perjantai 17. huhtikuuta 2015

Lähiöromaani: epilogi



3.




Hän oli baarin pöydässä, ja sen baarin asiakkaat näyttivät sellaisilta ihmisiltä, joita hän ajatteli kantakaupungista löytyvän. Yksityiskohtia ei erottanut, niillä vain oli sellaisia kirkasvärisiä vaatteita ja erikoisuutta tavoittelevia kampauksia. Baarissa oli paljon valkoista, tyhjää tilaa. Se tuntui kolkolta ja ahdistavalta. Hän istui pöydässä joidenkin nuorilta vaikuttavien ihmisten kanssa. Hän ei tiennyt, mistä ne puhuivat, mutta hän tiesi, että ne puhuivat nokkelasti ja nasevasti ajankohtaisista asioista. Ne nauroivat viileän hillitysti, kun joku sanoi jotain hauskaa. Hän ei tiennyt, miksi oli siellä. Hänestä tuntui, ettei hän itse sanonut mitään, ettei hän voinut, ei uskaltanut. Hän oli melko varma, ettei ollut koko aikana sanonut mitään. Oli tunne, että hänen piti päästä pois siitä, mutta täällä ei ilmeisesti ollut uloskäyntiä. Hän yritti vilkuilla ympärilleen baarissa huomaamattomasti, hän ei halunnut herättää huomiota. Kaikki oli vielä jotenkin siedettävää niin kauan kuin kukaan ei huomannut häntä siinä pöydässä. Mutta hän oli kirkkaiden valojen alla, ja vaikutti mahdottomalta olla paljastumatta. Poispääsyn tarve kasvoi, se alkoi tuntua sillä tavalla pakottavalta, että äkkiä hän tajusi: hänen oli päästävä vessaan. Missä täällä oli sellainen? Hän ei nähnyt missään mitään vessaan viittaavaa. Hätä voimistui nopeasti, ja hän alkoi olla paniikissa. Vessa saattoi olla hänen selkänsä takana, mutta sinne hän ei uskaltanut katsoa. Minä hetkenä hyvänsä hänet havaittaisiin muutenkin. Hänen virtsarakkoaan puristi jo tuskallisesti, ja kun hän havahtui hikisistä lakanoista, hän syöksyi suoraan kylpyhuoneeseen ehtimättä oikeastaan herätä kunnolla. Vasta pöntöllä istuessaan hän alkoi tajuta, missä oli ja kuka oli. Se tuntui helpotukselta, niin kuin todellisuus aina sellaisten unien jälkeen.


Hän jäi istumaan siihen pidemmäksikin aikaa. Tuntui hätkähdyttävältä ajatella, että oli maanantai. Ei niin, että sillä olisi ollut väliä, hänhän oli lomalla. Eilinen päivä tuntui vain kadonneen johonkin. Hän muisteli viettäneensä sen enimmäkseen sängyssä. Se oli omituista, sellaista hän ei tehnyt koskaan. Se oli enemmänkin Sonjan touhua. Niin, Sonjan. Hän ei halunnut ajatella tekstiviestejä, jotka oli jossain vaiheessa eilistä siltä saanut. Jokainen ihminen tekee omat ratkaisunsa. Mutta nyt hän ajatteli, että kaikki siteet Kartanonrinteeseen olivat oikeastaan katkenneet. Oli vielä työpaikka, mutta ei hän sinnekään voisi jäädä. Sen hän oli kai edellisenä päivänä tajunnut ja siksi jäänyt sänkyyn. Hän ei voisi jäädä edes työpaikkaan, koska siellä hän voisi koska tahansa törmätä Andyyn, Sonjaan, Jesseen.


Se tuntui niin selvältä, että hän ajatteli jo soittavansa myymäläpäällikölle heti vessasta päästyään. Ehkä se olisi kuitenkin hätiköity ratkaisu. Hän oli yleensä varovainen.


Miten hän sitten oli saattanut antaa niin monien asioiden tapahtua itselleen yhden viikonlopun aikana?


Postiluukku kolahti. Kello oli siis jo niin paljon. Hän nousi, veti vessan ja meni eteiseen. Kynnysmatolla oli paksu ruskea kirjekuori, jossa oli Metropolia ammattikorkeakoulun logo. Hän etsi pikkupöydältä kynäveitsen, avasi kuoren säntillisesti ja veti esiin nivaskan papereita, joista päällimmäisessä kerrottiin, että hänet oli hyväksytty opiskelijaksi Metropolia ammattikorkeakoulun kulttuurituotannon koulutusohjelmaan.


Hän keitti kahvia ja pukeutui sillä aikaa, kun kahvi tippui. Vasta höyryävä muki kädessään hän istui sängylle ja alkoi tutkia papereita. Asiaa oli paljon, ja pian hän päätti jättää tarkemman lukemisen toiseen kertaan. Ei tuntunut siltä, että nyt pystyisi keskittymään. Hän joi kahvin loppuun ajattelematta oikeastaan mitään. Sitten hän tutki itseään pitkään peilistä ja korjaili sängyssä vietettyjen tuntien vaurioita, kunnes alkoi mielestään näyttää siedettävältä. Pitäisi ostaa uusia vaatteita, hän ajatteli ohimennen. Nämä vanhat voisi vaikka polttaa, tai ehkä sentään myydä kirpputorilla.


Mutta vielä tänään hän kulkisi Kartanonrinteellä lyhyissä farkkushortseissa ja hyväksyisi jokaisen lähiökatseen.


