Lähiöromaani: epilogi

3.

Hän oli baarin pöydässä, ja sen baarin asiakkaat näyttivät sellaisilta ihmisiltä, joita hän ajatteli kantakaupungista löytyvän. Yksityiskohtia ei erottanut, niillä vain oli sellaisia kirkasvärisiä vaatteita ja erikoisuutta tavoittelevia kampauksia. Baarissa oli paljon valkoista, tyhjää tilaa. Se tuntui kolkolta ja ahdistavalta. Hän istui pöydässä joidenkin nuorilta vaikuttavien ihmisten kanssa. Hän ei tiennyt, mistä ne puhuivat, mutta hän tiesi, että ne puhuivat nokkelasti ja nasevasti ajankohtaisista asioista. Ne nauroivat viileän hillitysti, kun joku sanoi jotain hauskaa. Hän ei tiennyt, miksi oli siellä. Hänestä tuntui, ettei hän itse sanonut mitään, ettei hän voinut, ei uskaltanut. Hän oli melko varma, ettei ollut koko aikana sanonut mitään. Oli tunne, että hänen piti päästä pois siitä, mutta täällä ei ilmeisesti ollut uloskäyntiä. Hän yritti vilkuilla ympärilleen baarissa huomaamattomasti, hän ei halunnut herättää huomiota. Kaikki oli vielä jotenkin siedettävää niin kauan kuin kukaan ei huomannut häntä siinä pöydässä. Mutta hän oli kirkkaiden valojen alla, ja vaikutti mahdottomalta olla paljastumatta. Poispääsyn tarve kasvoi, se alkoi tuntua sillä tavalla pakottavalta, että äkkiä hän tajusi: hänen oli päästävä vessaan. Missä täällä oli sellainen? Hän ei nähnyt missään mitään vessaan viittaavaa. Hätä voimistui nopeasti, ja hän alkoi olla paniikissa. Vessa saattoi olla hänen selkänsä takana, mutta sinne hän ei uskaltanut katsoa. Minä hetkenä hyvänsä hänet havaittaisiin muutenkin. Hänen virtsarakkoaan puristi jo tuskallisesti, ja kun hän havahtui hikisistä lakanoista, hän syöksyi suoraan kylpyhuoneeseen ehtimättä oikeastaan herätä kunnolla. Vasta pöntöllä istuessaan hän alkoi tajuta, missä oli ja kuka oli. Se tuntui helpotukselta, niin kuin todellisuus aina sellaisten unien jälkeen.

Hän jäi istumaan siihen pidemmäksikin aikaa. Tuntui hätkähdyttävältä ajatella, että oli maanantai. Ei niin, että sillä olisi ollut väliä, hänhän oli lomalla. Eilinen päivä tuntui vain kadonneen johonkin. Hän muisteli viettäneensä sen enimmäkseen sängyssä. Se oli omituista, sellaista hän ei tehnyt koskaan. Se oli enemmänkin Sonjan touhua. Niin, Sonjan. Hän ei halunnut ajatella tekstiviestejä, jotka oli jossain vaiheessa eilistä siltä saanut. Jokainen ihminen tekee omat ratkaisunsa. Mutta nyt hän ajatteli, että kaikki siteet Kartanonrinteeseen olivat oikeastaan katkenneet. Oli vielä työpaikka, mutta ei hän sinnekään voisi jäädä. Sen hän oli kai edellisenä päivänä tajunnut ja siksi jäänyt sänkyyn. Hän ei voisi jäädä edes työpaikkaan, koska siellä hän voisi koska tahansa törmätä Andyyn, Sonjaan, Jesseen.

Se tuntui niin selvältä, että hän ajatteli jo soittavansa myymäläpäällikölle heti vessasta päästyään. Ehkä se olisi kuitenkin hätiköity ratkaisu. Hän oli yleensä varovainen.

Miten hän sitten oli saattanut antaa niin monien asioiden tapahtua itselleen yhden viikonlopun aikana?

Postiluukku kolahti. Kello oli siis jo niin paljon. Hän nousi, veti vessan ja meni eteiseen. Kynnysmatolla oli paksu ruskea kirjekuori, jossa oli Metropolia ammattikorkeakoulun logo. Hän etsi pikkupöydältä kynäveitsen, avasi kuoren säntillisesti ja veti esiin nivaskan papereita, joista päällimmäisessä kerrottiin, että hänet oli hyväksytty opiskelijaksi Metropolia ammattikorkeakoulun kulttuurituotannon koulutusohjelmaan.

Hän keitti kahvia ja pukeutui sillä aikaa, kun kahvi tippui. Vasta höyryävä muki kädessään hän istui sängylle ja alkoi tutkia papereita. Asiaa oli paljon, ja pian hän päätti jättää tarkemman lukemisen toiseen kertaan. Ei tuntunut siltä, että nyt pystyisi keskittymään. Hän joi kahvin loppuun ajattelematta oikeastaan mitään. Sitten hän tutki itseään pitkään peilistä ja korjaili sängyssä vietettyjen tuntien vaurioita, kunnes alkoi mielestään näyttää siedettävältä. Pitäisi ostaa uusia vaatteita, hän ajatteli ohimennen. Nämä vanhat voisi vaikka polttaa, tai ehkä sentään myydä kirpputorilla.

