Janette
Vasta toinen lomapäivä, Janette
ajatteli herätessään. Ei kai se voinut olla niin? Kyllä se oli.
Kello oli yksitoista. Edellisenä päivänä tähän aikaan hän oli
- ei hän muistanut tarkalleen, mitä oli juuri tähän aikaan
tehnyt, mutta kenties hän oli vaihtanut pullokoneen tölkkisäkkiä,
hiki työpaidan kaula-aukkoon niristen. Se kuulosti oikealta.
Jotenkin hän päätyi aina tekemään senkin paskahomman.
Vaan nyt ei kahteen viikkoon päätyisi.
Niin paljon oli lomaa vielä jäljellä.
Ja kuinka monta kertaa enää sen
jälkeenkään? Jos hän pääsisi pois.
Ei ollut varsinaista krapulaa, mutta oli
nahkea olo, tietysti kuumuudestakin. Olisi pitänyt avata ikkuna
yöksi. Kotiin tullessaan hän oli ollut melko päissään, käväissyt
Facebookissa ja mennyt sitten nukkumaan edes iltapalaa syömättä.
Ikkuna piti avata nyt. Hän kömpi
pystyyn, jännittävää miten olo tuntui virkeämmältä heti, kun
pääsi peiton alta pois. Peitto oli näillä säillä täysin
tarpeeton. Kämppä oli matalalla, toisessa kerroksessa ja hän oli
alasti, mutta hän ei välittänyt siitä kävellessään ikkunaa
avaamaan. Joskus oli hauskakin ajatella, että joku sai nähdä
vilauksen hänen vartalostaan tällaisina hetkinä. Ei vain saanut
itse katsoa, kävikö niin. Tilanteesta tulisi heti epämukava, jos
näkisi, kuka siellä kyylää.
Oikeastaan ikkunan avaaminen toi vain
illuusion raikkaammasta ilmasta, mutta se riitti, nyt.
Hän keitti kahvia, söi paahtoleipää
ja mysliä, avasi television, sulki sen – päiväohjelmisto oli
sietämätöntä paskaa. Hän pukeutui, puhtaita vaatteita ei ollut
enää paljon, pitäisi pestä pyykkiä, mutta siihenkin oli lomalla
aikaa. Nyt vaatetettuna hän käveli taas ikkunaan ja katseli pihaa,
jolla ei tapahtunut mitään. Aurinko vain kellasti pihanurmea
armottomalla varmuudella. Näköpiirin laitamilla oli kaikenlaista
laiskaa liikehdintää, päämäärättömiä tyyppejä matkalla
hautaan. Hän keitti lisää kahvia ja tuli taas ikkunaan juomaan
sitä. Parveke olisi mukava olla, vaikkei mitään koskaan
tapahtunutkaan. Ehkä juuri siksi. Voisi sulkea silmänsä ja
keskittyä – niin, mihin? Unelmiin. Paikkoihin, jotka eivät olleet
Kartanonrinne. Mutta jos hän pääsisi pois täältä, hän ei ehkä
enää tarvitsisi parveketta mihinkään. Kalliossa ei kai hirveästi
sellaisia ollutkaan.
Kahvi loppui taas. Hän oli juonut kolme
isoa mukillista, ja nyt hän oli taas aivan hikinen. Teki mieli
vaihtaa heti uudet vaatteet, mutta niitä ei nyt ollut tarpeeksi, se
oli tosiasia. No, suihkuun hän voisi mennä, ja pitäisikin. Hän
teki niin, tappoi aikaa ottamalla pitkän suihkun ja keskittymällä
sen jälkeen huolella säärien ajelemiseen. Sitten hän pukeutui
taas samoihin vaatteisiin ja tajusi pukeutuessaan, että asunnosta
oli nyt päästävä pois. Hän meikkasi mahdollisimman pikaisesti,
heitti laukun olalleen ja lähes juoksi raput alas pihalle, siinä ei
montaa sekuntia mennyt.
Hän pysähtyi vasta aseman ostarilla
eikä tiennyt, mihin oli menossa. Terasseilla tapeltiin kovaan
ääneen. Kauppa oli inventaarion takia kiinni. Janette katseli, kun
humalainen pariskunta nelivuotiaan lapsen kanssa yritti reuhtoa sen
ovea. Sitten riideltiin ja huudettiin, lapsi alkoi itkeä uhmaikäisen
läpitunkevaa itkua, se ylitti kaiken muun metelin vaivatta.
Pariskunta lähti horjumaan poispäin, tyhjiä tölkkejä kasseissa
raahaten. Ne olivat ihmisiä, joiden olemassaolo oli niin hataralla
pohjalla, että pieninkin takaisku oli vaarassa tuhota kaiken. Tätä
näki töissä joka päivä, ja oli kai typerää kuvitella, ettei
sitä näkisi lomallakin, täällä.
Mutta sitten hän näki jotakin muuta:
Sebastianin.
