Lähiöromaani: epilogi

3.

Hän oli baarin pöydässä, ja sen baarin asiakkaat näyttivät sellaisilta ihmisiltä, joita hän ajatteli kantakaupungista löytyvän. Yksityiskohtia ei erottanut, niillä vain oli sellaisia kirkasvärisiä vaatteita ja erikoisuutta tavoittelevia kampauksia. Baarissa oli paljon valkoista, tyhjää tilaa. Se tuntui kolkolta ja ahdistavalta. Hän istui pöydässä joidenkin nuorilta vaikuttavien ihmisten kanssa. Hän ei tiennyt, mistä ne puhuivat, mutta hän tiesi, että ne puhuivat nokkelasti ja nasevasti ajankohtaisista asioista. Ne nauroivat viileän hillitysti, kun joku sanoi jotain hauskaa. Hän ei tiennyt, miksi oli siellä. Hänestä tuntui, ettei hän itse sanonut mitään, ettei hän voinut, ei uskaltanut. Hän oli melko varma, ettei ollut koko aikana sanonut mitään. Oli tunne, että hänen piti päästä pois siitä, mutta täällä ei ilmeisesti ollut uloskäyntiä. Hän yritti vilkuilla ympärilleen baarissa huomaamattomasti, hän ei halunnut herättää huomiota. Kaikki oli vielä jotenkin siedettävää niin kauan kuin kukaan ei huomannut häntä siinä pöydässä. Mutta hän oli kirkkaiden valojen alla, ja vaikutti mahdottomalta olla paljastumatta. Poispääsyn tarve kasvoi, se alkoi tuntua sillä tavalla pakottavalta, että äkkiä hän tajusi: hänen oli päästävä vessaan. Missä täällä oli sellainen? Hän ei nähnyt missään mitään vessaan viittaavaa. Hätä voimistui nopeasti, ja hän alkoi olla paniikissa. Vessa saattoi olla hänen selkänsä takana, mutta sinne hän ei uskaltanut katsoa. Minä hetkenä hyvänsä hänet havaittaisiin muutenkin. Hänen virtsarakkoaan puristi jo tuskallisesti, ja kun hän havahtui hikisistä lakanoista, hän syöksyi suoraan kylpyhuoneeseen ehtimättä oikeastaan herätä kunnolla. Vasta pöntöllä istuessaan hän alkoi tajuta, missä oli ja kuka oli. Se tuntui helpotukselta, niin kuin todellisuus aina sellaisten unien jälkeen.

Hän jäi istumaan siihen pidemmäksikin aikaa. Tuntui hätkähdyttävältä ajatella, että oli maanantai. Ei niin, että sillä olisi ollut väliä, hänhän oli lomalla. Eilinen päivä tuntui vain kadonneen johonkin. Hän muisteli viettäneensä sen enimmäkseen sängyssä. Se oli omituista, sellaista hän ei tehnyt koskaan. Se oli enemmänkin Sonjan touhua. Niin, Sonjan. Hän ei halunnut ajatella tekstiviestejä, jotka oli jossain vaiheessa eilistä siltä saanut. Jokainen ihminen tekee omat ratkaisunsa. Mutta nyt hän ajatteli, että kaikki siteet Kartanonrinteeseen olivat oikeastaan katkenneet. Oli vielä työpaikka, mutta ei hän sinnekään voisi jäädä. Sen hän oli kai edellisenä päivänä tajunnut ja siksi jäänyt sänkyyn. Hän ei voisi jäädä edes työpaikkaan, koska siellä hän voisi koska tahansa törmätä Andyyn, Sonjaan, Jesseen.

Se tuntui niin selvältä, että hän ajatteli jo soittavansa myymäläpäällikölle heti vessasta päästyään. Ehkä se olisi kuitenkin hätiköity ratkaisu. Hän oli yleensä varovainen.

Miten hän sitten oli saattanut antaa niin monien asioiden tapahtua itselleen yhden viikonlopun aikana?

