista puhumatta toisilleen mitään. Lapset kirkuivat senkin edestä. Se oli ainoa ääni kuumuudessa ja tuntui luonnottomalta, eläimen huudolta. Äidit välttivät tarkoituksella katsomasta heihin, kun he kulkivat pihanurmikon poikki jonossa, Janette keskellä. Tällaista on olla nisti, Janette ajatteli. Maailma katsoo pois ja sitten salavihkaa perään, kun luulee, ettei nisti enää huomaa. Useimmat näistä tyypeistä elivät aamusta iltaan siinä uskossa, että heidän tuhokseen juonitellaan. Jokaisella kääntyvällä päällä on pahoja aikeita. Janettea katsottiin yleensä kohti. Joskus ystävällisesti, usein tunkeilevasti. Hänen maailmansa oli nistin maailman vastakohta.

Rapun ovi oli auki. Käveltiin kolmanteen kerrokseen. Jesse raahusti synkkämielisen näköisenä, sen kaveri poukkoili pirteänä ja näytti olevan omassa usvassaan. Jesse soitti Sonjan ovikelloa. Sonjalla oli ovisilmä, mutta se avasi oven niin pian, ettei ollut voinut tarkistaa tulijoita.

Janette katsoi Sonjaa. Sen hiukset olivat auki ja vähän likaiset. Sillä oli jalassa löysät kotihousut ja päällä vanha Nirvanan t-paita. Sillä oli kädessä rööki. Se näytti melko väsyneeltä ja myös yksinäiseltä. Tämän kaiken näki heti. Sonja taas näki kolme ihmistä, joiden ei olisi kuulunut liikkua yhdessä. Sen suu aukesi. Mutta Jesse oli jo työntynyt eteiseen, potkaisi tennarit jaloistaan ja jatkoi sitten yksiön ainoan huoneen puolelle. Se istui vuodesohvan nurkkaan ja pisti tupakaksi.

“Mitäs helvettiä tää nyt sitten on?” Sonja kysyi luovuttaneella äänellä.

“Etsä muista mitä mä sanoin?” Jesse kysyi. “Deadline alkaa lähestyä. Pitäis tehdä päätöksii. Oikeit päätöksii. Mä en oo kuullu susta mitään nii piti sit tulla keskustelemaan.”

“Noi repi mut mukaansa Mafiapuistosta”, Janette sanoi. “Mä ajattelin tulla kattoon, mitä niil on mieles. Onks sul kaikki hyvin, beibi?” Hän yritti katsoa Sonjaa silmiin. Se väisti. Miksen soittanut tai tullut itse käymään, Janette ajatteli lievää epätoivoa tuntien. Sonjan silmissä ei ollut valoa. Joskus aiemminkin oli käynyt niin, eikä hän halunnut muistella niitä kertoja.

Jesse kaivoi repustaan Koffin tölkin ja korkkasi. “Kaikki ei oo koskaan hyvin”, se sanoi. “Kyl mä luulen et sunkin elämäs jotain puutteit on.” Se tarkoitti Janettea. “Mut pitää pyrkii parempaan. Nyt ois massii tiedos, ja sano spedet mitä vaan, kyl massi tekee onnellisemmaks. Mut tolle Sonjalle ei vaa meinaa massi kelvata. Sitä pelottaa mut joskus on pakko uskaltaa. 'Riskei on otettava'.”

“Onks sul mulle bissee?” Jessen kaveri kysyi. Se oli vajonnut istumaan vaatekopin ovea vasten, meininki näytti hyvin rennolta.

“Vitun urpo, justhan sä kävit kaupassa, et voinu sit ite poistaa”, Jesse sanoi. Se otti toisen tölkin ja heitti tyypille, joka otti kopin. Kun se avasi oluen, nestettä kuohui Sonjan matolle. Lievä eltaantunut haju sulautui kämpän yleiseen tunkkaisuuteen. Sonja ei ollut siivonnut vähään aikaan eikä tuulettanut tarpeeksi. Yksiössä oli iso ikkuna, mutta sen eteen oli vedetty verhot. Janette tunsi hien valuvan noroina selkää ja vatsaa pitkin. Hän ajatteli, että suurimman osan näistä parista viikosta Sonja oli maannut sängyn pohjalla ja kuunnellut vanhoja itsesäälilevyjään.

“Tietteks, kun mä katon teit kaikkii kolmee, mä muistan taas miks mä oon aina inhonnu Suomee”, Jesse sanoi. “Tääl ei kukaan yritä mitään. Suomalaiset on nii vitun tottuneit elää sossun rahoilla. Ne ei pyri eteenpäin. Mä en oo kelannu jäädä näihin kuvioihin loppuiäkseni. Ja vittuuks mua muiden paska elämä kiinnostaa mut kun toi yleinen asenne aiheuttaa vittu sen, ettei keneltäkään saa mitään tukee. Jossain jenkkien slummissa mustat jätkät toimii jengeinä kaikki niinku yhteisen päämäärän hyväks. Jokuhan sielt aina nousee esiin ja pärjää muit paremmin mut seki vetää sitten frendit perässään korkeemmalle levelille. Tääl vaa tapellaan samoist sossumasseist. Yhteiskunta vittu haluaaki et me vaan vedetään kaljaa ja runkataan meidän vitun kaupungin kämpis pornolle. Tai sit on nää pellet mitkä kuvittelee, et ku ne äänestää Halla-ahoo nii se antaa somaleille täält kenkää ja sit kaikki on muka hyvin. No mikä vittu sit muka paremmaks muuttuis? Sit sais suomalaiset dokaa bissee keskenään edelleenki niil samoil sossumasseil. Tää on säälittävä maa.”

“Mä ja Sonja käydään kyl molemmat duunis”, Janette huomautti.

“Käytte vai? Ei toi Sonja ainakaan oo vähään aikaan käyny”, Jesse sanoi ja veti huikkaa. “Mut iha sama. Ei duunis käyminen muuta asiaa mikskään. Sä et silti pyri eteenpäin. Kyl mä tiedän mis sä oot duunis. Et sä siel etene mihinkään, susta tulee vaan hapan ja katkera akka sille samalle kassalle.”

Olisi ollut paljon sanottavaa, mutta ei voinut sanoa mitään. Jesse ei saisi koskaan tietää Metropoliasta. Jesse oli kuunnellut liikaa jenkkiräppiä, se eli harhamaailmassa. Viisi vuotta nuorempina Jessen kaltaiset jätkät olivat koulussa höpisseet koko ajan “northsidesta”. Ne olivat “northsidelta” tai “pohjoislaidalta”. Kartanonrinteen yläasteen pihalla sellainen oli tuntunut television sketsiohjelmalta. Ehkä Jessen pitäisi mennä Putoukseen, siinä olisi sille tie tähtiin ja väylä parempaan elämään.

Jessellä ei enää vaikuttanut olevan kiirettä mihinkään. Se veti kaljaa sen näköisenä, että voisi istua sohvalla sitä tekemässä loppuillan. Ehkä se yritti saada Sonjan hermostumaan. Mutta Sonja näytti lähinnä välinpitämättömältä. Se oli istunut tuolille ikkunan viereen ja sytyttänyt taas tupakan. Jesseen se ei edes katsonut. Tilanne oli piinallinen. Asunto tuntui kerta kaikkiaan liian ahtaalta tälle seurueelle. Janette mietti, oliko hänellä mitään järkevää syytä olla täällä. Mutta mahdettaisiinko hänen enää antaa lähteäkään?

Aika valui armottoman hitaasti läpi sormien. Janette ajatteli: on ensimmäinen lomapäivä, aurinko paistaa kaikkien hukattujen sadekesien edestä, ja hän istuu paskaisessa kämpässä, jonka ikkunan eteen on vedetty verhot, seurana pari joutavanpäiväistä narkkaria ja hänen paras ystävänsä, joka ei suostu sanomaan hänelle mitään. Se oli niin typerää, että se saattoi olla vain totta.

Sonjan kanssa hän oli ollut kunnolla riidoissa vain kerran. Sekin liittyi siihen autiotalon kesään, tuntui että kaikki hänen elämässään liittyi siihen. Sen jälkeen he olivat sopineet, etteivät antaisi jätkien tulla koskaan väliinsä. Mutta ei Jesse ollutkaan heidän välissään. Se oli ulkopuolella, ja se oli vetämässä Sonjaakin sinne.

Niin pieneen asuntoon ei mahtuisi kovin suuria sanoja. Sitä paitsi Jesse ja Sonja polttivat ketjussa, ja tupakansavu vei sekin koko ajan enemmän tilaa. Se luikerteli kaikkialle ja tuntui tahmeana painona ajatusten päällä. Jos tähän nukahtaisi, tuntuisi mahdottomalta ajatukselta, että sellaisesta unesta voisi koskaan herätä.

Pari kertaa Jesse sai jonkinlaisen kohtauksen ja alkoi selittää kiivaasti jostain asiasta tai ihmisryhmästä, jota se vihasi. Vartijoista, siviilikytistä, huumelaeista, lääkeyhtiöistä, salaliitoista ja liskoista. Tavallista säätäjäläppää. Kukaan ei reagoinut sen puheisiin, joten edettyään vartijoista maailmanhallitukseen asti se aina luovutti.