Se tuli kirjastosta ulos ja näytti ihan
samalta kuin kolme vuotta sitten. Mustaksi värjätty hipsteriletti,
vähän kajalia, mustat pillifarkut, jonkun täysin tuntemattoman
yhtyeen bändipaita. Juuri tuollaisena hän sen muisti. Se näytti
aivan omituiselta tässä ympäristössä, se ei vain sopinut yhteen
Kartanonrinteen kanssa.
Mitä se täällä teki?
Kiire: se oli jo tulossa
asemalaiturille, se oli menossa junaan, ja junahan saattaisi tulla
vaikka heti. Janette lähti sen perään, mutta piti tarkkaan huolta,
ettei ottanut juoksuaskeleita. Hän yritti pitää hengityksensä
tasaisena. Juna näkyi jo täyttömäen mutkassa, täpärälle tämä
menikin. Janette tavoitti sekakäyttäjäryhmien välissä
seisoskelevan Sebastianin ja koputti sitä olkaan.
Se kääntyi ja näytti juuri niin
hämmästyneeltä kuin hän oli toivonutkin. Se epäröi helposti
havaittavan hetken ja päätti sitten, että voisi halata häntä.
Mutta hän livahti sen käsivarsien ulottuvilta ja katsoi sitä parin
askelen päästä. Sitten hän hymyili.
“Sua ei oo vähään aikaan näkyny
täällä”, hän sanoi.
“No ei mulla varsinaisesti kovin usein
oo asiaa tänne”, se sanoi vähän puolustelevasti. “Mä heitin
julisteen tonne kirjastoon... meillä on keikka yhessä haagalaisessa
räkälässä niin mä ajattelin että laitan tännekin. Siis mun
bändillä. Tota se on vissiin eri bändi kuin mikä mulla sillon
oli. Mut hei toi juna tulee just...”
“Ei sulla niin kiire ole”, Janette
sanoi ja mittaili sitä katseellaan. Junan ovet avautuivat jo,
Sebastian näytti pakotietä tilanteesta etsivältä eläimeltä,
ehkä pesukarhulta. Janette tarttui sitä kädestä. “Mä haluun
tietää, mitä sulle kuuluu. Me mennään nyt Mafiapuistoon vähän
juttelemaan. Pidetään pieni piknik. Tää ei ole ehdotus vaan tää
on käsky.”
Ja niin Sebastian lähti hänen
mukaansa, sillä ei silloin aiemminkaan koskaan ollut omaa tahtoa
tällaisissa asioissa. Siitä kaikki paska oli johtunutkin. Kauppa
oli siis kiinni, joten Janette johdatti heidät R-kioskille hakemaan
muutaman siiderin ja sipsejä.
Puistoon käveltäessä ei puhuttu
paljoa. Sebastian katseli häntä vaivihkaa. Katselkoot. Se ei ehkä
itse ollut muuttunut lainkaan, mutta hän oli, ja pelkästään
edukseen. Sen hän tiesi kyllä. Silloin hän oli ollut melkeinpä
pikkutyttö.
Sebastian katseli häntä, ja harvat
vastaantulijat katselivat sitä, omituista ilmestystä näillä main.
Hän katseli taivasta, joka kaikessa sinisyydessään oli tänä
kesänä tuntunut joka päivä suuremmalta.
Puistossa, kumpareiden ja pusikoiden
suojassa, Janette muisti väkisinkin eilisen, Jessen ja sen kaverit,
yhtäkkiä siinä. Se kaikki tuntui vieläkin kuin nihkeytenä
iholla. Tuli epämukava olo. Sebastian ei tietenkään huomannut
mitään. Se katseli ympärilleen hyväksyvästi.
“Täähän on mahtava mesta”, se
sanoi. “Näin lähellä asemaa ja yhtäkkiä kaupungista ei näy
mitään merkkejä.”
“Et sä oo käyny täällä aiemmin?”
“En mä kuule tunne Kartanonrinteen
kaikkii piilopaikkoi”, Sebastian sanoi ja katsoi häntä. Varmaan
sekin muisti asioita. Piilopaikoista. Toivottavasti.
Joka tapauksessa sen katse karkotti
ajatukset Jessestä.
Lammen rannoille oli kokoontunut
teinejä, ne möykkäsivät ja soittivat kovalla jotain Swedish House
Mafian paskabiisiä. “Mennään vähän kauemmas”, Janette sanoi,
ja he kipusivat parin mäennyppylän yli ja asettuivat puiston
laidalla sijaitsevalle loivasti viettävälle rinteelle. Edessä oli
harvoja puita, niiden takana jonkinlainen aidattu niitty, jolla vielä
Janeten lapsuudessa oli pidetty hevosia. Hän oli aina kärttänyt,
että äiti veisi hänet katsomaan niitä. Nyt niitty ei ollut
missään käytössä. Sen takana häämötti seuraavan lähiön
kerrostaloja. Janette ei ollut koskaan käynyt siellä.
Hän korkkasi kaksi siideriä ja antoi
toisen Sebastianille. “Kerro mitä sulle kuuluu nykyään”, hän
sanoi. Kaikki menisi hyvin niin kauan kuin hän muisti puhua
yksinkertaisilla käskylauseilla.