Ulkona hän tajusi heti, että helleaalto oli taittunut, oli varmasti kymmenen astetta viileämpää kuin lauantaina. Pohkeita nipistävä tuuli tuntui kuitenkin nautinnolliselta. Se puhalsi jostain kaukaa ja oli täällä vain läpikulkumatkalla. Niin kuin hänkin. Hän ajatteli, että tänään hän panisi merkille kaiken, jotta olisi jotain unohdettavaa. Hän ohitti hiekkalaatikon ja muisti, miten oli lapsena syönyt jollain samantapaisella laatikolla kosteaa, tummaa hiekkaa, jota paljastui, kun hiekkalaatikkoa mylläsi. Hän ohitti ankean kerrostalon pohjakerrokseen sijoitetun päiväkodin ja muisti, miten oli useaankin otteeseen yrittänyt kiivetä piha-aidan yli, mutta aina joku tädeistä oli tavoittanut hänet viime hetkessä. Hän tuli asema-aukiolle ja jäi katsomaan kulttuuritaloa, jossa oli kirjaston ja konserttisalin ohella myös nuorisotila, rakennuksen takapuolelle kätkettynä, niin että nyt hän ei sitä oikeastaan nähnyt. Mutta hän muisti notkumisen sen kovilla penkeillä, yritykset oppia pelaamaan biljardia, iänikuiset väännöt musiikista, kun jätkät ymmärsivät pelkän suomiräpin tai hevin päälle. Ensimmäisen kuolaisen ja puoliksi pakotetun suudelman jossain sen talon nurkassa. Sen jälkeen hän kai olikin lakannut käymästä siellä. Hän muisti kaikenlaisia asioita, joiden muistaminen ei tehnyt kenestäkään parempaa ihmistä. Tuuli puhalsi häntä asema-aukion poikki, ja vaikka humalaiset äijät tuijottivat terasseilta hänen persettään, hän tunsi olevansa täällä yksin. Ensimmäistä kertaa Kartanonrinne oli vain hänen, ja ehkä se oli jotain, minkä hän voisi vaikka heti viedä mukanaan kaupunkiin paikallisjunalla. Se häviäisi keskustan pakokaasuihin ja katupölyyn ja lakkaisi olemasta. Juna tuli juuri asemalle, ja hänen mielessään kävi juosta siihen, mutta hän ei tehnyt niin. Uusia tulisi.

34 kommenttia:

  1. Tämä epilogi kyllä sitoo kokonaisuuden ihan hyvin yhteen, tämä tuntuu loogiselta lopetukselta ja jättää vähän surullisen olon kaikesta huolimatta.

    Tosiaan niin kuin edellisessä palautteessa sanoinkin, joitakin teemoja tästä tarinasta ehkä vielä nostaisin esiin ja syventäisin. Tällä tarinalla on aineksia olla paljon muutakin kuin poikkeuksellisen hyvin kirjoitettu ryyppäystarina muutamilla syvällisillä oivalluksilla. Sellainen tämä nimittäin on, enkä sano tätä mitenkään väheksyvästi koska sellaisillekin on paikkansa ja itse asiassa minä aidosti pidin tästä huolimatta siitä etten yleensä jaksa lukea tämäntyyppisiä tarinoita.

    Vähän jäi harmittamaan että Jesse kuvio sitten lopultakin jäi vähän auki ja Sonjan kohtalo herätti vähän häiritsevissä määrin kysymyksiä. Toki kaikkea ei ole tarpeen kertoa, mutta silti olisin mielelläni kuullut miten se juttu päättyy.

    Tässä olisi muutenkin aineksia käsitellä syvemminkin niitä teemoja jotka mielestäni eivät ihan pääse tässä oikeuksiinsa: syrjäytymistä, lähiöiden ankeutta, köyhyyttä, vaihtoehdottomuutta. En nyt tarkoita että pitäisi jotenkin ruveta moralisoimaan henkilöiden valintoja, tai kommentoida heidän toimiaan ns. yläpuolelta, osa tämän tarinan viehätystä on juuri siinä ettet tee niin vaan annat hahmojen toimia itsenäisesti ja kerrot tätä niin vahvasti juuri hahmojen omasta vinkkelistä käsin ja siitä mitä heidän arkensa lähiössä on.

    Siltikin kaipaisin ehkä jonkinlaista... en tiedä, kriittisempää analyysia ehkä, tai ylipäätään pohdintaa siitä mikä johtaa ihmiset tilanteisiin joissa ainut paikka minne voi mennä on terassi. Lähiöiden ankeus tulee tässä hyvin ilmi, ja myös se miten hahmot ovat siihen ankeuteen tottuneet, mutta jotain soraääntä tässä ehkä kaipaisi kuitenkin. Toimittajanhahmolla olisi mielestäni kaikki mahdollisuudet toimia tällaisena soraäänenä..

    Hahmot ovat sympaattisia ja heidän kohtaloistaan alkaa todella välittää joka on tämän tarinan ehdottomasti tärkein vahvuus. Ainoastaan Jesse vaikuttaa ehkä turhan stereotyyppiseltä, mielellään olisin nähnyt hahmolla vähän suuremman roolin jossa olisit voinut joko korostaa hahmon kusipäisyyttä tai lähteä luomaan hahmoa johonkin aivan toiseen suuntaan.

    Joka tapauksessa kokonaisuudessaan tämä oli nautittava lukukokemus, jotain kertoo sekin että olen lukenut tätä koko illan yhtä mittaa ja kello on nyt neljä aamuyöllä..

    VastaaPoista
  2. Niin, se muuten tuli vielä mieleeni että Törmälän kohtalosta olisin mielelläni kuullut vielä jonkun lopullisen tuomion.. Ei nyt sillä että tässä mitään oikeudenkäyntiä pitäisi ruveta käymään läpi, mutta jonkinlainen "viimeinen keskustelu" hänen ja Andyn välillä olisi kuitenkin mielestäni tarpeen.

    Mutta joo, nämä nyt ovat tällaisia kertalukemisen jäljiltä pikkukännissä tehtyjä huomioita, pitäisi varmaan lukea tämä selvinpäin ja ajan kanssa että kykenisin johonkin syväluotaavampaan palautteeseen.

    Mutta viihdyin kyllä tämän parissa ja uskon viihtyväni myös selvinpäin..

    VastaaPoista
  3. No niin, hauskaa että jaksoit lukea loppuun asti ja kommentoida perusteellisesti!

    Lukijalla on oma näkemyksensä ja luovuttamaton oikeus siihen, eikä minulla ole erityisempää valittamista, varsinkaan kun kuitenkin vaikutat pitäneen teoksesta. Sen voisin varmaan sanoa, että tarkoitukseni olikin tietysti kirjoittaa muustakin kuin ryyppäämisestä, ennen muuta lähiöiden näköalattomasta arjesta, mutta jättää asioita mahdollisimman paljon sinne rivien väliin. En usko, että kaiken selittäminen ylhäältä käsin olisi millään muotoa toimiva ratkaisu. Riskinä on tietysti se, ettei lukija löydä rivien väliin kirjoittamiani asioita, ja on sinänsä hyvä kysymys, onko se silloin lukijan vika - ei se lähtökohtaisesti oikein voi olla, koska toisin kuin kirjoittaja, ei lukija ole velvoitettu mihinkään.