Verhojen takana sillä ei tuntunut olevan merkitystä, mutta kellonaika puhelimen näytöllä kertoi, että oli tulossa ilta.

Jesse alkoi vaikuttaa levottomammalta. Se otti muutaman minuutin välein puhelimensa esiin, mutta ei vaikuttanut tekevän sillä mitään. Se katseli ulos, vaikka ei voinut nähdä sinne. Se tumppasi tupakan ennen kuin oli päässyt loppuun asti. Janette katseli sitä ja yritti päästä perille sen mielentilasta. Sonjaa ei edelleenkään vaikuttanut kiinnostavan.

Sitten Jessen puhelin soi. Se meni eteiseen ja puhui niin hiljaa, ettei Janette kuullut. Puhelu oli lyhyt. Jesse palasi ovensuuhun ja katseli heitä siitä.

“No niin”, se sanoi sitten. “Mentiis sit. Pitää treffata tyyppejä. Kaikki messiin. Mennään Blossipuistoon. Sä tuut kans”, se osoitti Janettea. “Mä en viitti tässä vaiheessa päästää sua pois. Tällä hetkellä mä kattelen sua sitä paitsi mieluummin ku tota sun angstaavaa ja röökille haisevaa frendiäs. Meillähän vois olla vielä hauska ilta yhdes ku saadaan eka bisnekset hoidettuu.”

“Dream fucking on”, Janette sanoi, mutta nousi seisomaan. Ruumis tuntui jäykältä, hän oli istunut useamman tunnin nurkassa jalat alleen taitettuna. Vessaankin olisi pitänyt päästä, mutta tiedä vaikka niljake olisi yrittänyt tunkea sinne mukaan. Tilanne oli nyt otettava sellaisena kuin se oli. Sonjaa ei voinut jättää yksin näiden valopäiden armoille, etenkään jos seuraan oli liittymässä vielä lisääkin sekakäyttäjiä.

Sonja nousi viimeisenä. Janette tajusi hämmästyneenä, että se oli tosiaan menossa ulos senhetkisessä hapsottavassa tilassaan. Normaalisti se laittautui paikalliseen mentäessäkin tuplasti niin kauan kuin hän itse. Se ei ollut sanonut tuntiin mitään, mutta kysyi nyt Jesseltä hiljaa: “Nytkö ne haluu vastauksen?”

“Melkein oikein”, Jesse sanoi. “Nyt ne haluu myöntävän vastauksen. Muuta ne ei sit haluukaan vielä tänään. Mut sen ne haluu.”

Siihen Sonja ei sanonut mitään. Mentiin ulos. Jessen kaveri mutisi jotain itsekseen ja näytti olevan taas aivan pihalla, vaikka Janeten havaintojen mukaan se ei ollut asunnossa oltaessa vetänyt muuta kuin Koffia.

Suorin reitti blossipuistoon olisi kulkenut vanhan ostarin kautta, mutta Jesse lähti kiertämään kerrostaloalueen laitaa pitkin, pihalta ja parkkipaikalta toiselle. Oli selvää, että se halusi välttää julkisia paikkoja. Se meni kovaa vauhtia edellä ja kääntyi aina välillä vittuuntuneen näköisenä odottelemaan muita. Varsinkin sen kaveri meinasi jäädä koko ajan jälkeen. Taas olisi ollut helppoa liueta paikalta, mutta Janette oli katsellut Sonjaa sinä iltana tarpeeksi tietääkseen, että se ei ainakaan tekisi nyt mitään.

Hämärä silasi hiljaiset pihat kauniimmiksi. Janeten päässä soi se Pariisin Kevään kappale, jota hän oli kuunnellut koko kesän. Aina se tuntui tulevan kaikkein vähiten romanttisina hetkinä, töissä pullokonetta puhdistaessa tai tässä, nistien seurassa, matkalla tapaamaan toisia nistejä. Ehkä sille oli sellaisissa hetkissä eniten tilaa. He kulkivat tyhjän leikkipuiston läpi, sen rakennelmat näyttivät heikossa valossa avaruusalusmaisilta. Janeten lapsuudessa tätä leikkipuistoa oli yleisesti pidetty siisteimpänä, ja tänne oli tultu vanhempien salliessa vähän kauempaakin. Hän ei ollut varma, oliko sittemmin rakennettu hienompia, mutta luultavalta se ei tuntunut.

Janette ajatteli, että Jessekin oli joskus ollut lapsi, varmaan sekin oli asunut Kartanonrinteellä, varmaan sekin oli kiipeillyt tämän puiston kiipeilynaruissa ja laskenut tätä liukumäkeä, joka oli ollut seudun pisin. Eikä se vauhti ei siltikään ollut riittänyt Jesselle.

Jossain haukkui koira. Epämääräinen taustarähinä, jonka se peitti hetkeksi alleen, saattoi tulla ostarin baareista.

Viimeiset pihat jäivät taakse, ja Jesse otti suunnan melkein silkkaan pusikkoon, jossa kulki juuri ja juuri havaittava polku Blossipuiston suuntaan. He olivat tulossa sinne eri kautta kuin yleensä. Nyt kuljettiin jonossa, Jesse ensin, sitten Sonja, Janette ja Jessen kaveri koko ajan useampia metrejä hänen perässään. Piti työnnellä sivuun oksia, jotka halusivat läiskiä häntä kasvoihin. Yllättävän nopeasti tultiin metsästä aukiolle. Nallepatsas häämötti sen keskellä arvoituksellisena ja vaiti. Sitä oli lapsena pelätty. Vieläkään Janette ei käynyt täällä mielellään, nykyään ehkä enemmän sellaisten tyyppien takia, joita penkkien vaiheilla nytkin seisoskeli. Kolme jätkää hihattomissa paidoissa ja siilitukissa. Jostain syystä Janette ajatteli heti, että ne olivat venäläisiä. Kaksi niistä hörppi kaljaa, mutta niiden olemus kertoi aivan erilaisesta skarppiudesta kuin mihin Jesse koskaan pystyisi.

Jesse meni tyyppien luo, käytiin lyhyt sananvaihto melkein kuiskaamalla. Se viittoi Sonjan suuntaan. Sonja seisoskeli hiekalla kädet selän takana, hiukset silmillä roikkuen ja potkiskeli pikkukiviä. Janette meni sen viereen ja ajatteli hetken tarttua sitä kädestä tai vaikka kietoa kätensä sen harteille. Mutta Sonja ei katsonut häneen vieläkään.

“Älä tee mitään tyhmää”, Janette sanoi kuitenkin hiljaa.

Silloin Sonja nosti katseensa. Janette näki sen silmissä jotain, mikä oli kai epätoivoa. Katse oli liian samanlainen kuin Jessellä aikaisemmin. Janette ei pitänyt siitä. Hän ajatteli, että oli liikaa asioita, joita hän ei tiennyt.

Jesse huusi Sonjaa, joka lähti heti jätkäporukan luo kuin sillä ei olisi omaa tahtoa. Janette ei kuullut, mitä puhuttiin, eikä uskaltanut mennä lähemmäs. Jessen säätäjäkaveri tuntui kadonneen. Sitten Janette tajusi, että se istui rojahtaneen oloisessa asennossa nallepatsasta vasten. Ehkä se oli sammunut. Janette kyykistyi hiekalle. Kusetti ankarasti, eivätkä jalat olleet arvostaneet pitkää istumista ja nopeaa kävelyä sen jälkeen.

Nyt hän ajatteli vakavissaan, että lähtisi. Mutta ei lähtenyt.

Yksi uusista tyypeistä korotti äänensä. “Kai sa nyt vittu tajut ettei tää homma ole meille kiinni yks nartusta! Me löydetän aina joku. Ja sit sa olet meille edellen velka. Vittu sa olet kujalla.”

Virolaisia, Janette korjasi itseään ja alkoi samalla aavistaa, millaisesta jutusta tässä oli kyse.

Jessekin lopetti nyt kuiskailun. “Vittu mä sanon teille että te ette saa ketään niin hyvää ku Sonja. Ketään joka näyttäis niin harmittomalta. Se menee läpi tosta noin vaan. Vihreä linja.” Virolaisiin verrattuna Jesse kuulosti narisijalta ja hyyniäiseltä, jonka pelkääminen tuntui nyt naurettavalta.

Virolaiset katselivat Sonjaa arvioivasti. Kun kasvoja ei erottanut, oli mahdoton sanoa, mitä ne pitivät näkemästään. Sitten ne vaihtoivat omaan laulavaan kieleensä. Ne puhuivat sitä niin nopeasti, että oli mahdoton ottaa tolkkua, vaikka se ärsyttävän lähellä olikin.

“Me pidetan neuvottelu”, äskeinen puhemies sanoi sitten. “Te pysyte kaukana. Mutta sa et mene mihinkan. Noi sun kaverit: mua ei kiinnosta. Mutta sa pysyt penkissa siihen asti kun ma sanon etta tänne.”