Sebastian aloitti kiertelevään
tyyliin. Se oli edelleen yliopistolla, “kandi” - mikä se sitten
tarkalleen olikaan – tehtynä, mutta bändihommat veivät aikaa.
Jäi vaikutelma, ettei bändi silti ollut päässyt nuorisotaloja ja
räkälöitä pidemmälle. Miksi ne muuten soittaisivat Haagassa?
Sebastian ei tosiaankaan ollut muuttunut, se jaaritteli ummet ja
lammet bändistä ja musiikillisista pyrkimyksistään, luetteli
vaikutteita. Tätä se oli ollut silloinkin, vaikka bändi oli
ilmeisesti vaihtunut. Tekisit jotain omaa, Janette ajatteli. Mutta
hän ei voinut puhua Sebastianille musiikista. Se nauraisi hänelle
ja hänen maulleen, YleX:ltä kuulluille suomalaisille biiseille,
joista hän enimmäkseen piti.
Hän asettui vatsalleen makaamaan, piti
siideritölkin käden ulottuvilla. Pitäisi ehkä ottaa aurinkoa
loman aikana. Kesä oli yli puolenvälin, ja hän oli edelleen kalpea
kuin gootti. Kuin Sebastian. Sonjan ihonväri oli luonnostaan
tummempi, se ruskettui aina heti.
Sonja. Sebastian. Oli luultavasti
typerää lojua tässä.
Autiotalon kesä. Mikä oli alun perin
ollut Sebastianin syy ilmaantua sinne? Oliko tosiaan niin, että se
oli sanonut seuranneensa häntä vanhalta ostarilta? Se oli ollut
käymässä jonkun kaverinsa luona, joka asui silloin täällä.
Sieltä lähdettyään se oli nähnyt ostarilla hänet. Hän oli
ollut seitsemäntoista. “Noin kaunista tyttöä mun oli vaan pakko
seurata.” Miten ilmeistä. Hänelle se oli silloin mennyt aivan
täydestä. Hän oli oikein täyttynyt lämmöstä, kun Sebastian
sanoi ne sanat ja katsoi häntä hymyillen.
Hän oli hymyillyt takaisin ja sanonut
jotain typerää, ja varmaankin Sebastian oli ajatellut pelin olevan
sillä selvä, hänen olevan jo kaadettu. Mutta sen verran hän oli
tajunnut, että alkoi pelata itsekin. Hän oli hymyillyt
Sebastianille niin hurmaavasti kuin osasi ja sanonut, että se
kuulosti ihan stalkerilta. Tyypiltä, jota ei kannattanut tavata
tällaisessa yksinäisessä paikassa. Siitä Sebastian oli mennyt
paniikkiin: se ei halunnut vaikuttaa pikkutyttöjen ahdistelijalta.
Pikkutyttöjen. Hän oli seitsemäntoista ja se oli ehkä vähän
päälle kahdenkymmenen, hän ei ollut varma. Mutta Sebastian oli
selvästi henkilö, joka tunsi maailmaa. Maailma siis oli kaikki se,
mikä ei ollut Kartanonrinnettä.
Janette kuunteli jossain surisevaa
ampiaista. Oli vaikea erottaa sitä Sebastianista. Mutta ampiaisilla
oli paikkansa maailmassa, ja Sebastian oli edelleen söpö.
Oikeastaan pitäisi suudella sen turpa kiinni, hän ajatteli. Niin
hän kai oli ajatellut silloinkin, melkein alusta asti. Ei. Hän ei
saanut imarrella itseään niin. Piti muistaa, mitkä kaikki asiat
olivat muuttuneet. Loputon bändeistä puhuminen oli tehnyt häneen
silloin vaikutuksen. Ne tuntemattomat nimet, joita hän ei ollut
muistanut enää puolen tunnin kuluttua, piirsivät kuitenkin
autiotalon portailla istuessa siniselle taivaalle maailman, jota hän
ei tuntenut. Hän halusi sinne.
Sitten hän oli ajatellut
epämääräisesti, että jos Sebastian kerran kiinnostui hänestä,
niin ehkä maailmakin.
Mutta minä en ole helppo, hän oli
ajatellut.
Hän kiusasi Sebastiania, hän ei ehkä
ollut hyvä puhumaan tällaisista asioista, bändeistä, mutta
hänellä oli silmät ja koko ruumiinsa. Jossain vaiheessa se vitun
bändeistä puhuminen lakkasi. Hän näytti Sebastianille autiotalon
huoneet: ison olohuoneen, joka oli täynnä roskia ja lahonneita
kalusteita, homehtuneita sanomalehtiä, otsikko Neuvostoliiton
ulkoministeristä Suomessa. Keittiön, jossa oli vielä ruostunut
liesi ja jotenkuten kasassa pysyvät kaapistot seinissä ja pysyvä
homeenhaju.