    Mutta ajattelin, että en kirjoittaisi liian ilmeistä lähiömoraliteettia, vaan jättäisin mielikuvitukselle liikkumatilaa.

    Tälle käsikirjoitukselle tuskin tapahtuu enää mitään, koska se on moneen kertaan viilattu, jonkinmoisella kustantajakierroksella käynyt ja vaille vastakaikua jäänyt. Viilaan sitä lisää vain siinä epätodennäköisessä tilanteessa, että joku haluaisi sen vielä julkaista. Mutta käytin tämän kirjoittamiseen kyllä paljon aikaa ja laitoin tähän todella paljon itselleni tärkeää ainesta. Seison edelleen tämän tekeleen takana hyvin vahvasti.

    Juuri siksi onkin hauskaa saada tästä yksityiskohtaista palautetta.

    VastaaPoista
  4. Kyllähän se näköalattomuus tuolta tulee ilmi sen ryyppäämisen ohella, enkä mitään ylhäältä tulevaa moralisointia tähän kaivannutkaan. Lähinnä ehkä jotain pohdiskelua kaiken sen syistä, ehkä jotain hahmojen omia pohdintoja siitä miksi sinne terasille on aina niin helppo mennä ja mitä kaikkia asioita sillä paetaan. Ei mitään ratkaisuja ole pakko esittää, mutta mielestäni edes jotain kysymyksiä asiasta olisi ehkä tarpeen esittää tai luoda jonkinlaista kontrastia lähiöiden ankeuteen.. Sitä mietin myös että Törmävän äidin kuolemaa olisi voinut käsitellä enemmänkin ja ehkä tuoda jotenkin tarinan lopussakin rivien välissä alun kuoleman ja ylipäätään käsitellä sitäkin teemaa syvemmin.

    Mutta mitään moraliteettia tästä ei todellakaan kannata kirjoittaa. Ja tykkäsin kyllä tästä erittäin paljon, sinulla on vahva kielellinen ilmaisu ja hahmot ovat hyvin rakennettuja ja inhimillisiä. Minulla on nyt vain yleensä tapana lukea kaikkea vähän kriittisesti..

    Kyllä tällaisen tekstin takana kannattaakin seistä, ei siinä mitään. Toivottavasti jatkat tämän tarjoamista kustantamoille etkä luovuta sen kanssa, tämä teksti ansaitsisi tulla julkaistuksi ihan kirjanakin.

    Ai niin muuten siitä puheen ollen, pahasti myöhässä esitän nyt tässä yhteydessä myös onnitteluni esikoisromaanisi julkaisusta! On aina ilo nähdä että lahjakkaat kirjoittajat saavat tekstejään julki kaiken sen paskan sekaan jota kustantamot suoltavat, se antaa edes vähän toivoa kirjallisuuden nykytilasta. (Häpeäkseni en tosin ole Erämään morsianta lukenut, mutta toivottavasti ehdin sen puutteen jossain vaiheessa korjata kunhan tenttikirjoiltani ehdin.) Toivottavasti jatkat kirjoittamista ja tekstiesi julkaisua, toivon siinä vilpittömästi sinulle menestystä!

    Ai niin muuten tekstisi Cheekin keikasta aiheutti minussa spontaanin tarpeen hurrata ääneen. Ihanaa että joku uskaltaa puhua suoraan paskasta musiikista ja politiikan keinotekoisuudesta! Hieno kirjoitus kaikin puolin.

    VastaaPoista
  5. Tuohon näköalattomuuteen voisin sen verran sanoa vielä että tajusin oikeastaan juuri miksi kaipasin tähän jotain kriittistä äänenpainoa tai kontrastia. Oikeastaan se johtuu siitä että se vaihtoehdottomuus ja tulevaisuuden puute puskee niin vahvasti esiin tästä tekstistä niin miljöön kuin kaikkien henkilöiden toimienkin osalta, että alkuun se tuntuu todella ahdistavalta, jopa ärsyttävältä (ehkä siksi että se on niin totta) mutta siihen jotenkin tottuu todella nopeasti samoin kuin miljöön ankeuteen ja alkaa todella nopeasti odottaakin kaiken pyörivän jatkuvasti samaa rataa ja samojen baarien ympärillä. Sinänsä jos tavoitteesi on nimenomaan kuvata lähiön arkea, tällainen efekti toimii kyllä, koska ovathan hahmotkin tottuneet oman ympäristönsä ankeuteen.

    Tässä on kuitenkin se "ongelma" että miljöö menettää väistämättä ankean ahdistavuutensa tuon efektin myötä. Ongelma on lainausmerkeissä, koska jos tämä on juuri se mitä haet, se ei ole ongelma, mutta tällä efektillä voisi pelata enemmänkin ja ohjailla ehkä vähän enemmän sitä kauanko lukijalla menee miljöön ankeuteen tottumiseen, siten se myös tuntuu vahvemmin kun miljööseen lopulta tottuu. Se taas onnistuisi juuri tuomalla mukaan jonkinlaisen kontrastin kurjuuteen, ihan vaikka sekin riittäisi että joku hahmoista lähtee hetkeksi muualle ja näkee sen jälkeen koko paikan uusin silmin. Siten miljöö säilyy myös lukijan silmissä ahdistavana pidempään kun sille tarjotaan edes näennäinen vaihtoehto. Jos taas haluat miljöön säilyvän läpi tarinan ankeana ja ahdistavana, kontrastia kannattaa korostaa hienovaraisesti aina sopivissa kohdissa, toivottomuus on sitä ahdistavampaa mitä enemmän annetaan toivonpilkahduksia.

    En nyt äkkiseltään osaa sanoa mikä näistä ratkaisuista toimii parhaiten, mutta jos joskus tätä innostut vielä editoimaan tähän asiaan kannattaa ehkä kiinnittää huomiota tai ainakin pohtia sitä.

    En tiedä ymmärrätkö mitä ajan tällä takaa. Sekin kuitenkin kertoo tästä romaanista paljon että se ylipäätään herättää tällaisia jälkipohdintoja ja jää pyörimään mielessä.

    Edelleen pysyn kannassani kuitenkin siinä että Janettella olisi hyvä olla edes jonkinlainen käsitys siitä mitä kulttuurituotanto on, ellei hän sitten vain ole liian laiska ottamaan selvää. Jos näin on, sekin kuitenkin kannattaisi kertoa koska sekin kertoo hahmosta paljon.

    Tulipas pitkä sepustus..