Postiluukku kolahti. Kello oli siis jo niin paljon. Hän nousi, veti vessan ja meni eteiseen. Kynnysmatolla oli paksu ruskea kirjekuori, jossa oli Metropolia ammattikorkeakoulun logo. Hän etsi pikkupöydältä kynäveitsen, avasi kuoren säntillisesti ja veti esiin nivaskan papereita, joista päällimmäisessä kerrottiin, että hänet oli hyväksytty opiskelijaksi Metropolia ammattikorkeakoulun kulttuurituotannon koulutusohjelmaan.

Hän keitti kahvia ja pukeutui sillä aikaa, kun kahvi tippui. Vasta höyryävä muki kädessään hän istui sängylle ja alkoi tutkia papereita. Asiaa oli paljon, ja pian hän päätti jättää tarkemman lukemisen toiseen kertaan. Ei tuntunut siltä, että nyt pystyisi keskittymään. Hän joi kahvin loppuun ajattelematta oikeastaan mitään. Sitten hän tutki itseään pitkään peilistä ja korjaili sängyssä vietettyjen tuntien vaurioita, kunnes alkoi mielestään näyttää siedettävältä. Pitäisi ostaa uusia vaatteita, hän ajatteli ohimennen. Nämä vanhat voisi vaikka polttaa, tai ehkä sentään myydä kirpputorilla.

Mutta vielä tänään hän kulkisi Kartanonrinteellä lyhyissä farkkushortseissa ja hyväksyisi jokaisen lähiökatseen.

Ulkona hän tajusi heti, että helleaalto oli taittunut, oli varmasti kymmenen astetta viileämpää kuin lauantaina. Pohkeita nipistävä tuuli tuntui kuitenkin nautinnolliselta. Se puhalsi jostain kaukaa ja oli täällä vain läpikulkumatkalla. Niin kuin hänkin. Hän ajatteli, että tänään hän panisi merkille kaiken, jotta olisi jotain unohdettavaa. Hän ohitti hiekkalaatikon ja muisti, miten oli lapsena syönyt jollain samantapaisella laatikolla kosteaa, tummaa hiekkaa, jota paljastui, kun hiekkalaatikkoa mylläsi. Hän ohitti ankean kerrostalon pohjakerrokseen sijoitetun päiväkodin ja muisti, miten oli useaankin otteeseen yrittänyt kiivetä piha-aidan yli, mutta aina joku tädeistä oli tavoittanut hänet viime hetkessä. Hän tuli asema-aukiolle ja jäi katsomaan kulttuuritaloa, jossa oli kirjaston ja konserttisalin ohella myös nuorisotila, rakennuksen takapuolelle kätkettynä, niin että nyt hän ei sitä oikeastaan nähnyt. Mutta hän muisti notkumisen sen kovilla penkeillä, yritykset oppia pelaamaan biljardia, iänikuiset väännöt musiikista, kun jätkät ymmärsivät pelkän suomiräpin tai hevin päälle. Ensimmäisen kuolaisen ja puoliksi pakotetun suudelman jossain sen talon nurkassa. Sen jälkeen hän kai olikin lakannut käymästä siellä. Hän muisti kaikenlaisia asioita, joiden muistaminen ei tehnyt kenestäkään parempaa ihmistä. Tuuli puhalsi häntä asema-aukion poikki, ja vaikka humalaiset äijät tuijottivat terasseilta hänen persettään, hän tunsi olevansa täällä yksin. Ensimmäistä kertaa Kartanonrinne oli vain hänen, ja ehkä se oli jotain, minkä hän voisi vaikka heti viedä mukanaan kaupunkiin paikallisjunalla. Se häviäisi keskustan pakokaasuihin ja katupölyyn ja lakkaisi olemasta. Juna tuli juuri asemalle, ja hänen mielessään kävi juosta siihen, mutta hän ei tehnyt niin. Uusia tulisi.