Ja yläkerran. Sinne johtavien
puuportaiden askelmissa oli reikiä ja nouseminen oli vaarallista,
mutta itse yläkerta oli ainakin pinnalta katsoen yllättävän
hyvässä kunnossa. Siellä nuoriso oli sotkenut vähemmän. Siellä
oli kolme makuuhuonetta, joista yhdessä oli sängyn ruostunut
metallirunko. Äitinsä puheista Janette muisti sille nimen: heteka.
Siellä, Janette ajatteli, hipit olivat harrastaneet orgioitaan.
Hänen mielikuvituksensa oli keksinyt monia tulkintoja sille, mitä
orgiat yleensäkään tarkoittivat. Niistä hän ei tietenkään
puhunut Sebastianille. Hipeistä hän kuitenkin tälle kertoi, mutta
ei äidistään.
Nyt hänellä oli yliote Sebastianista.
Tarina kesän autiotalossa viettäneistä hipeistä kiehtoi sitä:
sillä itsellään ei ollut mitään, mitä heittää takaisin. Se
kiersi vaitonaisena huoneissa, Janette kuuli, miten koneisto sen pään
sisällä löi tyhjää. Sinä olet jätkä, joka miettii liikaa,
Janette ajatteli. Lopulta hän ei jaksanut enää kuunnella
raksutusta, siinä oli kulunut useita minuutteja, joista jokainen oli
tuntunut ikuisuudelta. Hän ehdotti, että mentäisiin taas pihalle.
Vasta siellä, kun he istuivat taas
kuistilla, Sebastian kysyi hänen nimeään. Hän kertoi sen ja
heitti saman kysymyksen takaisin.
“Mä olen Sebastian”, se sanoi ja
kuulosti niin mahtipontiselta, että Janette alkoi hihittää.
“Sebu”, hän sanoi, ja se nauratti
häntä entistä enemmän, siinä ei ollut mitään järkeä. “Sebu”,
hän toisti ja nauroi niin, että vatsaan sattui, hän joutui
ottamaan portaasta tukea, vaikka oli vakaassa istuma-asennossa. Hän
vilkaisi sitä ohimennen ja näki pohjattoman närkästyksen hetken
ajan sen kasvoilla. Mutta sekin nauratti häntä, kesti kauan ennen
kuin hän toipui siitä kohtauksesta.
Hän nauroi taas, kun muisti sen.
Sebastian vaikeni, hän tajusi, että se katsoi häntä taas
sellaisella tavalla, joka sai ihon kihelmöimään. Miksi niin kävi
näin monen vuoden jälkeen? Vai siksikö juuri?
“Mitä sä ite sitten teet nykyään?”
se kysyi.
Se oli kysymys, jonka tarkoitus oli
asettaa hänet omalle paikalleen. Hänhän asui edelleen
Kartanonrinteellä. Ei hän täällä voinut kesälomaa
viettämässäkään olla.
Mutta mitä väliä silläkään oli?
“Mä käyn duunissa”, hän sanoi.
“Pyrin opiskelemaan. Ens viikolla pitäis tulla tulokset. Nyt mä
oon lomalla ja nautin kesästä.”
Hän katsoi Sebastiania silmiin
ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun he olivat asettuneet tähän.
Hän ajatteli, että se halusi kyllä häntä, mutta kuinka paljon,
kuinka oikeasti? Se oli tässä ratkaisevaa.
Oli vaikeaa lukea ihmistä, joka oli
kiinnostunut vain itsestään.
Ensimmäisenä autiotalon päivänä ei
ollut tapahtunut mitään sen kummempaa. Hän oli vain sanonut
lähtevänsä kotiin ja lähtenyt. Oli edelleen ollut täysin
valoisaa, sekin oli ollut kuuma kesä, hän oli kävellyt asemalle ja
kotitalolle samanlaisen piinaavan sinisen taivaan alla kuin nytkin.
Illalla Sonja oli soittanut, varmaan halunnut dokaamaan, mutta hän
ei ollut vastannut puheluun. Hän mietti asioita, rakastumista. Se
tuntui isolta sanalta, oikeastaan naurettavalta sanalta
kartanonrinteeläisessä kaksiossa ajateltuna. Eikä hänellä
tosiaankaan ollut siitä kokemusta.
Monet pojat olivat tietysti siihen ikään
mennessä yrittäneet hänen kanssaan vaikka mitä, mutta kovin
pitkälle hän ei ollut niiden kanssa mennyt. Ne olivat latteita.
Seuraavana päivänä ne olisivat kertoneet kavereilleen saaneensa
pillua häneltä, ne olisivat kertoneet sen typerällä
nasaaliäänellä ja jättäneet kertomatta sen, että olivat
lauenneet liian aikaisin tai etteivät olleet saaneet edes seisomaan
kuin ehkä puolitankoon. Hän tiesi, että hänellä oli jonkinlainen
maine turhien lupausten antajana, mutta hän tiesi myös, ettei ollut
koskaan antanut mitään lupauksia. Hänestä luultiin kaikenlaista
vain siksi, että hän oli Sonjan ystävä.