    VastaaPoista
  6. Kiinnostavia näkemyksiä! Juuri Janeten hahmo on mielestäni sikäli keskeinen, että tarjoaa hieman ns. laajempaakin näkemystä: vaikka hänkin on tietysti lähiössä "sisällä", hän on ainoa, jolla on jonkinlainen konkreettinen suunnitelma, miten sieltä pääsisi pois. Kaikki tietysti haaveilevat samasta, ja Törmälän epätoivoiset toimet edustavat jonkinlaista suunnitelmaa nekin, mutta hahmoista ainoana Janette on jo vähän niin kuin toinen jalka ulkona lähiöstä.

    Kovin yksityiskohtainen tematiikan selventäminen ei tunnu mielekkäältä, mutta tässähän on aivan keskeisesti kysekin nimenomaan siitä, miten tietystä elämäntilanteesta voi tulla vankila tai umpikuja, johon tottuu ja turtuu niin, ettei enää edes tajua sen olevan perseestä. Asialla on myös metaforinen ulottuvuus, kyse ei ole vain jostakin konkreettisesta lähiöstä.

    VastaaPoista
  7. Ymmärrän mitä ajat takaa sillä että Janeten hahmo on toinen jalka ulkona lähiöstä, mutta mielestäni se ei välity kuitenkaan tekstistä tarpeeksi. Tätä efektiä olisi mahdollista korostaa jollain kriittisillä ajatuksilla, ja sekin voisi toimia että Janette kävisi esim. katsomassa tulevaa kouluaan ja kävelemässä muilla seuduilla, niin tämä haaveilu alkaisi tuntua konkreettisemmalta lukijallekin ja lukija ymmärtäisi että hän oikeasti haluaakin sieltä pois - nyt hetkittäin siitä ei voi olla enää varma, toisinaan Janettea ei tunnu enää kiinnostavan poispääsy ja hahmo tuntuu suorastaan luovuttaneen. Antaisin siis ehkä enemmän tilaa hahmon konkreettiselle haaveilulle vaikka hänen mielialansa toki voivatkin vaihdella luovuttamisesta intoon. Viittauksesta Pussikaljaromaaniin voisi tällä tavoin saada myös enemmän irti, pohdinnat lähiöistä yleensä ikään kuin saavuttaisivat siinä jonkinlaisen päätepisteensä..

    Mutta joo, onhan tässä monta tasoa joiden pohtiminen tekee tästä miellyttävän lukukokemuksen jonka parissa ainakin minun oli helppo viihtyä. Ja kun sanon viihtyä, tarkoitan tämän yksinomaan kohteliaisuutena koska tätä nykyä minua on äärimmäisen vaikea viihdyttää ja se että romaani herättää ajatuksia myös jälkeenpäin on pelkästään positiivinen merkki. Viihdyin tämän parissa jopa niinkin paljon että epäilemättä hommaisin tämän hyllyyni jos tämä olisi kansien välissä. Älä luovuta sen suhteen!

    Kiitos tästä lukukokemuksesta, täytyy tuo Erämaan morsian myös lukea jossain vaiheessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se onkin sitten aivan erilainen juttu :) Mutta esimerkiksi täältä voi hankkia Erämaan morsiamen, jos kiinnostaa: http://kauppa.aavetaajuus.fi/product/2099/niko-aslak-peltonen-eramaan-morsian

      Poista
  8. Niin vähän arvelinkin. :) Jos tässä rikastuu sen verran ettei kaikki rahat mene elämiseen voisin hommatakin tuon - ei tuo nyt pahan hintainen sinänsä ole, mutta jos kuukausitulot on parhaimmillaankin kaksisataa euroa niin ei kauheasti voi ostella mitään ylimääräistä.. Valtio kun tukee opiskelua niin kovin avokätisesti. Elän toivossa sen suhteen että se löytyy kirjastosta (tai sitten vain syön pari viikkoa puuroa, sehän on hyvää ja terveellistä). Onko nyt mitään uusia kirjoitusprojekteja tekeillä?

    VastaaPoista
  9. Kyllä se taitaa löytyä kirjastostakin! On aivan sallittua lainata se sieltäkin, eikä varausjonokaan varmaan kovin pitkä ole :D

    Konkreettisesti tekeillä ei nyt ole vielä mitään, mutta kohta ehkä on, koska suunnitelmiakin on, ja ne alkavat tässä kirkastua. Melkoinen määrä aikaa meni Erämaan morsiamen jälkeen vaiheillessa ja lopulta epäonnisiksi osoittautuneita projekteja yritellessä. Ehkä nyt alkaisi lopultakin olla semmoinen kokonaisnäkemys siitä, mitä seuraavaksi. Mutta aikaa pitäisi olla vaan enemmän. Ei ole vielä ollut mahdollisuutta alkaa vapaaksi taiteilijaksi.

    VastaaPoista
  10. Hyvä että suunnitelmia on. Meinaatko jotain laajempaa projektia taas aloittaa vai jotain lyhyempiä novelleja? Ajattelitko muuten Porttiin osallistua? Itse ainakin ajattelin kokeilla kepillä jäätä, tosin saa nähdä missä määrin siellä arvostetaan kieroutuneita visioita.. "Vapaa taiteilija" on turhan usein synonyymi työttömyydelle ja köyhyydelle.

    VastaaPoista
  11. Kyllä tarkoitus olisi aloittaa laajin projekti n. 10 vuoteen. Sen verran voin ohimennen mainita, että tämä uusin sysipaska vaalitulos kirkasti mielessäni sen, mitä olin epämääräisesti ehtinyt suunnitella jo jonkin aikaa. Ei niin, että tulossa mitään saarnaa olisi, mutta vähän tällaista ajankuvaa ja tilintekoa kuitenkin.

    Tajusin jossain vaiheessa, että haluan kirjoittaa nimenomaan tästä ajasta kertovia ja siinä eläviä juttuja - vastakohtana sille, että esim. historiallinen romaani tuntuu nykyään olevan enemmän voimissaan kuin suunnilleen koskaan. (Tämä ei tarkoita, etteikö mukana voisi olla vaikkapa spekulatiivisia elementtejä, mutta tietysti vain, jos ne tuntuvat luontevasti kuuluvan käsillä olevaan juttuun. Ja Erämaan morsianhan taas on goottilainen romanssi epämääräisestä "menneisyydestä", mutta itse asiassa sekin kertoo allegorisella tasolla myös tästä ajasta.)