Se kuulosti siltä kuin olisi komennettu koiraa. Mutta Jesse totteli ja istui penkkiin. Virolaiset taas menivät nallepatsaan toiselle puolelle ja hävisivät varjoihin. Patsas kohosi nyt paikalla olevien ihmisten keskellä, eikä sitä kiinnostanut. Niin Janette ajatteli, ja se tuntui helpottavalta. Hän meni Sonjan luo ja tarttui sitä olkapäästä. Se säpsähti. Jesse mulkoili heitä, mutta ei sanonut mitään. Sen ote oli nujerrettu. Sonjaankin tuntui tulleen eloa. Se kääntyi yhtäkkiä halaamaan Janettea, ja kun Janette nyökkäsi sitä tulemaan kanssaan puiston laidalle, se tuli. He pysähtyivät lähelle virallisen polun alkua, kymmenisen metrin päähän Jessestä, joka pysyi penkissä, mutta katseli heitä hellittämättä.

Ja sitten Janette kuuli polulta askelia, ja kun hän kääntyi katsomaan, siinä oli Andy.

Lähiöromaani: osa 2, luku 2

Andy

Äiti poltti ikkunasta ja kertoi näkemyksiään Andyn elämäntilanteesta. Ne eivät olleet myötämielisiä. Äiti oli joutunut pelastamaan Andyn häädöltä ja maksamaan rästivuokrat. Todennäköisesti äiti oli itsekin joutunut sitä varten lainaamaan rahaa isoäidiltä. Äiti tiesi kuitenkin, että häädön saatuaan Andy olisi joutunut muuttamaan takaisin tänne, tähän kolmioon, johon he eivät oikeastaan olleet mahtuneet sen koommin, kun Andy oli tullut murrosikään.

Kaikki täällä oli tavanomaista. Viherkasvit, vahakankainen pöytäliina, 90-luvulla remontoitu keittiö, olohuoneen Ikea-tasot. Kirjahylly, jossa oli kirjojen sijaan lähinnä rippi- ja hääkuvia ihmisistä, joista kaikkia Andy ei edes tiennyt tuntevansa. Oli siellä tietysti paljon kuvia hänestä itsestäänkin. Kuvia hänestä lapsena: hiekkalaatikolla, jonkun tuttavan mökillä, ruotsinlaivan pallomeressä.

Kuvia murrosiän jälkeisestä Andysta siellä ei ollut, ei edes rippikuvaa. Andy muisti äkkiä, ettei hän kyllä ollut rippikoulua käynytkään. Ajatus ei ollut koskaan tullut mieleenkään.

Peruskoulun hän oli saanut jotenkin loppuun, koska oli ollut vähän pakko. Sen jälkeen hän ei ollut tehnyt oikeastaan mitään.

Äiti oli soittanut aamulla yhdentoista maissa ja herättänyt Andyn. Olisi pitänyt jättää ikkuna yöksi auki. Kämpässä oli tukahduttavan kuumaa. Lievä krapulakin Andylla oli. Hän valui hikeä, ja lakana oli läpimärkä. Koko olemassaolo oli nihkeää kosteutta ja lievästi vastenmielistä likaisuuden tunnetta. Ruumiin rajat sulautuivat tunkkaiseen asuntoon ja asunnon rajat sulautuivat helteen alla kyyristelevään Kartanonrinteeseen, maailmaan. Äiti oli muka tarvinnut apua kylpyhuoneen hankalan lampun vaihtamisessa. Tosiasiassa se oli halunnut päästä purkamaan vuokrasotkusta johtuvaa mieliharmiaan.

No, ainakin Andy oli saanut syödä ilmaiseksi, vaikka darrapizza Stationissa olisikin houkuttanut enemmän.

Ja nyt äiti halusi tietää, oliko Andylla tulevaisuutensa varalle minkäänlaista suunnitelmaa. Jokin vastaus sille täytyi keksiä.

“Mä oon kelannu että mä tekisin räppiä”, hän sanoi. “Mä oon nauhotellu himassa vähän riimejä. Sit tarvis vaan jonkun joka tekee biitit. Tai mä voisin yrittää opetella ite, mut sit mä varmaan tarvisin jonkun musasoftan ja ne on kalliita. Tai ehkä sellasen vois ripata jostain. Mut aikaahan siinä menis, eli mä tartten jonkun, joka tekee biitit. Mun täytyy katella ympäriinsä ja kysellä...”

“Toi nyt on ihan paskapuhetta”, äiti sanoi. “Voihan se olla hyvä harrastus, mutta ei sulle siitä kukaan kyllä rahaa maksa.”

“Se on kuule suosittua musaa nykyään. Joku Cheek, sehän tekee hulluna keikkaa ja ajelee urheiluautolla. Rikas mies. Kyllähän tuurii tietty pitää olla että breikkaa viihdebisneksessä.”

Andy oli oikeastikin kirjoitellut riimejä kevään ja kesän mittaan, mutta hän ei itsekään pitänyt niitä kovin hyvinä. Ne eivät kuulostaneet oikeilta. Hän tiesi, miltä niiden pitäisi kuulostaa, mutta sanat eivät tulleet. Tämäkin oli kai juttu, johon olisi pitänyt ryhtyä vuosia sitten. Tuntui, että hän oli aina myöhässä kaikesta, Kartanonrinteeltäkään ei päässyt koskaan mihinkään, kun aina myöhästyi junasta.

“Mä en ymmärrä sua ja sun kavereita”, äiti pudisteli päätään. Se istui nyt keittiön pöydän ääressä ja lakkasi kynsiään, vaikka ei ilmeisesti ollut menossa mihinkään. “Kun mä olin nuori, mä ajattelin, että mä muutan joskus ulkomaille. No sehän ei menny ihan niin. Muun muassa siksi, että mä sain sut. Mut sit mä ajattelin, että maailma muuttuu vapaammaks mestaks koko ajan ja seuraavan sukupolven meininki on jo ihan erilaista. Sä muutat johonkin Berliiniin ja mäkin pääsen sitten käymään siellä vierailulla. Mutta nyt sä oot kakskymmentä ja sun pitäis perkele olla siellä jo. Sen sijaan sä et käy edes duunissa. Mä olen aina käyny duunissa.”

“Vitut täällä mitään duunia oo”, Andy sanoi laiskasti. Pitikö perusasioistakin alkaa vääntää?

Mitä äiti olisi sanonut, jos hän olisi tuonut Janetten käymään ja esitellyt tyttöystävänään? Ja sitten. He muuttaisivat jonkin ajan kuluttua yhteen. Kallioon tai Punavuoreen. Tai vittu vaikka Berliiniin. Ulkomailla asuminen tuntui kylläkin vieraalta. Osaisiko siellä tilata edes bisseä? Mutta ongelma oli siinä, että äiti ei uskonut Andylla olevan unelmia. Ilmeisesti se piti häntä jonkinlaisena vihanneksena. Se ei tuntenut häntä, mutta luuli tietävänsä kaiken.

“Koskas sä synnyit, yhdeksänkytkaks”, äiti pohti. “Just aika tarkkaan niihin aikoihin täällä rupes meneen asiat päin helvettiä. Muistaakseni täällä oli sillon tasan kolme baaria. Asemalla oli joku kaljapubi, tossa vanhalla ostarilla oli kaks, mutta niistä sai kuitenkin molemmista ruokaakin ja ne oli silleen ihan siistejä. Yhtäkkiä ostarilla oli viis tai kuus räkälää ja asemalla muutama lisää. Niitä vaan tuli jostain. Ja kyllähän sen tietää mistä. Mun faijakin jäi samaan aikaan työttömäks ja puolet sen kavereista kans. Ja siellä ne sitten alko istuskella. Ja kaikki jotka vaan pysty muutti pois. Tätä vaille etten mäkin lähteny. No mä en viittis puhuu sun faijasta, mutta sen kanssa mä olisin voinut... Mut sehän hävis kuvioista. Mulle oli kersa tulossa, niin en mä oikein voinu siinä tehdä mitään elämänmuutosta. Mä lusin äitiysloman ja sain sitten duunia. Niin se on ollu täällä siitä asti, siitä lamasta. Fiksut lähtee heti pois ja tyhmät jää tänne. En mäkään ole mikään fiksu ihminen. Mutta sä voisit olla kun faijaskin kerran oli.”

Tämä oli enemmän kuin Andy oli koskaan ennen kuullut isästään. Hän ajatteli, ettei isä kiinnostanut häntä. Miksi hänen pitäisi olla kiinnostunut runkkarista, joka häipyi kuvioista ja jätti hänet varttumaan yksinhuoltajaäidin hoivissa Kartanonrinteelle? Oli mahdoton ajatus, että häneltä vaadittaisiin jotakin fiksuutta nimenomaan sen takia, että oli isänsä poika. Isähän oli mitä ilmeisimmin ollut spede, joka tuskin olisi pidemmän päälle edes pärjännyt Kartanonrinteellä.

Hän taas pärjäsi, vaikka halusikin pois.