Sebastian oli tietysti tullut takaisin.
Ehkä se oli tullut takaisin jo seuraavana päivänä, mutta sitä
hän ei tiennyt, hän ei itse mennyt silloin autiotalolle. Häntä
huvitti ajatus, että jossain Kumpulassa tai missä lie asuva
Sebastian oli tehnyt liityntäbussilla ja hitaalla lähijunalla ja
sen jälkeen vielä jalan turhan matkan autiotalolle. Se oli istunut
siellä ehkä parikin tuntia, hikoillen ja tuskallisesti selvin päin,
kironnut ettei ollut vongannut hänen puhelinnumeroaan vaikka
väkisin. Sitten se oli luovuttanut, mutta vielä kotimatkalla
ärsyttävien yläasteikäisten lähijunaläppää kuunnellessaan se
oli kiduttanut itseään ajatuksella, että heti sen lähdettyä hän
olisi ilmaantunut talolle.
Sitä seuraava päivä oli perjantai,
hän oli sinä kesänä ollut jo Alepassa töissä, hyllyttämässä,
maanantaista perjantaihin, yhdeksästä kolmeen. Hän oli ollut koko
päivän liian levoton tehdäkseen töitä kunnolla.
Kondomipakkauksia hyllyttäessään hän oli yhtäkkiä ajatellut,
että pitäisi ehkä ostaa sellainen, mutta sitä hän ei tietenkään
tässä kaupassa voinut tehdä. Saattoi vain toivoa, että Sebastian
olisi kaukonäköinen. Sillä hän tajusi tehneensä tiettyjä
ratkaisuja, päättäneensä että oli ainakin riittävän
rakastunut. Vaikka sitä sanaa hän ei halunnut vieläkään
ajatella.
Töiden jälkeen autiotalolle
kävellessään hän oli tietenkin ollut varma siitäkin, ettei
Sebastian tulisi. Tuskin se oli tullut edellisenä päivänäkään.
Sitä asiaa hän ei kysynyt koskaan, eikä se selvinnyt hänelle
koskaan. Perjantaina Sebastian kuitenkin tuli, ja kaikki meni
suunnilleen niin kuin hän oli olettanutkin. Hän oli hidastanut
tapahtumien kulkua sen verran kuin tuntui välttämättömältä,
Sebastianhan olisi halunnut kaataa hänet lahoille lattialaudoille
heti. Se ei käynyt päinsä. Talossa sisällä se olisi muutenkin
tuntunut liian likaiselta, luultavasti joku hipeistä oli pannut
hänen äitiäänkin sillä sängyllä, josta oli enää raato
jäljellä. Takapihalla oli pitkää heinikkoa, eikä tuntunut
luultavalta, että sinne eksyisi kukaan. Heinät pistelivät selkää
ja takapuolta, ja Sebastian vaikutti hieman kömpelöltä, mutta
paljon pahemminkin olisi voinut käydä.
He kiskoivat vaatteet jotenkuten päälle
ja lojuivat heinissä odottamassa hengityksen tasaantumista.
Tavallaan sattui, mutta sumuverhon läpi, kuin olisi ottanut
kipulääkkeen. Varikset kiertelivät taloa ja raakkuivat, hyttysiä
laskeutui iholle. Sebastian halusi suudella häntä, ja hän antoi
sen tehdä niin.
Hän tajusi kiihottuneensa ajatellessaan
sitä nyt, ja se ärsytti häntä. Sebastian ei huomannut mitään,
se selitti jotain Moskovasta, Janette oli kadottanut langan, mutta
ilmeisesti Sebastian oli jossain vaiheessa käynyt siellä.
Keikallako? Se puhui underground-luolista ja Putinia vastustavista
punkkareista ja strippiklubista, jollaiselle se bändikavereineen oli
puoliväkisin raahattu. Miksi se puhui tällaisista asioista? No,
ainakin kiihottuminen oli jäänyt ohimeneväksi mielijohteeksi, nyt
se oli tiessään. Hän joi siideriä eikä sanonut mitään. Ei tämä
ole ensimmäinen kerta, kun ihmisiin saa pettyä, hän ajatteli.
Ensimmäiset päivät he olivat eläneet
suljetussa maailmassa, jolla ei ollut mitään tekemistä
todellisuuden kanssa. He olivat naineet takapihalla, sitten, kun
kaikki tuntui sujuvan koko ajan paremmin, jo itse talossa ja lopulta
kuistillakin, vaikka sille puolelle taloa kuka tahansa olisi voinut
ilmestyä koska tahansa. Ei ilmestynyt, niinä päivinä. Outoina
päivinä, jolloin hän tuntui elävän koko elämäänsä paksussa
usvassa. Maanantaina hän meni taas töihin ja oli entistä
huolimattomampi. Ihan joka päivä Sebastian ei päässyt
Kartanonrinteelle, mutta sellaisetkin päivät tuntuivat tavallaan
yhtä hyviltä. Lyhyessä ajassa oli kertynyt niin paljon hetkiä,
joita saattoi silloin käydä uudelleen läpi.