    Kun aika on muutenkin kortilla, en nyt ala sitä novelleihin tuhlata. Mutta onnea sinulle Porttiin!

    VastaaPoista
  12. Ilahduttavaa kuulla että sysipaskalla vaalituloksella on edes jotain positiivisia seurauksia! (Ennen tätä päivää en kyennyt löytämään yhtäkään, nyt on sentään yksi syy olla siitäkin iloinen.)

    Hienoa, että olet löytänyt oman juttusi. Itse olen taas huomannut kiinnostuvani yhä enemmän ja enemmän menneisyyteen sijoittuvien tarinoiden kirjoittamisesta, ehkä siksi että niihin pystyy jotenkin luontevammin ujuttamaan rakastamiani mytologioita ja kansanperinnettä. Olen huomannut että historiallisten romaanien ohella dystopiat tuntuvat olevan erittäin suosittuja, kenties se sitten kertoo ihmisten kauhukuvitelmista tähän aikaan liittyen, mene ja tiedä.

    Yllättävän usein historialliset romaanit kertovat allegorisesti omasta ajastaan, ehkä se selittää osaltaan myös niiden viehätystä ja suosiota. Toki myös niiden suosioon varmasti liittyy myös puhdasta eskapismia. Kiitos onnentoivotuksesta.

    VastaaPoista
  13. Hyvä historiallinen romaani tuntuu usein kertovan myös tai jopa ensisijaisesti omasta ajastaan. Tässä onkin hyvä tilaisuus mainostaa mielestäni parasta suomalaista romaania vuosiin, eli Anni Kytömäen viimevuotista esikoisteosta Kultarinta. Historiallinen romaani sikäli, että sijoittuu 1900-luvun alkupuolelle, mutta aivan käsittämättömän tärkeä teos juuri tässä ajassa. Ellet siis ole jo tuota mestariteosta lukenut!

    VastaaPoista
  14. Se on totta, parhaimmillaan historiallinen romaani ottaa juuri historiansa kautta kantaa oman aikansa ongelmiin ja herättää ihmiset ajattelemaan tietynlaisten ajattelutapojen juuria. Paras mieleentuleva esimerkki tästä on ehkä Margaret Mitchellin Tuulen viemää, joka onnistuu varsin ovelasti satiroisoimaan oman aikansa rotuerottua ja niitä ajatuksia mistä rasismi ylipäätään syntyy juuri valkoisen eliitin elämäntavan realistisella kuvauksella sisällissodan aikana. Jos et ole vielä tuota hienoa kirjaa lukenut, suosittelen tutustumaan. (Leffakin on hieno, mutta ei missään nimessä tavoita mielestäni kirjan pointtia ainakaan tässä asiassa.)

    Kiitos suosituksesta, täytyy ehdottomasti tutustua tuohon Kultarintaan. Luen nykyään muutenkin hävettävän vähän mitään 2000-luvulla julkaistua. Paitsi että tuntuu etten vain löydä mitään nykykirjallisuutta joka aidosti kiinnostaisi minua, aika ei myöskään tunnu riittävän huvikseen lukemiseen kun on niin paljon tenttikirjoja luettavana. Mutta en valita, koska tenttikirjani ovat suurimmaksi osaksi kaunokirjallisuutta ja useimmiten vielä pirun hyviä kirjoja, joihin en olisi oma-aloitteisesti koskaan törmännyt. (Näistä voisin mainita Leena Krohnin Pereat munduksen joka on kaikessa outoudessaan hienosti rakennettu dystopia ja apokalyptinen satiiri.)

    VastaaPoista
  15. No, kotimaisen kirjallisuuden opiskeleminen on parhaimmillaan ihana löytöretki ihan sairaan hyvän taiteen pariin :) Näin jälkikäteen entisenäalan opiskelijana se ainakin tuntuu muistoissani siltä. Tietysti joutui lukemaan epäkiinnostavaakin kamaa, mutta se oli yhtä tärkeää, koska sitä lukiessa sitten mietti, miksei se toimi. Oma kirjallisuusnäkemys syntyi vasta silloin.

    Tuulen viemää on sikäli jännä nosto, että mä olen kyllä lukenut sen, mutta joskus tyyliin 12-vuotiaana! Pidin siitä kyllä silloin ihan himona. Mutta varmaan se pitäisi lukea uudestaan, koska tarinan mistään merkityksistä en toki ole silloin tajunnut mitään.

    VastaaPoista
  16. Onhan se kyllä, ainakin tähän asti on ollut antoisaa juuri lukuvinkkien ja kaiken sen historiallisen tiedon osalta. (Nykyään se on tosin yleinen kirjallisuustiede, kotimaista kirjallisuutta ei voi enää opiskella erikseen. Tai meidän yliopistossa maisterivaiheessa voi keskittyä joko kotimaiseen kirjallisuuteen tai tekstiteoriaan.) Ja huonoja kirjoja lukiessa alkaa arvostaa ihan eri tavalla hyviä kirjoja.

    Olet muuten varmaan ensimmäinen ihminen siskoni lisäksi jonka tiedän oikeasti lukeneen Tuulen viemään! Ja tunnen sentään aika paljon ihmisiä jotka kokevat lukemisen oikeasti intohimokseen, etenkin nyt kun olen alkanut kirjallisuutta opiskella. Tosin en varsinaisesti kyllä ole yllättynyt että kaikista ihmisistä juuri sinä olet lukenut sen. Pakko kunnioittaa että olet 12-vuotiaana siihen jo tarttunut, suosittelen kyllä uusintalukemista ehdottomasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, pitää. Mä en ole ihan varma, miksi sen silloin luin. Hämärä mielikuva, että olisin nähnyt telkkarista joko pätkän sitä leffaa tai sitten jonkun tv-sarjan samasta aiheesta. Kirjastosta sitten bongasin kirjan - kaksi valtavan paksua nidettä - ja päätin sen lukea. Olin aika outo 12-vuotias.

      Poista
  17. Jos tuo on outoutta, en halua tietää normaaliudesta mitään. Mutta ei sillä että haluaisin muutenkaan tietää siitä mitään, eli kai sinä sitten olit outo 12-vuotias. Tosin minulla tuskin on mitään varaa sanoa ketään oudoksi ottaen huomioon, että olen alle kouluikäisenä kuvitellut leikkiväni hippaa vampyyrin kanssa ja luettuani n. 10-vuotiaana Richard Adamsin Ruohometsän kansan leikin siskoni kanssa tuntikausia pupuja jotka pakenevat myrkytetyistä koloistaan. Ei kai mikään ihme jos olen vähän kieroon kasvanut.