“Hei mutsi”, hän sanoi. “Älä viitti olla mun perseessä kiinni. Kun ei se auta mitään. Mä haluun elää niinku omaa elämääni. Jos sua vituttaa noin paljon heittää mulle massia, niin älä heitä. Kyllä mä silti selviän. Mutta kiitti nyt kumminkin hyvistä neuvoista. Tuolla on huikee kesäpäivä, mä meen tsekkaan, miltä pihalla näyttää.”

Kun hän veti oven perässään kiinni, äiti oli taas ikkunalla polttamassa. Noin paljon tupakkaa se veti vain, jos oli oikeasti hermona. Mutta ei se ole minun vikani, Andy ajatteli. Tämä vain oli se piste, johon oltiin päädytty.

*

Oli lannistavaa kulkea kuumuuden kellastamien nurmialueiden poikki. Oli lannistavaa ajatella, että tämä kesä jatkuisi vielä viikkojakin. Pyörätien viereen oli sammunut subunisti, jota sen kaveri yritti turhaan herätellä. Sammunut kaveri oli naamastaan kirkuvan punainen, vaikka normaalisti sen kaltaiset tyypit olivat kuolemanharmaita. Palanut tietysti auringossa. Puiden ja pensaiden oksilla keinahteli uupuneita pikkulintuja. Äidin luota olisi voinut ottaa edes vettä pulloon, mutta sekin oli unohtunut, kun piti esittää rivakkaa poistumista. Ihminen, jolla ei ole helteellä vesipulloa mukana, ei ole selviytyjäainesta. Vai oliko tämä totta? Jos oli, se tekisi Andysta sellaisen, joka tuhoutuu.

Oli lannistavaa tajuta, että tie veisi Kartanonherran terassille, koska sen verran taskussa nyt kuitenkin oli rahaa. Ja oli lannistavaa huomata, että Törmälä oli siellä jo.

Sen kanssa pöydässä istui toimittaja: sama latvajättö, joka oli sekoillut kulmilla muutamaa viikkoa aikaisemmin. No, tässä vaiheessa päivää se voisi olla kiinnostavaakin seuraa. Eikä hän muuallekaan voisi mennä.

Törmälä heilutti hänelle. Edellinen ilta oli sen osalta päättynyt rajuun oksentamiseen oman kämppänsä rappukäytävään. Törmälä oli kertonut sen Facebookin chatissa ja ilmeisesti sammunut sen jälkeen, koska ei ollut enää vastannut Andyn viesteihin.

Nyt Törmälä oli kuitenkin jo mainiossa kunnossa. Sen naamasta näki, että sille tarjottiin viinaa. Ehkä Andyllekin siis tarjottaisiin: siinä olikin jo riittävä syy ottaa muutama. Keskustelu äidin kanssa painoi edelleen mieltä: isä, oma tulevaisuus ja kaikki. Andy ei tajunnut, miten kukaan yleensäkään pystyi ajattelemaan tuollaisia asioita sortumatta juomaan.

Aivan oikein: toimittaja iski hänelle heti vitosen käteen ja kehotti hakemaan virkistystä tiskiltä. Andy piti vaihtorahat itsellään, kun niitä ei kerran pyydetty takaisin. Hän otti pitkän hörpyn ja kysyi toimittajalta: “Miks sä täällä taas oot? Etsä kirjoittanutkaan vielä sitä lehtijuttua?”

“Se on vähän vaiheessa”, toimittaja sanoi. “Näkökulma on vielä hakusessa. Mä tulin kerään lisää materiaalia. Mä oon tässä ehtiny jo jutella ton sun kaverin kanssa. Me ollaan vähän niinku vaihdettu muistoja ja tarinoita. Kato kun mä muistan Kartanonrinteen kasarilta ja ysärin alusta. Tältä Törmälältä mä oon saanu sellasta 2000-luvun perspektiiviä. Että mikä täällä on muuttunu, jos mikään. Ne muutokset on monesti pieniä juttuja, joita ei meinaa edes tajuta. Kato joku voi tässä kelata vaikka, että tärkeintä olis joku kansainvälistyminen. Tänne tuli ekat somalit about niihin aikoihin kun mä lähdin, ja sen jälkeen on tullu paljon lisää porukkaa monista eri maista. Ja mikä on vielä tärkeempää niin täällä on nykyään paljon nuorisoo ja lapsia, joiden tausta on jossain muussa maassa mutta jotka on eläny koko elämänsä täällä. Tää on tietysti iso ja tärkee kehityskulku. Mutta kelatkaapa, että se ei oo juttu mikä liittyis nimenomaan Kartanonrinteeseen. Se on sama homma joka paikassa. Kaikissa lähiöissä ja muualla Suomessa ja periaatteessa koko länsimaailmassa. Jengi liikkuu. Se on megatrendi. Mut jos halutaan käsitellä nimenomaan Kartanonrinnettä niin et sä voi tosta lähtee. Pitää ettiä jotain sellasta, mikä on tapahtunu nimenomaan täällä.”

“No mitä se sitten olis?” Andy kysyi.

“Sitä mä tässä koitan selvittää”, toimittaja sanoi ja katsoi ostarin pihaa kuin näkisi samalla koko Kartanonrinteen. Se heilautti epämääräisessä kaaressa kättään. “Se on jossain täällä. Mä tiedän mitä se on sitten kun mä törmään siihen. Siks mun pitää puhua ihmisten kanssa. Mikä sun nimi taas oli?”

“Andyks sanotaan.”

“Jep. Eli kerro mulle jotain elämästäs. Sen käänteistä. Mitä nyt haluut kertoa, mutta jotain sellasta merkittävämpää. Jonkun käännekohdan.”

“Emmä jaksa”, Andy sanoi. “Mun mielestä mun elämä on ollu ihan samanlaista kun kaikkien täällä. Mulla ei oo isää, mutta ei Törmäläkään oo nähny faijaansa vittu lastentarhan jälkeen. Mutsi on tehny paskaduuneja ja niin on Törmälänkin mutsi. Kaljaa mä join ekan kerran kuudennen luokan jälkeisenä kesänä ja jos mä oikeen muistan nii se sama kerta oli Törmälänkin eka kerta. Sit jotain muuta on tullu joskus vedettyy vähän myöhemmin. Yläasteella jahdattiin pillua eikä saatu ja yleensä vaan sekoiltiin. Ysiluokan jälkeen mä yritin käydä amiksessa ja kymppiluokalla mutta ei oikeen napannu. Se jäi sit siihen. Mun piti itse asiassa pakoilla siinä kohtaa mutsia parin viikon ajan, mä bunkkasin parissa vähän epämääräsessä kämpässä. Se oli ehkä vähän sellasta dramaattisempaa. Siihen asti mä olin vissiin ollu vähän lapsellinen kumminkin. Sekin siitä jäi mieleen, että sillon mä sain pillua ekaa kertaa yhdeltä vähän vanhemmalta sekismimmiltä. No siinä ei kyllä oo paljoo kertomista mut jäi se nyt mieleen. Ja sit mä oon vaan hengaillu. Tapellu sossun kanssa. Kuunnellu räppii. Se oli muuten kova juttu ku toi Stenkan Salaliittoteoria tuli. Sillon mä olin vielä ihan penska, mut sitä levyy kuunteli sillon kaikki ihan fiiliksis. Sen mä oikeestaan laskisin sellaseksi käännekohdaksi. Koska sillon mä kelasin niinku että... nyt on niinku piirretty sellanen kuva joka esittää todellisuutta. Vittu onkohan mulla vielä se levy jossain. “Sinisiä rappuja ja punaisia hintalappuja”, siinä oli tiukka biisi. “Jos sul on huumeongelma, sä asut Kontulassa, jos oot somalialainen ni sillon Meri-Rastilassa.” No mä en oo kyl käyny Kontulassa kun pari kertaa ja Meri-Rastilassa en koskaan, mut ne nyt on vaan nimii ja sen sanoman tajus kyllä.”

Toimittaja oli innoissaan, Andyn puhuessa se oli ottanut muistikirjan esiin ja kirjoitti kynä rahisten. “Mahtavaa matskua. Just tota mä tarkotin, aitoa elämäntarinaa. Sukupolvikokemusta. Hei saanks mä siteerata sua mun jutussa? Nimettömänä tietysti tai siis keksityllä nimellä. Haluutsä antaa mulle sun puhelinnumeron tai jos sul on sähköpostiosoitetta?”

“Mitä vittua, en kai mä näitä avautumisii nyt mihinkään lehteen halua”, Andy sanoi automaattisesti. Sitten hän alkoi miettiä: eikö se tekisi kaikesta vähän suurempaa, antaisi asioille hahmon? Niin kuin graffitipiissi, joka on tavallaan olemassa jo bommaajan mielessä, mutta sillä on merkitystä vasta, kun se toteutetaan.

“Tai oikeestaan, voit sä kirjoittaa”, hän sanoi sitten, ja toimittajan ilme kirkastui. “On mulla joku hotmail-osote, annas se vihkos niin mä skriivaan sen siihen.”