Sonjaa hän ei ollut ehtinyt ajatella
lainkaan, mutta Sonja oli ehtinyt ajatella häntä. Kun hän ei
vastannut puheluihin tai tekstareihin, se oli seuraavana perjantaina
tullut Alepaan etsimään häntä, ja sieltähän hänet tietysti oli
löytänytkin, haaveisiin uppoutuneena hyllyjen välistä. Sebastian
tulisi autiotalolle heti, kun luennoilta pääsisi, olisi viideksi
siellä. Siinä oli melkein kahden tunnin tyhjä kohta, jota hän ei
erityisesti halunnut viettää kotona. Äitikin oli alkanut ihmetellä
hänen vähäistä viihtymistään siellä. Kohta häntä varmaankin
syytettäisiin huumeidenkäytöstä.
Sonja oli kiukkuinen ja vaikutti olevan
myös huolissaan. Ja hänen teki mieli kertoa lopultakin jollekulle,
ja kuka muu se sitten olisi ollut kuin Sonja. Kaikki myllersi hänen
sisällään, hän halusi nähdä Sonjan ilmeen, kun hän kertoisi.
Se oli ollut ainakin viiden jätkän kanssa ja valittanut
tuskastuttavuuteen asti, miten yksikään niistä ei ollut
boyfriend-matskuu. Näitä juttuja oli kuultu. Hän ehtisi
käydä Sonjan kanssa kahvilla ennen autiotalolle menemistä.
Kahvilla käyminen tarkoitti
Kartanonrinteen teineille sitä, että haettiin pahvimukit
R-kioskilta ja mentiin niiden kanssa ostarin pihanurmelle. Sonja
kuunteli häntä tarkkaavaisena. Hän kertoi melkein kaiken. Kaikkea
ei voinut kertoa, ei niitä asioita, jotka olivat olemassa vain
tunteena rintalastan alla. Jokainen tyttö tiesi toki sen, sitä
varten oli olemassa yleisesti hyväksyttyjä, jätkiä ja seksiä
koskevia puhetapoja.
Sonja oli innoissaan. Sonja oli
onnellinen hänen puolestaan. Ja Sonja halusi tietenkin tavata
Sebastianin. Sitä ei oikeastaan voinut estää, vaikka hän ei
pitänyt ajatuksesta. Miksi hän ei pitänyt siitä? Sitä hän ei
vielä silloin tiennyt. Sonja ymmärsi toki, että pari tuntia heidän
piti saada olla kahdestaan. Janette lupasi soittaa sille, kun se
voisi tulla.
Sebastianin mielipidettä näistä
järjestelyistä ei tietenkään pidetty tarpeellisena kysyä.
Nyt Sebastian oli lopultakin hiljaa, se
oli kai tajunnut, ettei sitä kuunneltu. Olikohan maailmassa joku
ihminen, joka kuunteli sitä, Janette mietti. Kyllä sellaisia täytyi
olla. Sebastianilla oli itsevarmuutta, jollaista ei löydy niiltä,
joita ei kuunnella. Olikohan sillä tyttöystävää. Saattoi hyvin
ollakin. Oli helppo kuvitella vielä sekin, millainen tyttö oli
kyseessä. Vintagea, laadukasta kirppiskamaa, punaiseksi värjätyt
hiukset, pelkäsi hymyilemistä. Kun ne kävivät kahvilla, se
kuunteli viileän hillitysti, kun Sebastian selitti. Jos sellainen
tyttö oli olemassa, olisi vain oikeus ja kohtuus, että Sebastian
pettäisi sitä hänen kanssaan.
Nämä ajatukset jumittivat hänen
päässään kuin ympärillä itsepintaisesti surisevat kärpäset.
Sebastian oli edelleen hiljaa, ja se tuntui luonnottomalta. Se ei
tuntunut huomaavan, että hän katsoi taas sitä. Katseen oli
tarkoitus vaikuttaa siltä kuin hän yrittäisi lukea, mitä sen
mielessä liikkui. Hän ei uskonut, että sen mielessä liikkui
mitään. Joskus oli vaikea muistaa, että toiset ihmiset olivat
oikeita ja että niilläkin oli ajatuksia ja tunteita.
Sebastian lojui nurmella kyynärpäähänsä
nojaten. Se oli juonut siiderinsä ja heittänyt tyhjän tölkin
muutaman metrin päähän rinteeseen odottamaan pullonkerääjiä,
joita täällä ei juuri pyörinyt. Janette joi viimeiset omastaan ja
heitti sen samaan suuntaan. Se osui Sebastianin tölkkiin, ne jäivät
lojumaan hylättyinä vierekkäin. Hetken mielijohteesta Janette
nousi ja asettui kahareisin Sebastianin päälle, vei kasvonsa
muutaman sentin päähän sen kalpeista kasvoista. Hän tuijotti sitä
rävähtämättä ja yllättyi, kun se ei väistänyt. Se olikin
Janette, joka joutui muutaman sekunnin päästä luovuttamaan. Oli
kivuliaan hiljaista.