    VastaaPoista
  18. Hyvää juhannusta muuten! Varo puukkoja ja koita välttää kaivoihin katselua ja tilastoihin päätymistä.

    VastaaPoista
  19. Kiitos näin jälkikäteen! Sen verran juhannusmainen juhannus oli, että ehdin välissä unohtaa, etten vielä vastannut tähän. Mutta ei tullut puukkoja tai kaivoja vastaan. Toivottavasti itselläsikin oli hauskaa!

    VastaaPoista
  20. No, se on hyvän juhannuksen merkki että tuollaiset pienet asiat häviävät mielestä. Itselläkin oli aika perinteinen juhannus tosin ilman puukkoja, kaivoja, alastomana pelloilla juoksemista jne. Tuli siis keskityttyä siihen olennaiseen. Ei onneksi mennyt myöskään kuin Salaman juhannustansseissa vaikka nyt juotua tulikin. Hyvä, että itsekin näiltä perinteiltä onnistuit välttymään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pusikossa istuin kyllä, mutta sekin oli muutaman sadan metrin päässä kotoa :)

      Poista
  21. No mutta jos pusikko on lähellä, miksi mennä kauemmaksi. :) Oletko muuten tietoinen, että kun kirjoittaa googleen "Joose keskitalo" heti Wikipedian artikkelin jälkeen tulee sinun artikkelisi Joosesta? Hienosti kirjoitettu juttu sekin, tosin en muista kyllä yhtään huonosti kirjoitettua juttua sinulta muutenkaan lukeneeni, että sikäli tämän sanominen alkaa kohta jo menettää merkityksensä.

    VastaaPoista
  22. Niinpä näköjään tuleekin. Myönnän harrastavani omanimigoogletusta silloin tällöin, mutta Joosen nimellä ei ole tullut vähään aikaan googleteltua. Juu, olen tuohon juttuun ihan tyytyväinen. Nuorgam-verkkomedia, jossa se julkaistiin, oli hauska areena kirjoitella, harmi että lopetettiin jo toissasyksynä. Mutta jos nyt erityisesti haluaa lukea juttujani musiikista, niin niiden sivut ovat tosiaan edelleen olemassa ja sieltä voi hakea kirjoittajan nimelläkin.

    Jostain syystä tuli olo, että esim. tämä levyarvostelu saattaisi viehättää sua :): http://www.nrgm.fi/artikkelit/jenni-vartiainen-terra/

    VastaaPoista
  23. Tuohon kyllä kannattaakin olla tyytyväinen. Luin sen oikeastaan ensin tajuamatta, että se on sinun kirjoituksesi. Mietin vain, että helkkari onpa hienoa, että edes joku tajuaa Joosen syvimmän olemuksen tavalla, johon minulla ei ole mitään lisättävää, sitten katsoin kirjoittajan nimen ja totesin vain että olisihan tuo nyt pitänyt tietää.
    Nuogramissa on kieltämättä ihan asiallisia juttuja sellaisesta musiikista jota minäkin jopa kuuntelen - harmi että se lopetti toimintansa. Musiikista kirjoitetaan nykyisin niin harvoin hyvin.

    Riemastuttava arvostelu kieltämättä! Mikään ei viehätä niin kuin harkittu kyynisyys muutamien elämän tosiasioiden ohella! Tämä kohta sai erityisesti aikaan huutonaurun:

    "Kokonaiskuva ”albumista ja elämästä yleensä” kirkastui silti Etelä-Suomessa, Pohjassa. Siellä artisti joutui myös vaaranpaikkaan. ”Moni laulu tehtiin peltojen keskellä susia peläten, niitä kun oli nähty, pidin puukkoa mukana”, Vartiainen kertoo.

    Suden tiedetään hyökänneen ihmisen kimppuun Suomessa viimeksi 1800-luvulla, mutta vastustan kiusausta vetää tästä itseäni suuresti huvittaneesta sivumaininnasta mitään itse levyyn liittyviä johtopäätöksiä. Tai enpäs vastusta: banaalien asioiden ylidramatisointi on myös Terran sisältämän musiikin helmasynti ja oikeastaan Vartiaisen koko artistipersoonan ytimessä."

    Oikeasti, neroutta.

    Tuli tuosta Where the wild roses grow-jutustasi muuten mieleen, että biisi itse asiassa perustuu urbaaniin legendaan. (Löytyy toisena tuolta listasta.)

    http://listverse.com/2013/06/12/10-creepy-urban-legends-from-around-the-world/

    VastaaPoista
  24. Kiitos kiitoksista taas! Kun luin tuon linkin urbaanilegendan (jonka oheen on vielä ympätty Caven video, vaikka biisiä ei mainita itse tekstissä sanallakaan), tuli kyllä mieleen, että olisikohan tuossa ihan trollausmielessä ympätty se ns. aitojen urbaanilegendojen sekaan? Sinänsähän tuollaiset tarinat nyt kyllä ovat ihan klassista kansanperinnettä, ja Cave toki tuntee murhaballaditradition varmaan paremminkin kuin omat taskunsa.

    VastaaPoista
  25. En kyllä ainakaan huomannut että siihen on sitä videota itsessään ympätty, ainoastaan kuva siitä ja olen ymmärtänyt että sivuston ylläpitäjä valikoi teksteihin kuvat, eikä kirjoittaja itse.. Onhan tuo trollaaminen toki mahdollista, mutta toisaalta olen tuota sivustoa muuten tutkinut jonkin verran ja se on ihan asiallisen oloinen sivusto noin muuten ja kirjoittajat ylipäätään käyttävät siinä huomattavan monipuolisempia lähteitä kuin yleensä nettijulkaisuissa, joten pienellä varauksella kyllä luottaisin tuohon tietoon. Tuosta legendasta löytyi muiltakin sivuilta tietoa, mutta tuo sivusto oli niistä äkkiseltään luotettavimman oloinen lähde. Mutta tietty suurin osa netissä liikkuvasta tiedosta on vähän sellaista, että siihen pitää suhtautua varauksella, yksi pirun iso urbaanilegenda koko internet..