Toimittaja tuntui saaneen haluamansa eikä kysellyt enempää. Sen sijaan se alkoi kertoa tarinoita työkeikoistaan, kohtaamistaan julkkiksista ja oudoista tyypeistä. Kaljaakin se kantoi edelleen pöytään. Vähitellen paikalle alkoi ilmestyä kantajengiäkin, jotkut näistä muistivat toimittajan ja liittyivät seuraan höpöttelemään omiaan. Ismoa ei näkynyt; tiedettiin kertoa, että se oli joutunut sairaalaan, mutta enempää ei ollut saatu selville.

Viikkoja jatkuneet helteet olivat uuvuttaneet vanhemman väen. Pari niistä näytti siltä, ettei selviäisi hengissä kesän loppuun asti. Tällä kertaa kukaan ei jaksanut aloittaa tappeluakaan. Juotiin kaljaa, koska sitä nyt oli tapana juoda. Se oli rituaali, Kartanonherra oli kirkko. Oli kyse jumalanpalveluksesta. Siltä tuntui, kun sitä joskus katseli ulkopuolelta.

Törmälä tuli kovaan humalaan. Sen humalatila horjui ja haparoi paksuna koko pöydän vaiheilla. Se halusi terävän, ja toimittaja suostui tarjoamaan sellaisenkin. Ensin se oli vauhdissa, sitten se alkoi synkistyä. Se alkoi puhua, että elämä on paskaa. Että se olisi mieluummin missä tahansa muualla kuin nyt tässä. Siihen joku vanhoista sanoi aivan loogisesti, että poishan oli aina lupa lähteä. Niillä oli omat riitansa, mutta nuorisolta ne eivät jaksaneet kuunnella mussutusta. Törmälä meinasi heittäytyä hankalaksi, mutta talttui sitten. Se oli kuitenkin ehtinyt oppia pelisäännöt ja tajusi ne kyllä päissäänkin. Lopulta se vain istui penkin päässä, joi kaljaa nyt jo aika hidasta tahtia ja tuijotti johonkin hämärästi käsittämäänsä paikkaan.

Siinä oli istuttu tuntikausia, koko iltapäivä ja niin pitkälle iltaan, että jo tovi sitten oli alkanut hämärtää. Se päivä oli kulunut Kartanonherran terassilla. Andylla oli irrallinen olo: ei tuntunut mahdolliselta, että tämä istumiseen ja humaltumiseen käytetty aika laskettaisiin osaksi hänen elämäänsä. Mitä järkeä olisi käyttää elämäänsä sellaiseen? Mutta jos tätä päivää ei ollutkaan olemassa? Siinä tapauksessa kantajuoppoja ei ollut olemassa lainkaan, koska niiden jokainen päivä kului näin.

Humala oli huntu maailmaa vastaan, mutta nyt sitä läiskittiin hänen naamalleen. Alkoi vituttaa. Se oli sumeaa vitutusta, joka ponnisteli kaikkensa muuttuakseen ratkaiseviksi teoiksi. Aivan heti mitään ei tapahtunutkaan. Toimittaja puhui asioista, joista Andy ei uskonut sen tietävän paljoa. Juopot kuuntelivat, vaikka eivät ymmärtäneet sanaakaan. Andy tajusi, että tässä pöytäseurueessa kukaan ei ollut kiinnostunut mistään, mitä yksikään muu paikallaolija oli päivän mittaan sanonut tai voisi mahdollisesti illan jatkuessa sanoa.

Pöydän alla ihmisten jaloissa pyöri varpusia syömässä sinne pudonneita suolapähkinöitä. Ne olivat Kartanonrinteen varpusia, nekin olivat viettäneet täällä koko lyhyen elämänsä. Kevättalvella, kun alkoi olla oikeasti kirkasta, ne sirkuttivat huumaavaan ääneen pensasaidoissa rivitaloalueelle vievän tien varressa. Andylla ei ollut koskaan asiaa sille tielle, mutta maaliskuussa hän etsiytyi sinne kuitenkin. Siinä valossa ja siinä konsertissa oli kaikki. Maaliskuussa, jolloin aurinko paistoi mielipuolisesti alkuiltapäivästä, mutta oli muutaman tunnin kuluttua tiessään. Se oli tehnyt Kartanonrinteestä sohjoa, ja nyt Andy seisoi jalkakäytävällä sohjoisessa pimeässä, ja varpusetkin olivat kadonneet. Ja mitä hän teki silloin? Menikö hän Kartanonherraan? Menikö hän Kartanonherraan? Pyöräilijät ja autot olivat ohi lehahtavia tummia hahmoja, mutta puolituttu narkkari pysähtyi pummaamaan röökiä eikä lähtenyt mihinkään. Mutta nyt oli kesä ja piti elää. Vielä pari viikkoa aiemmin valoisaa oli riittänyt myöhään iltaan, nyt pimeä tuli nopeasti ja kaiken keskelle. Se langetti tietysti omat houkuttelevat varjonsa. Oli kesäöisiä seikkailuja, salaan jääviä kohtaamisia. Paskaa. Kartanonrinteellä niistä ei tullut mitään. Janette meni Sonjan luo, Törmälä sammui: Kartanonrinne.

Andy muisti, että hänellä oli vähän laattaa housuntaskussa. Miksi hän oli sen unohtanut? Joku oli heittänyt sen hänelle eilen.

Ei huono asia.

Hän alkoi töniä Törmälää hereille. Sen silmät olivat kyllä auki, mutta se ei reagoinut mitenkään. “Painu vittuun”, se lopulta mutisi.

“Painu ite”, Andy sanoi. “Mut sitä ennen, jos sä viel kykenet niin tuu Blossipuistoon vetään mun kans savut. Mul on vähän.”

“Viittuuooööäärrr”, Törmälä sanoi, tai jotain sinne päin. Se kampeutui kuitenkin jaloilleen ja horjui saman tien terassin portaat alas vaarallisen näköisesti.

“Mun täytyy nyt mennä”, Andy sanoi toimittajalle ja muulle seurakunnalle. “Kiitos bissestä. En kyl lupaa korvata. Mut pitäkää kivaa ja silleen.”

Törmälä hortoili rakennusten välistä parkkipaikan suuntaan, ja Andy harppoi sen kiinni. Takapihan puolella ei ollut ketään. Andy sovitti askeleensa Törmälän oikukkaaseen tahtiin, mutta parkkipaikan toisella laidalla sen meno tyssäsi kokonaan. Se yritti katsoa Andya silmiin: oli tärkeää sanottavaa. Se horjahteli sen näköisesti, että voisi kaatua kohta.

“Andy”, se sanoi. “Anna kun mä kerron sulle. Mä tiedän mitä meidän pitää tehdä. Ryöstetään Alepa.”

“Ei vittu taas!” Andy kirosi. “Me ei ryöstetä Alepaa.”

“Vittu sä et snaijaa tätä. Janette voi auttaa. Ryöstetään Alepa.”

“Törmälä!” Andy korotti ääntään. “Tietkö mitä? Haista vittu! Ihan oikeesti. Älä syötä mulle tota shittii. Painu vittuun mun silmistä. Mä oon tosissani. Palaa sit ku sul on jotain järkevää sanottavaa. Nyt: sun hima on tuolla päin. Suosittelen valitteen sen suunnan.”

Andy sukelsi Blossipuistoon johtavalle polulle eikä katsonut taakseen. Eipä siellä paljoa nähtävää olisi ollutkaan. Törmälä huojahteli hetken paikallaan ja sulautui sitten Kartanonrinteeseen.

Lähiöromaani: osa 2, luku 1

2.

Pienen koiran omistaja oli luultavasti humalassa, niin huonosti se oli kiinnittänyt talutushihnan. Koira ei ollut edes tarkoittanut karata, mutta ohikulkijaa innostuneena lähennellessään se tuli nykäisseeksi itsensä irti. Pieni koira näytti hetken hölmistyneeltä ja ymmärsi sitten olevansa vapaa. Se juoksi ensin jonkinlaista ympyrää Alepan edustalla, äkkäsi muutamia puluja lähistöllä ja lähti onnellisena haukkuen niiden perään, aivan hyväntahtoisessa mielessä, mutta pulut lehahtivat paniikkilentoon. Ei sinunkaan kaikkia hyviä tarkoituksiasi olla aina osattu tulkita oikein. Pienen koiran omistaja oli luultavasti humalassa, ja vaikka olisi ollut väärin olettaa, että se hakkasi koiraa tai kohteli sitä muuten tarkoituksella kaltoin, ei taajaan humalassa esiintyvä ihminen ole paras lemmikinhoitaja. Koiran elämä oli varmasti eräänlainen vankila, asunto pieni ja lenkit liian kiireisiä. Nyt pieni koira oli vapautettu päämäärättömyyteen. Se juoksenteli ihmisten jaloissa, haukkui ja kerjäsi huomiota. Pystyisitpä sinäkin samaan rehellisyyteen. Pieni koira kohtasi joitakin lapsia tulossa karkkiostoksilta, niistä se oli erityisen innoissaan ja nekin siitä, koiraa paijattiin ja sille hihkuttiin ja pienin lapsista halusi tarjota sille tikkarinsa, mutta isosisko esti: karkki ei sovi koiralle, se voi sairastua tai kuolla. Lapset olisivat leikkineet koiran kanssa pidempäänkin, mutta se alkoi jo ymmärtää tilanteensa ja juoksi kauemmas ostarin sisäpihalle, pyöri terassien edessä, juopot huomasivat sen ja joku rähisi ei-kenellekään, että täällä on vapaa koira. Jotkut selväpäisemmätkin läsnäolijat huomasivat sen, ja varmaan muutamat heistä miettivät, mitä tuollaiselle vapaalle pienelle koiralle pitäisi näin yhtäkkiä tehdä, joku yritti tavoittaa koiran perässä roikkuvaa talutushihnaa, mutta ei onnistunut, koira oli liian nopea. Se oli haistanut jotain kiinnostavaa lähimmän pusikon suunnalla ja ravasi nyt täyttä vauhtia sinne, läähätti ja vingahteli ja katosi pensaiden sekaan. Pian kaupasta ilmestyi sen humalainen omistaja ja nosti hirveän metelin nähdessään koiran kadonneen talutushihnoineen. Se huusi varkaudesta ja kostotoimista ja siitä, miten häneltä aina vietiin, mutta ei siltä voitu viedä sellaista, mitä sillä ei koskaan ollutkaan.