“Sebu”, hän sanoi melkein
kuiskaten.
Sitä nimitystä hän ei ollut käyttänyt
sen ensimmäisen kerran jälkeen, kun se oli tuntunut loukkaantuvan.
Nyt se ei kuitenkaan tuntunut edes kuulevan.
Oli kulunut liikaa aikaa, hän ajatteli
ja kierähti taas selälleen, jäi tuijottamaan sinisyyttä. Liikaa
aikaa niin pienestä jutusta. Oikeastaanhan kyse oli ollut vain
yhdestä viikosta. Oikeastaan se oli loppunut, kun Sonja oli tullut
mukaan. Heti ei ollut tapahtunut mitään, mutta oli tuntunut
erilaiselta.
Sonja oli tietysti tiennyt autiotalon,
mutta ennen Sebastiania sitä ei ollut kiinnostanut hengailla siellä.
Se oli hakeutunut sinne, missä muutkin nuoret olivat. Kerran
Sebastianin tavattuaan se oli kuitenkin yhtäkkiä päättänyt, että
autiotalolla olikin hauskaa. Se tuppautui seuraan aina kun vaan
kehtasi. Janette oli tietysti tajunnut melkein heti, että Sonja oli
iskenyt silmänsä Sebastianiin ensi katseesta. Sebastianilta kesti
kauemmin tajuta se, niin että aluksi Janette ajatteli sen
suhtautuvan Sonjaan yliolkaisesti, koska oli niin rakastunut häneen,
ettei nähnyt ketään muita. Se oli toivotonta lapsellisuutta.
Jossain vaiheessa Sebastian oli tajunnut. Ja sitten typerän
televisiosarjan kohtaus: hänen piti olla töissä, mutta hän oli
lähtenyt huonovointisuuden verukkeella kesken päivää ja mennyt
autiotalolle miettiäkseen asioita. Mitään mietittävää ei vain
enää ollutkaan: talolla hän oli yllättänyt Sebastianin ja Sonjan
melkein panohommista.
Sebastian oli yrittänyt avuttomasti
vierittää syytä Sonjan niskoille. Janette oli saanut elämänsä
pahimman raivokohtauksen ja huutanut sitä painumaan vittuun hänen
silmistään ikuisiksi ajoiksi. Se oli lähtenytkin hyvin nopeasti.
Sikäli kuin Janette tiesi, se ei ollut palannut Kartanonrinteelle
kertaakaan ennen kuin nyt.
Hän ja Sonja olivat olleet riidoissa
loppukesän, sopineet sitten Rapaojan rannassa kouluvuoden
ensimmäisenä viikonloppuna siiderihumalassa, runsaiden kyynelten
avittamana.
Liikaa aikaa niin pienestä jutusta. Ei
hän ollut Sebastiania vuosien varrella niin hirveän paljon
ajatellut. Sen kesän jälkeen hän oli tosin alkanut ajatella, että
häntä varten voisi olla muutakin kuin Kartanonrinne. Mutta ei se
ollut Sebastianin ansiota. Sehän oli vain käyttänyt häntä
hyväkseen. Mutta sellaisesta saattoi oppia, päättää: niin ei
tapahdu enää koskaan.
Hän nousi ja otti laukkunsa. Nyt
Sebastian katsoi häntä kyllä ja näytti sekä yllättyneeltä että
ehkä vähän hätääntyneeltäkin. Hän nyökkäsi sille ja lähti
kiipeämään kumpareen yli aseman suuntaan. Hän ei katsonut, mitä
se teki, mutta perään se ei lähtenyt, eikä hän ollut sellaista
odottanutkaan.
*
Iltapäivä oli jo pitkällä ja kuumuus
tuntui koko ajan kohtuuttomammalta: sitä teki mieli paeta, mutta
mihin? Kaupassa olisi ainakin ollut viileämpää. Janette käveli
nopeasti, vaikka hikoili sen seurauksena vain enemmän. Hän kiersi
poppia yhä huudattavat teinit kaukaa, mutta jotkut jätkistä
vilkuilivat silti kiinnostuneina hänen suuntaansa. Niiden omat
muijat olivatkin karmeasti meikkaavia kimittäjiä. Lähempänä
asemaa olevaan notkelmaan oli asettunut toisiaan nuoleva nuoripari,
jotka taas eivät huomanneet häntä lainkaan. Sebastianin jälkeen
hän ei ollut osannut uppoutua kehenkään ihmiseen noin. Hän ei
kuherrellut puistoissa. Jos hän oli päätynyt johonkin asuntoon,
hän pyrki poistumaan aamulla joutumatta sanomaan hyvästejä. Hän
ei vastannut sellaisten seuralaisten tekstiviesteihin tai
Facebook-kaveripyyntöihin. Keväällä hän oli erehtynyt
mainitsemaan Sonjalle maunulalaisesta, jonka kanssa oli viettänyt
yhden humalaisen yön. Miksi? Sitäkään tyyppiä hän ei ollut
tavannut toiste. Sonja oli kuvitellut heti, että kyse oli suhteesta
tai ainakin deittailusta. Sonja oli vuosien varrella yrittänyt
löytää hänelle miestä moneen otteeseen, ehkä se halusi hyvittää
jotain.