    Sinänsä en kyllä yhtään yllättyisi että Cave olisi sen tuollaisesta yhteydestä napannut, luin joskus että myös "Stagger Lee" perustuu ilmeisesti todelliseen hahmoon nimeltä Lee Shelton, lempinimeltään "Stagger Lee", joka tosiaan oli musta parittaja ja ampui erään ystävänsä saluunassa 1800-luvun lopulla - myytin mukaan siksi, että tämä vahingoitti jollain tavoin hänen hattuaan. Samoin Knoxwille girl on trad. sanoitus.

    Mutta kaikki tällaiset jutut ovat kyllä myös osa Caven biisien viehätystä, kun oikeasti alkaa kaivella niiden taustoja saattaa löytää yllättäviä juttuja. (Ja tällaisten juttujen kanssa minulla on sairaanloinen uteliaisuus ja liikaa aikaa.)

    Soisin kyllä että joku suomalainenkin lauluntekijä ottaisi asiakseen levyttää vanhoja Suomen murhaballadeja, ne ovat oikeasti pirun kieroa materiaalia! Yhdessä suosikissani mies surmaa naisen, koska tämä ei suostu hänen vaimokseen, silpoo tämän hyvin graafisesti, heittelee kaikki ruumiinosat ympäri metsiä ja lopulta tekee tämän rinnoista ruokaa tytön äidille! (Mutta kyllä ne naisetkin osaavat, yksi riemastuttavimmista esimerkeistä tästä on laulu porvaristytöstä, joka manaa kaikkia niitä rahoja joita on mieheen tuhlannut ja lopulta kun mies lähtee merille, nostattaa myrskyn joka hukuttaa mokoman.)

    Jos minulla olisi yhtään musiikillista lahjakkuutta olisin varmasti jo levyttänyt nuokin taideteokset, en ymmärrä miksi kukaan ei ole tätä tajunnut. Voiskohan vaikka joku Joose Keskitalo tajuta tämän, se mies jos kuka olisi tarpeeksi kiero niitä juttuja levyttämään. Sitä odotellessa..

    No, nyt eksyin näköjään puhumaan suosikkiaiheestani ja silloin minua ei tunnetusti pysäytä mikään. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä niitä suomalaisiakin murhaballadeja levytetty on, näppituntumalta sanoisin, että ennen muuta kansanmusiikin puolella. Itse asiassa tiedänkin ainakin yhden levyn: isäni serkku, eläköitynyt kansanmusiikin professori Heikki Laitinen on tehnyt Kimmo Pohjosen kanssa Murhaballadeja-nimisen levyn juurikin tuosta kamasta. Kiinnostava levy.

      Voisin myös suositella Pekko Käpin musiikkia, erityisesti levyjä Rammat jumalat ja Sanguis meus, mama! Käppi soittaa sähköjouhikkoa ja laulaa, tuo kansanperinnettä aika häiriintyneellä tavalla rock-kontekstiin. Rammat jumalat -levyllä on vanhempia ja uudempia tekstejä, Sanguis meus, mama! taas on teemalevy "suomalaisesta voodoosta" ja perustuu sekin osittain vanhasta kansanrunoudesta löytyviin loitsuihin ja taikoihin. Ihan vitun nerokasta materiaalia, uskon että tykkäisit.

      Poista
  26. Miksiköhän minä en sitten ole löytänyt noita levytettyinä yhtään.. Täytyy ehkä jatkaa sitkeästi etsimistä. Vanhat suomalaiset kehtolaulut muuten ovat myös aivan loistavia, niitä mielellään kuulisi myös levytettyinä.

    Kuuntelin tuon Murhaballadeja levyn, ja loistavaa settiä kyllä. En näin paatuneena kauhuharrastajana muista että olisin pitkään aikaan kuunnellut musiikkia, joka olisi ihan aidosti nostanut niskakarvat pystyyn, mutta noista muutama biisi kyllä teki sen. Tuon Katrinan loppuhuipennus on erittäin häiritsevä, ja tuo Rekilauluja murhamiehistä on kaikessa groteskissa hilpeydessään myös todellinen taideteos. Mutta suosikikseni nousi kuitenkin ehdottomasti Kaarlo ja Kerttu, jossa tunnelma vaihteli niin hienosti romanttisesta hilpeydestä, dramaattisuuteen, haikeuteen ja alkukantaiseen kauhuun, että sanattomaksi jätti. Petetyn naisen kosto on kyllä muutenkin klassisisia aihelmia kansanperinteessä ja aina yhtä toimiva. Itkuvirsi oli myös hieno ja kuulosti itkuisen laulamisen osalta hyvin auteenttiselta ainakin sen perusteella mitä olen aiheesta lukenut. Itkuvirsien levyttäminen on kyllä muutenkin hieno kulttuuriteko, jota näkisin mielelläni lisääkin, jos niitä on levytetty en ainakaan ole siitä tietoinen.

    Luulen, että lauluina nuo ovat uudempaa perua, ihan riimityksistä päätellen. Ja kun sanon uudempaa, tarkoitan 1900-luvun alkupuolta tai 1800-luvun loppua todennäköisesti.

    Hitto kun nuo kaverit levyttäisivät vielä upean keskiaikaisen eepoksen "Elinan surma". Olisi mahtavaa kuulla näiden herrojen tekemänä myös ihastuttavat "Lohikäärme ja neito" sekä "Anterun surma" jotka käsittelevät myös petettyjen neitojen tematiikkaa ja mainittu porvaristytöstä kertova "Anninkainen". (Nuo kappaleet ovat niin vanhoja, etten ainakaan ole tietoinen siitä, että kukaan olisi niitä levyttänyt, jos tiedät paremmin olisi mahtavaa kuulla nuo laulettuina!) Kuulostaa nimittäin siltä, että heillä on todella hyvä kunnioitus vanhaa perinnettä kohtaan, mutta musiikkiin on myös uskallettu lisätä uusia elementtejä. Onko heillä lisääkin levyjä, joita voisit suositella?

    Pekko Käpiä kuuntelin myös ja tykkäsin todella paljon tuosta Rammat jumalat levystä! Oikeastaan nykyisin melkein aina kansanperinne aihelmat musiikissa kiehtovat nykyisin, hienoa nähdä että näitä juttuja oikeasti hyödynnetään taiteessa. Tuota Sangui meus mamaa en vielä ehtinyt kuunnella, mutta pian tutustun kyllä siihenkin, kuulostaa hyvältä. Kiitos näistä suosituksista!

    Eh, kylläpäs nyt eksyin analysoimaan tuota levyä, kirjoitan hirveitä romaaneja koko ajan vastaukseksi..