Janette

Janette hymyili sille. Hänen kesälomansa oli alkanut kaksi minuuttia ennen koiran karkaamista, ja hänen myötätuntonsa oli kaikkien vapauteen karkaavien puolella. Tukahduttavaa hellettä oli jatkunut juhannusviikosta asti, pian kuukauden. Hän oli viettänyt seitsemän tuntia kaupan viileissä tiloissa, ja nyt kuumuus vyöryi panssarivaununa hänen ylitseen. Hän otti sen vastaan, levitti sille sylinsä. Hän halusi kieriskellä siinä.

Kartanonherran avoimesta ovesta kuului kännistä laulua: on pitkä kuuma kesä, ja mä aion elää sen.

Tässä ei voinut ottaa tanssiaskeleita. Miksei olisi voinut? Janette otti muutaman tanssiaskeleen ostarin pihalla ja jatkoi edelleen kepeästi baarien ohi Kartanonherrankadulle. Hän tunsi äijien katseet, eikä pahastunut niistä. Kaikkea maan päällä oli mahdollista rakastaa.

Ei kaikkea. Oli paskojakin juttuja. Niitäkin hänen täytyisi nyt selvitellä. Ne liittyivät Sonjaan, jota Janette ei ollut nähnyt vähään aikaan. Hän ei oikeastaan tiennyt paljoakaan, mutta aavisteli pahaa ja aikoi ottaa selvää, nyt kun hänellä olisi aikaa.

Tällä hetkellä se tuntui kuitenkin tehtävältä kuin Viisikoissa, ehkä suorastaan pitäisi hankkia eväät, muutamalle siiderille olisi ainakin käyttöä.

Janette oli edellisellä viikolla lähtenyt Alepan uuden tytön, Neran, kanssa lasilliselle sen jälkeen, kun he olivat olleet kahdestaan iltavuorossa ja sulkeneet myymälän. He olivat menneet hiljaiseen Laululintuun, oli jotenkin selvää, ettei Nera uskaltaisi ajatellakaan pahimpia räkälöitä. Se oli ensimmäinen kerta, kun Janette oli varsinaisesti keskustellut Neran kanssa. Tämä oli tottumaton juomaan, ja tuli hyvänlaiseen nosteeseen siinä vaiheessa, kun he päättivät ottaa toisetkin. Nera oli kertonut hänelle tapauksen lapsuutensa Kosovosta. Kuulemma ainoan asian, jonka sieltä oikeastaan muisti.

He olivat paenneet jostakin jonnekin, istuneet kuorma-auton lavalla: Nera, sen kolme sisarusta, äiti ja isä. Ja oli ollut niin, että isä oli haavoittunut. Ehkä sitä oli ammuttu, se ei ollut myöhemmin juuri puhunut siitä. Jalkaan kuitenkin, isä ontui sitä vieläkin. Äidillä oli ollut kädet täynnä työtä asioiden selvittelyssä, ja se oli sanonut Neralle: pidä isästäsi huolta sen aikaa. Isä oli maannut kuorma-auton lavalla viltillä, sillä oli ollut tuskia, se oli kuitenkin tajuissaan. Nera piteli isää kädestä ja pyyhki sen otsaa. Nera sanoi, että silloin oli pelottanut, mutta samalla oli tuntenut itsensä hirveän isoksi ja rohkeaksi.

“Kun mä mietin sitä, niin mä aina muistan, että pelko ja rohkeus voi olla sama asia”, Nera sanoi ja hihitti, mikä tuntui oudolta, kun se oli juuri kertonut isänsä ampumisesta.

Mutta nyt Janette ajatteli, että Nera oli ollut oikeassa. Viisas tyttö. Heidän pitäisi käydä lasillisella toistekin.

Janette päätti kävellä asemanseudulle tällä kertaa pidempää reittiä, Kartanonherrankatua pitkin. Nythän oli loma, hänellä oli aikaa. Kartanonherrankadulla ei yleensä tullut tuttuja vastaan, siellä ei tarvinnut olla varuillaan. Se halkoi vanhan lähiön harmaita kivitaloja, ne oli rakennettu viimeisinä vuosina ennen elementin voittokulkua. Kivitaloista tuli hyvä olo, elementtitorneihin verrattuna ne olivat pienempiä ja ystävällisempiä. Niiden pihoilla kasvoi matalia puita ja syreenipensaita, pihoilla oli hiekkalaatikkoja ja niissä hiekkalinnoja, parkkipaikoilla vanhoja, vaatimattomia autoja, joilla vanhat ihmiset ajoivat. Jossain oli pihakeinukin. Oli mäntyjä ja männynkäpyjä, niitä oli jalkakäytävilläkin paljon. Ilma oli liikkumaton ja vastaantulijoita vähän. Tämä oli kesäidylli: monikaan kartanonrinteeläinen ei päässyt kesänviettoon maaseudulle. Täällä asui enimmäkseen vanhoja ihmisiä pienissä asunnoissa, jotka he olivat saaneet lunastettua omikseen parempina aikoina. Ehkä niillä oli myös pieniä kesäpaikkoja jossain järvien rannoilla. Maaseutu oli Janetelle teoreettinen käsite. Hän ei oikeastaan ollut edes varma siitä, miltä siellä näytti. Television kuvauksiin ei ehkä voinut sellaisinaan luottaa. Kesällä lehtien otsikot olivat täynnä viittauksia mökkeilyyn ja grillaamiseen, ja kuvissa esiintyi seppelpäisiä naisia ympäristöissä, joiden oli ilmeisesti tarkoitus esittää maaseutua.

Vanhan kerrostaloalueen jälkeen katu ylitti Rapaojan lyhyttä siltaa pitkin ja lähti kaartamaan junaradan suuntaan; ennen asemanseutua ylitettiin vielä Joutomaa. Sillä nimellä kutsuttiin heinää kasvavaa laajahkoa aluetta, jolla oli lähinnä käytöstä poistettuja ja sekasotkuksi tägättyjä varastorakennuksen tapaisia. Täällä näkikin joskus teinejä yrittämässä vielä bommata värisekamelskan päälle. Tai enimmäkseen ne kai vain joivat kaljaa. Nyt ketään ei kuitenkaan näkynyt. Ehkä juuri siitä syystä Janette sai mielijohteen hypätä katuojan yli kadun länsipuolelle, mistä lähti huomaamaton polku matalan pusikon sekaan. Se johti parinsadan metrin päähän, Joutomaan ja radanvarren metsikön rajalla kyyhöttävälle puiselle autiotalolle.

Janette katseli valkoista taloa, sen kuistia ja kuistin portaita arvioivasti ennen kuin istui alimmalle portaalle. Kaikki täällä lahosi ja rapistui, ja porras narisi hänen allaan. Tämä oli vähän tunnettu paikka, melkein salaisuus. Oli äidin ansiota, että Janette tiesi tästä. Äiti oli nuorena ollut ikään kuin hippi, sellainen käsitys Janetella ainakin oli; hän oli nähnyt valokuvan, jossa äidillä oli pitkät hiukset, nilkkapituinen hame ja paljaat jalat. Vieläkin äiti kuunteli usein muutaman viinilasillisen jälkeen sen aikakauden musiikkia, jossa oli kyllä Janetenkin mielestä oma tunnelmansa. Hänelle siitä tuli lapsuus mieleen. Mutta äidin elämässä se musiikki oli ollut sitäkin ennen, kauan ennen; jo teini-ikäisenä. Äiti oli silloinkin asunut Kartanonrinteellä omien vanhempiensa, Janeten mummon ja ukin kanssa. Ja silloin, äiti oli kerran pienessä hiprakassa kertonut, tässä autiotalossa oli ollut hippikommuuni.