Sitten hän oli jo aseman ostarilla ja
pysähtyi, koska ei ollut oikeastaan matkalla mihinkään. Ehkä
junalla keskustaan? Mutta mitä hän siellä tekisi? Kartanonrinne
oli jo liimautunut hänen ihoonsa, ja sellaista matkaa varten hänen
pitäisi vähintään käydä taas suihkussa ja vaihtaa vaatteet.
Hänestä tuntui usein, että kaikki hyvät asiat elämässä
tapahtuivat syksyllä. Tällaisessa säässä ei voinut ajatella
selkeästi. Ehkä kirjastossa olisi viileämpää. Sinne saattoi
mennä jo siksikin, ettei hän yleensä käynyt siellä.
Kirjastoon mentiin kulttuuritalon
aulassa olevasta sisäänkäynnistä. Siellä oli luonnottoman
rauhallista ja tasapainoista. Vain parinkymmenen metrin päässä
juopot möykkäsivät ja sekakäyttäjäteinit kyttäsivät
ottoautomaatilla käyviä eläkeläisiä, vaikka eivät
uskaltaneetkaan tehdä mitään. Poliisi ei koskaan ollut parin
minuutin matkaa kauempana Kartanonrinteen asema-aukiosta. Täällä
oli sarjakuvia lukevia rauhallisia lapsia, tuskin luokkansa
suosituimpia. Lehtiä lukevia eläkeläisiä. Poninhäntäinen ja
hippipartainen nuori mies tiskin takana. Sekin katsoi häntä hetken:
sen työssä ei varmaankaan tavannut liikaa nuoria naisia. Hän
hymyili sille, ja se näytti onnelliselta. Joskus asiat tuntuivat
helpoiltakin.
Jossain hänellä oli kirjastokortti.
Hän istuutui lähimmän pöydän ääreen penkomaan laukkuaan ja
löysi sen, mikä tuntui yllättävältä. Korttia oli käytetty
viimeksi kai talvella. No, hän voisi siis lainata kirjan. Niitä oli
täällä paljon, ja niiden penkominen umpimähkään tuntui
mahdottomalta. Joitakin oli kuitenkin asetettu esille tyhjiin
hyllynpäätyihin. Hän näki yhden, jonka tunnisti:
Pussikaljaromaani. Hän tiesi, että se kertoi juopottelusta
Kalliossa. Ehkä hän voisi lukea sen, ehkä hänen olisi hyvä
tutustua tuleviin kotikulmiinsa.
Hän selaili kirjaa. Teksti vaikutti
omituiselta ja jankkaavalta, mutta hän halusi antaa tekeleelle
mahdollisuuden. Se olisi ikään kuin haaste, ja pitihän hänen
pystyä lukemaan hankaliakin kirjoja, jos hän halusi
kulttuurituottajaksi. Jotakin tekemistä niilläkin asioilla kai oli
keskenään. Hän olisi halunnut lainata kirjan hippipartaiselta
virkailijalta, mutta sääntöjen mukaan piti käyttää automaattia.
Ehkä hän tulisi tänne uudestaan ja keksisi jotakin asiallista
kysyttävää hipiltä.
Kirjaston ilmapiiri oli rauhoittanut
hänet. Teki mieli jäädä sinne vielä joksikin aikaa. Ehkä
lehtien joukossa olisi jotain lukemisen arvoista. Vaikka uusin Image,
hän oli aika varma, ettei ollut lukenut sitä. Kirjastossa tuntee
itsensä hyväksi ihmiseksi, hän ajatteli. Vaikka hän olikin
jättänyt Sebastianin puistoon ilman mitään selityksiä. Ei se
ollut paha teko, hän ajatteli. Draamailua kyllä, mutta ei Sebastian
siitä kärsisi. Pienestä kolauksesta itsetuntoon olisi sille vain
hyötyä.
Kerran joku Alepan tädeistä oli tuonut
taukohuoneeseen lehtijutun kartanonrinteeläisestä
nuoriso-ohjaajasta, joka oli heidän vakioasiakkaansa. Kirjasto
pelasti minut, mies oli sanonut; se oli kasvanut täällä
yksinhuoltajan poikana ja ollut vaarassa joutua huonoille teille.
Janette ajatteli, että uskoi miestä nyt. Alun perin väite oli
tuntunut suurentelevalta.
Hippipartainen virkailija työnteli
palautuskirjojen kärryä lähellä ja vilkaisi häntä taas. Hän
hymyili sille uudestaan. Jos se olisi nyt pyytänyt häntä
treffeille, hän olisi suostunut. Mutta ei oltu sellaisessa
elokuvassa, missään romanttisessa komediassa.