    VastaaPoista
  27. Laitinen ja Pohjonen ovat kumpikin tahoillaan levyttäneet melkoiset määrät pääosin aika omituista musiikkia, mutta en ainakaan ole tietoinen, että murhaballadeja olisi tuon enempää tehty. Mitään sen kummempia suosituksia en osaa antaa, suurin osa itse kumpaisenkin tuotannosta menee meikäläisen makuun jo aika kokeelliseksi. Kansanmusiikki ei muutenkaan varsinaisesti ole ihan vahvinta osaamisaluettani, veikkaan kyllä, että vaikka mitä mielenkiintoista voisi esim. kirjastojen musiikkiosastoja penkomalla löytää.

    Aika hyvin on tämäkin kommenttiketju eksynyt omille tangenteilleen blogin aiheeseen nähden, mutta ei sillä toisaalta mitään väliä ole, veikkaan ettei tätä tällä hetkellä lue kukaan muukaan :D

    VastaaPoista
  28. Niin eikös tuo Pohjonen ole joskus soittanut Ismo Alangonkin jossain bändissä? Tuo murhaballadeja on siis ilmeisesti kaksikon ainut yhteinen levy? Olisi kyllä mainiota jos he tekisivät toisenkin murhaballadi levyn. Tosin kieltämättä "Lohikäärme ja Neito" ja "Anninkainen" melkein vaatisi naislaulajan ja "Elinan surma" toimisi huomattavasti paremmin duettona. Joku Eleanoora Rosenholmin lapsekkaan kiero ääni voisi sopia siihen loistavasti, sikäli kuin Eleonoora Rosenholm ylipäätään tekee enää levyjä. Muutenkin Suomessa näitä vanhoja balladeja - myös murhaballadeja - ovat laulaneet lähes yksinomaan naiset, mikä ehkä osaltaan selittää näiden laulujen aika hämmentävän tylyn mieskuvan.

    En minäkään kansanmusiikkia hirveästi tunne, aika harvoin sen tyylistä musiikkia jaksan edes kuunnella. Se mitä olen kuunnellut olen todennut, että suurin osa sillä termillä kulkevasta musasta on ihan hirveää yli-isänmaallista kuraa, joilla ei ole noiden oikeiden taideteosten kanssa mitään tekemistä ja niitä helmiä saa etsimällä etsiä. Syystä tai toisesta nuo kaikkein kieroutuneimmat jutut tuntuvat järjestään jäävän sivumaininnoiksi jossain kirjallisuushistorioissa tai jonnekin arkiston hämäriin. Sinänsä toki ymmärrettävää. Aika harva varmaan kehtaa nykyaikana laulaa kehtolauluja, joissa lapsen toivotaan kuolevan, uhmalauluja, joissa toivotaan juoruakkojen synnyttävän käärmeitä ja susien raatelevan anopin puhumattakaan tällaisista säkeistä:

    "Viilti korvat korpin syöä,
    Lihan linnuille rakensi,
    Rinnat leipoi leipäsiksi,
    Nänniset kalakukoiksi,
    Anopille antehiksi,
    Kommin eukon kostitsoiksi."

    Esim. Juha Jyrkäs on kuitenkin ollut itselle positiivinen yllätys. Soisin vain että suomalaiset taiteilijat ylipäätään hyödyntäisivät enemmänkin omia perinteitään.

    Heh, kieltämättä kyllä aika lailla sivuraiteille ollaan eksytty.. Pahoitteluni, mutta mitäs olet niin hauskaa juttuseuraa. :)

    VastaaPoista
  29. Pohjonen tosiaan soitti Ismo Alanko Säätiössä. En ainakaan tiedä, että olisi Heikki Laitisen kanssa muita yhteislevyjä tehnyt.

    En ihan allekirjoita tuota ajatusta kansanmusiikin yli-isänmaallisuudesta, eiköhän se ole vuosikymmeniä ollut humanistihippien hommaa. Tietty sisäsiisteys alaa tuntuu kyllä vaivaavan, mutta sen vaikutelman rikkojiakin on.

    Jyrkäs on hauska mies ja varmasti tarpeellinen comic sidekick, mutta... no, onhan se vähän semmoinen hauska sivunoteeraus. kova markkinoimaan itseään kyllä :)

    VastaaPoista
  30. Harmi, nuo kaksi ovat hyvä parivaljakko kyllä.

    No, uudemmasta kansanmusiikista en kyllä osaa sanoa juuta enkä jaata eli uskon, että olet oikeassa. Sinä taidat näistä asioista muutenkin tietää enemmän, joten en edes ala vääntämään tästä, tiedän jo etukäteen, että häviäisin sen väittelyn heti kättelyssä.

    Tarkoitin sitä, että perinteisistä vanhoista kansanlauluista on minun kokemukseni mukaan aika pitkälti levytetty lähinnä sitä sisäsiistiä ja yli-isänmaallista kuraa, jota ei kuuntele pirukaan.. Toki poikkeuksiakin varmaan on niin kuin vaikka juuri tuo murhaballadeja levy, mutta ne tuntuvat olevan nimeomaan poikkeuksia, joita on vaikea löytää. Todella monet oikeasti hienot kansanlaulut jäävät sinne arkistojen hämäriin vain siksi, ettei kukaan kehtaa laulaa niitä tai vaikka kehtaisikin, kukaan ei osaa etsiä niitä. Jotain kertoo sekin, että monille sivistyneillekin ihmisille tulee ihan aidosti yllätyksenä että hei, Suomessa on myös laulettu murhaballadeja ja niitä on säilynyt ihan keskiajalta lähtien..

    Jyrkästä en ole koskaan henkilökohtaisesti tavannut, joten en osaa yhtään sanoa millainen hän ihmisenä on. Musiikissa kansanperinteen ja rock-vaikutteiden yhdistelmä sen sijaan on hauska ja sellainen itsestäänselvyys, mitä kovin moni ei ole tajunnut, joten sitä on pakko kunnioittaa. Toki Pekka Käpillä samantyylinen konsepti toimii syvällisemmin. Silti myönnän auliisti, että minut on äärimmäisen helppo saada tykkäämään melkein mistä tahansa musiikista, joka osaa hyödyntää rakastamiani mytologioita tai kierompaa osastoa kansanlauluista. (Ja ei, tekotaiteelliset kalevala-lainaukset asiayhteydestään irrotettuna tai kansallispukuun pukeutuminen ei kuitenkaan ihan vielä riitä.)

    VastaaPoista