Itse talo oli paljon vanhempi, se oli ollut autiona jo tuolloin. Hipit olivat tulleet jostain keskustasta päin ja etsineet paikkaa, jossa voisi elää rauhassa. Niitä oli vainottu siellä, äiti oli sanonut. Sille oli tullut oikein kyynel silmään. Ehkä sitä itseäänkin oli vainottu Kartanonrinteellä, kun se oli näyttänyt hipiltä ja kulkenut paljain jaloin. Hippejä oli jätkiä ja muijia, pieni porukka, ne olivat jotenkin löytäneet tämän paikan ja asettuneet tänne. Ne olivat soittaneet kitaraa, juoneet viiniä ja polttaneet pilveä, pihalla ne olivat kasvattaneet vihanneksia voidakseen elää oman maan antimilla. Siitä ei tullut mitään, äiti oli sanonut. Ne olivat liian pilvessä koko ajan, eivätkä tienneet kasvimaista mitään. Eikä maakaan ollut niiden omaa, yhden kesän ne olivat saaneet olla siellä, sitten ne oli ajettu pois.

Ne olivat olleet muutaman vuoden äitiä vanhempia, äiti oli ollut silloin ihan nuori. Mutta se oli nähnyt ne ostarilla ja seurannut niitä ja onnistunut tuppautumaan niiden seuraan. Pikkuhumalassa äiti oli antanut ymmärtää olleensa osa porukkaa, mutta Janette ajatteli, että se oli varmaankin ollut joko niiden maskotti tai sitten ärsyttävä teini, jota siedettiin paremman seuran puutteessa. Äitinsä varhaisista seksiseikkailuista Janette ei olisi halunnut tietää mitään, mutta väistämättä hän näitä miettiessään päätyi myös ajattelemaan, että tietysti porukan jätkät olivat yrittäneet kaataa sitä sänkyyn. No, sellaisesta äiti ei ollut kyllä puhunut. Janette ei tiennyt tarkkaan, minkä ikäinen äiti oli ollut.

Se oli puhunut hippikesästä vain tämän yhden kerran. Janette ajatteli silti, että tuo kesä oli äidin nuoruuden suuri kesä, johon se palasi aina muistoissaan. Hän oli heti ajatellut niin, kun äiti oli kertonut jutun. Hän uskoi kuulevansa sen äidin äänessä, sitä paitsi tarinan jälkeen äiti oli laittanut soimaan tutun surumielisen biisin, “California Dreamingin”.

Äiti oli muutamaankin otteeseen päässyt Kartanonrinteeltä pois, joksikin aikaa, mutta joutunut aina palaamaan takaisin. Janetten jälkeen se ei ollut enää edes yrittänyt. Sillä oli kohtalaisesti pärjäävä parturi-kampaamo nuoremman ystävänsä kanssa. Olisi vaikea aloittaa alusta uudessa paikassa.

Mutta Janette itse oli etsinyt autiotalon melkein heti äidin tarinan kuultuaan. Se oli vaatinut vähän vaivaa, mutta onnistunut. Kartanonrinteellä hippikesää ei tuntunut muistavan enää kukaan, vaikka kaikenlaista muuta toisarvoista, vuosikymmenten takaisia tappeluja ja puukotuksia, muistettiin. Tästä olikin tullut Janeten oma paikka. Ja sitten vähän myöhemmin täällä oli tapahtunut hänenkin elämänsä kannalta ratkaisevia asioita, itse asiassa Janetesta tuntui, että niistä asioista oli alkanut se tie, joka hänet veisi Metropoliaan ja Kallioon ja peruuttamattomasti pois täältä.

Äkkiä Janettea alkoi jotenkin raivostuttaa. Autiotalon seinäänkin oli bommattu jokin naurettava töherrys. Pikkupojatko täällä tonkivat, ei kukaan isompi jätkä saisi humalassakaan aikaan mitään noin rumaa. Niin se oli ollut aina, romantiikka oli täällä mahdotonta, ja talokin oli luhistumispisteessä oleva mitätön rotisko, joka ei ansainnut säilyä. Nyt oli oikeaakin tekemistä. Istuessaan hän oli potkaissut tennarit jaloista, nyt hän astui niihin ja lähti kävelemään rivakasti takaisin Kartanonherrankadulle.

*

Ylikulkusillalla Janette näki Kristiinan. Se meni iän hidastamaa vauhtia hänen edessään, ja hän sai sen helposti kiinni. Kristiinan tunnisti kaukaa, tuntui että sillä oli aina sama musta-vihreä kaapu päällään, tai sitten sillä oli niitä useita. Kaapu toi mieleen vuosikymmeniä patinoituneet olohuoneet ja kirjahyllyt, joissa oli jokin palkintomaljakko, pari ylioppilaskuvaa ja Tuntematon sotilas. Janette ei tiennyt, oliko Kristiinalla sellaista kirjahyllyä. Hän ei ollut käynyt sen kotona, vaikka se olikin hänen naapurinsa. He kohtasivat pesutuvassa tai R-kioskilla. Kristiina kävi usein R-kioskilla, se pelasi joka päivä kenoa. Sitä varten sen piti ensin meikata huolella vanhan naisen tyyliinsä, siinäkin täytyi kestää ainakin puoli tuntia, eikä kenosta silti koskaan tullut paria euroa enempää.

Aina oli kiusaus säikäyttää ystävä, jota lähestyi takaapäin, mutta vanha ihminen olisi varmaan saanut kohtauksen. Janette kiersi sen eteen ja tervehti hieman hengästyneenä. Äkkiä hän tajusi, että juuri Kristiina hänen olikin hyvä kohdata tänään. Oli selvää, että Kristiina oli kokenut elämässään kaikenlaista. Tragediat näkyivät rypyissä sen silmien seudulla.

Kristiina ilahtui kovasti Janetten nähdessään, Janette tiesi, että se tykkäsi hänestä, vaikka ei tiennytkään syytä. “No mitäs sulle kuuluu?” se kähisi. R-kioskilta se osti kenon lisäksi tupakkaakin maksiaskin päivässä. Janette toivoi tavallaan, että hänkin kähisisi vanhana samalla tapaa, mutta hänhän ei polttanut.

“Loma alko just äsken”, Janette kertoi, ei sitä voinut olla kertomattakaan. “Mihin sä olet menossa?”

“Teatteripiiriin”, Kristiina rohisi. “Sen piti olla kirjastolla, mutta tuli vetäjältä tekstari, että mennään sään salliessa Torpparinpuistoon.”

Torpparinpuistoon? Se oli kai Mafiapuiston oikea nimi. Mutta teatteripiiriin? “Mä en tiennyt, että sä harrastat sellaistakin”, Janette ihmetteli.

“Pitää harrastaa, että saa ajan kulumaan. Onnea vaan lomasta. Mä en enää muista, millaista se on kun mulla on aina loma. Onks tää sun eka?”

“No joo, tai oli mulla viime kesänäkin pari päivää”, Janette sanoi. “Nyt on kunnon loma. Kristiina, mä haluaisin puhua yhdestä jutusta. Jos sä osaisit vähän neuvoa.”

Näki, miten pyyntö miellytti Kristiinaa. “Mulla on vähän kiire sinne teatteripiiriin”, se kähisi. “Perkele kun tässä kävellessä meni taas enemmän aikaa kun mä laskin. Mä kävin vanhalla puolella kasteleen yhden tutun ämmän kukat. Se on perkele Kreikassa. Mä mietin, että millä rahalla. Mut tuu tsiigaan sitä teatterihommaa. Mä luulen että sitä saa kattoa ulkopuolisetkin kyllä. Tosin se jätkä joka sitä vetää voi yrittää houkutella sut messiin. Siitä vissiin puuttuu jengiä vielä. Mut siis että puhutaan sen jälkeen. Sopisko näin?”

“Tottakai”, Janette sanoi. Hänhän oli lomalla, hänellä oli aikaa. Eikä hän ollut koskaan nähnyt teatteriharjoituksia.

*

Näytelmäporukka oli kokoontunut Mafiapuiston lammen luo. Sakki oli sekalaista: Kristiinan ohella muitakin eläkeläisiä, kotirouvan näköisiä keski-ikäisiä naisia, pari kunnollista lukiolaistyttöä. Oli siellä pari miestäkin, niistä oli vaikea sanoa mitään: hahmottomia ja epämääräisen ikäisiä norkoilijoita, joista tuli heti mieleen, että ne oli pakotettu mukaan. Teatteripiirin vetäjä oli kyllä mies sekin, näitä tyyppejä, jotka poukkoilevat ympäriinsä eivätkä anna toisille hetken rauhaa. Se sähelsi, sääti ja ohjeisti joka suuntaan. Piiriläiset ottivat rennosti, nuoremmat lojuivat nurmikolla ja juttelivat keskenään, eläkeläiset juoruilivat omassa porukassaan. Kristiinan ne huomasivat heti ja ilahtuivat kovasti sen saapumisesta: ne olivat luulleet, ettei se tulisikaan.

Myös vetäjä säntäsi Kristiinan kimppuun ja alkoi jaella neuvoja kovalla tohinalla. Janette jäi seisoskelemaan tilanteen liepeille. Teatteri vaikutti varsin omituiselta toiminnalta. Janette muisteli, että hänkin oli jossain lapsuutensa vaiheessa halunnut olla elokuvatähti, mutta sehän oli eri asia kuin haluta näytellä. Tuntui merkilliseltä haluta olla joku muu. Kaupan kassalla hän kyllä usein ajatteli esittävänsä kassahenkilöä. Siellähän hänellä oli roolivaatteetkin. Siellä se oli välttämätöntä, muuten ihmisten yliolkaisuutta ja suoria loukkauksia ei olisi kestänyt.

Ehkä kaikki muutkin ihmiset esittivät jotain roolia koko ajan. Silloin näytteleminen teatterissa tarkoittaisi kahta roolia päällekkäin. Sellainen vaikutti raskaalta, vaikealta hallita. Toisaalta nämä teatteripiiriläiset eivät tainneet miettiä asiaa mitenkään syvällisesti. He harrastivat, koska ihmisen oli hyvä harrastaa.

Helle pakotti makuuasentoon. Janette laittoi kädet pään alle ja tuijotti harvoja uneliaasti ajelehtivia pilvenriekaleita. Nyt hän ei nähnyt vetäjää, ja sen puhetulva tuntui entistä käsittämättömämmältä. Oli oikeastaan vaikea pidätellä naurua. Hän oli miettinyt moneen kertaan, mitä tekisi loman alkajaisiksi. Tällainen vaihtoehto ei ollut käynyt mielessä.

Yhtäkkiä vetäjä oli hänen yläpuolellaan ja katsoi häntä kuin hyvinkin mielenkiintoista ilmiötä. Tämä oli uusi kokemus: Janette tajusi, että vetäjä näki muovailuvahaa, ei ihmistä. Häntä oli katsottu monella tapaa, mutta ei koskaan näin. Tyypin silmät olivat kirkkaat ja liioitellun valppaat. Siinä oli jotain lintumaista. Hyi vittu, Janette huomasi ajattelevansa.

“Iltapäivää ja tervetuloa”, vetäjä sanoi teennäisesti. “Tuliko neiti ihan vaan katsomaan harjoituksia, vai kiinnostaisiko näytteleminen? Tää produktio on vasta toisissa treeneissään, ja meiltä puuttuu parikin naisroolia.”

“Mitäs te treenaatte?” Janette kysyi viileästi.

“Tämmöinen vanha suomalainen juttu, Minna Canthin Työmiehen vaimo”, vetäjä sanoi kuin pitäisi selvänä, ettei Janette ollut sellaisesta kuullut. No, ei hän ollutkaan. “Se on kantaaottava näytelmä naisen asemasta. Hyvin ajankohtainen vielä tänäänkin.”

“En mä kyllä taida näyttelemään alkaa”, Janette sanoi. “Mä olen nyt lomalla. Silloin pitää rentoutua.”

Vetäjä ei vaikuttanut ihmiseltä, joka olisi rentoutumisesta kuullutkaan. Se näytti paheksuvalta ja yritti jäkättää vielä jotain, mutta kun Janette sulki silmänsä, se luovutti ja siirtyi käskyttämään taas joukkojaan. Janette tunsi syvää tyydytystä. Töissä sai kuunnella jos jonkinlaista naputusta ja itsevarmaan sävyyn esitettyjä vääriä mielipiteitä aivan tarpeeksi. Nyt oltiin lomalla.

*

“Janette. Mistä sä halusit puhua?”

En minä halua puhua mistään, Janette ajatteli. Onko nyt aamu? Pitääkö mennä töihin? Vittu, olen varmaan jo myöhässä. Paniikki. Olenko krapulassa? Joinko edes eilen? Onko jotain kaduttavaa?

“Janette.”

Mistä tuo ystävällinen ääni tulee?

Kristiina.

Janette havahtui, pyyhki vaistomaisesti kuolaa suupielestään ja kohottautui istumaan. “Sori.”

“Mä en melkein raaskinut herättää, niin nätti olit goisatessas”, Kristiina sanoi. “Mut en mä viittiny sua jättää tänne yksin nukkumaankaan. Noi muut meni jo. Nyt vois sitten puhuu, jos sun kerran mieles teki. Mutta jos sopii, niin kävellään vähän samalla. Mun nivelet ei oikein kestä kovalla maalla istumista.”

“Joo, tottakai”, Janette sanoi. Jossain hänellä oli vesipullo. Laukussa. Missä hänellä oli laukku? Se oli ollut hänen käsivartensa alla. Ja siinä se oli nytkin. Hän hamusi käsiinsä vesipullon ja joi pitkään. Kristiina seisoi kädet lanteilla hänen yläpuolellaan. Se oli aivan erilainen kuin hänen isoäitinsä, joka oli vetäytynyt nurkkiin ja kuollut kai omaan haurauteensa.

He lähtivät kävelemään Kristiinan hiljaista vauhtia – ilman päämäärää, lähinnä ympäri puistoa. Janetten piti hetken aikaa miettiä, miten aloittaisi, ja Kristiina oli hiljaa, tajusi sen. Sitten Janette sanoi: “Mun paras ystävä on yhden paskapään runkkarin ja nistin kanssa. Se jätkä painostaa sitä johonkin huumediiliin. Tyyliin kuriiriksi. En mä tiedä paljoa siitä kuviosta. Ja itse asiassa mä en ole nähnyt Sonjaa hetkeen. Se ei ole vastannut mun viesteihin. Mä toivon, ettei se ole vielä tehnyt mitään tyhmää. Mä ajattelin, että nyt kun lomakin alko niin mun on pakko ettiä se käsiini. Mut en mä tiedä, mitä mä sanoisin sille. Se tietää yhtä hyvin kuin mäkin, että noista systeemeistä pitäis pysyy vitun kaukana.”

“Mikä sun mielestä tässä sitten on ongelma, jos se kerran on fiksu tyttö?” Kristiina kysyi.

Janette pysähtyi. Hän tajusi, että hänen piti miettiä tätä.

“Kartanonrinne”, hän sanoi sitten. Hän heilautti kättään. “Noita spedejä ei pääse pakoon täällä. Jos sä joudut tollaseen paskarakoon, niin siinä ei oikein voi voittaa. Jos joku tyyppi on päättäny että se haluaa vittuilla just sulle. Mihin sä voit mennä? Mun mielestä tässä ei ole kyse edes siitä diilistä, mistä se Jesse nyt jauhaa. Se nyt voi olla mitä vaan. Ei se halua Sonjalta mitään vitun palvelusta. Se haluaa Sonjan. Niinku, tää nyt kuulostaa ihan vammaselta, mutta niin mä ajattelen. Että se haluaa Sonjan sielun.”

“Eli sun mielestä jos sun kaveri suostuu, niin se on peruuttamatonta”, Kristiina sanoi.

“No vittu onhan se. Kyllähän sä tiedät ton jengin, mitä asemalla pyörii. Pääseeks ne sieltä enää koskaan pois?”

He kävelivät ilman päämäärää. Janette potki pikkukiviä tieltään. Tennari osui kiveen, kivi lensi sattumanvaraiseen suuntaan. Lokki huusi jossain. Ilma seisoi. He olivat tulossa puiston pohjoislaidalle, sen jälkeen ei ollut juuri mitään ennen seuraavaa lähiötä. Kristiina pysähtyi ja venytteli.

“Muistapa, Janette, että toinen ihminen on toinen ihminen. Sun paras kaverikin. Sä voit olla avuksi, mä tiedän että sä olet ollutkin etkä sä saa ihan vielä luovuttaa. Eti se Sonja ja tsekkaa tilanne. Mutta voi olla niin, ettet sä pysty tekemään enää mitään. Silleenkin se voi mennä. Joskus jotkut ihmiset tuhoaa itsensä ja sitä voi vaan kattoa vierestä. Mä en oikeastaan pysty sanomaan tätä sen hienotunteisemmin. On hyvä tietää ennakolta mitä voi pahimmassa tapauksessa tapahtua. Perkele, elämähän päättyy kuolemaan. Meikäläistäkään tuskin on enää kymmenen vuoden päästä olemassa. Jos se on onneton loppu, niin sit ei ole muita kuin onnettomia loppuja. Mä en jaksa kävellä tän kauemmas. Tuutsä samaa matkaa takaisin, vai eroaako meidän tiet tällä kertaa tässä?”

“Mä voisin ehkä vielä pyöriä ja miettiä tätä juttua”, Janette sanoi.

“Mä ymmärrän. Nähdään seuraavalla kerralla. Kerro sitten, miten kävi.”

Janette halasi Kristiinaa, sen kovia luita. Se lähti ja katosi hiljalleen lähimmän kumpareen taakse. Janette ajatteli, että lähtisi liikkeelle vasta sitten. Hän ajatteli, että ehtisi sittenkin. Aika joustaisi ja antaisi periksi.

Aika ei antaisi periksi.

Kun Janette kääntyi, vain muutaman metrin päässä heinikossa seisoi Jesse jonkun nistikaverinsa kanssa. Ne katsoivat häntä kuin yllättävää saalista. Siinä taas yhdenlainen katse, vaikkakaan ei aivan uudenlainen.