Mutta vielä tänään hän kulkisi Kartanonrinteellä lyhyissä farkkushortseissa ja hyväksyisi jokaisen lähiökatseen.

Ulkona hän tajusi heti, että helleaalto oli taittunut, oli varmasti kymmenen astetta viileämpää kuin lauantaina. Pohkeita nipistävä tuuli tuntui kuitenkin nautinnolliselta. Se puhalsi jostain kaukaa ja oli täällä vain läpikulkumatkalla. Niin kuin hänkin. Hän ajatteli, että tänään hän panisi merkille kaiken, jotta olisi jotain unohdettavaa. Hän ohitti hiekkalaatikon ja muisti, miten oli lapsena syönyt jollain samantapaisella laatikolla kosteaa, tummaa hiekkaa, jota paljastui, kun hiekkalaatikkoa mylläsi. Hän ohitti ankean kerrostalon pohjakerrokseen sijoitetun päiväkodin ja muisti, miten oli useaankin otteeseen yrittänyt kiivetä piha-aidan yli, mutta aina joku tädeistä oli tavoittanut hänet viime hetkessä. Hän tuli asema-aukiolle ja jäi katsomaan kulttuuritaloa, jossa oli kirjaston ja konserttisalin ohella myös nuorisotila, rakennuksen takapuolelle kätkettynä, niin että nyt hän ei sitä oikeastaan nähnyt. Mutta hän muisti notkumisen sen kovilla penkeillä, yritykset oppia pelaamaan biljardia, iänikuiset väännöt musiikista, kun jätkät ymmärsivät pelkän suomiräpin tai hevin päälle. Ensimmäisen kuolaisen ja puoliksi pakotetun suudelman jossain sen talon nurkassa. Sen jälkeen hän kai olikin lakannut käymästä siellä. Hän muisti kaikenlaisia asioita, joiden muistaminen ei tehnyt kenestäkään parempaa ihmistä. Tuuli puhalsi häntä asema-aukion poikki, ja vaikka humalaiset äijät tuijottivat terasseilta hänen persettään, hän tunsi olevansa täällä yksin. Ensimmäistä kertaa Kartanonrinne oli vain hänen, ja ehkä se oli jotain, minkä hän voisi vaikka heti viedä mukanaan kaupunkiin paikallisjunalla. Se häviäisi keskustan pakokaasuihin ja katupölyyn ja lakkaisi olemasta. Juna tuli juuri asemalle, ja hänen mielessään kävi juosta siihen, mutta hän ei tehnyt niin. Uusia tulisi.

Lähiöromaani: osa 2., luku 8.

Andy

Andyn puhelin piippasi tekstiviestiä. Hän ajatteli, että se oli varmaan Sonjalta ja tunsi hyvän mielen raukeana kihelmöintinä ruumiissaan. Oikeastaan turtumukseen asti yltänyt humala oli tuonut sen jo aikaisemmin. Oli tavallaan täydellistä, että hän oli tässä päissään, Sonja hänen kämpillään selvin päin lähettelemässä hänelle tekstareita, ja hän voisi lähteä sinne koska tahansa sattuisi haluamaan.

Viestin hän halusi kuitenkin lukea yksin. Tässä vaiheessa känniä hän ei luottanut siihen, että pystyisi hallitsemaan ilmeitään. Varmaan hän virnistelisi typerästi Sonjan kirjoittamalle, ja sitten jätkät vittuilisivat. Kukaan paikallaolijoista ei tietenkään tiennyt Sonjasta, tuskin tunsivatkaan sitä, mutta vittuilua se ei estäisi.

Leffe alkoi olla kovasti päissään. Se oli edelleen vauhdissa, kukaan muu ei juuri saanut suunvuoroa, mutta Andyn mieleen tuli Törmälän kertomus siitä, miten edellinen dokausilta sen seurassa oli päättynyt. Luultavasti se päätyisi sammumiskuntoon nytkin. Shotteja oli ollut pöydässä koko ajan. Joskus Leffe oli vaikuttanut hänenkin silmissään jonkinlaiselta Kartanonrinteen baarien supersankarilta. Nyt hän huomasi näkevänsä senkin pienenä miehenä, vaikka se painoi kaiketi viisikymmentä kiloa häntä enemmän. Itsensä hän tunsi voittamattomaksi, ja siitä asemasta on helppo rakastaa kaikkea alapuolella olevaa.

Piti tehdä asiaa vessaan ja toivoa, ettei kukaan muu ilmoittautuisi kusiseuraksi.

Se onnistui livahtamalla sisälle salavihkaa, muille mitään sanomatta. Tuntui tarpeelliselta mennä vielä koppiinkin lukemaan viesti, vaikka oikeasti ei edes kusettanut, ja kopin ovi repsotti auki lukko rikottuna.

Hän avasi viestin, luki sen ja poisti saman tien. Puhelimen hän laittoi takaisin taskuun. Hän ei keksinyt viestiin mitään vastattavaa. Hän päätti kusta sittenkin. Näin tehtyään hän palasi terassille, jota oltiin juuri sulkemassa. Ulkona oli ollut vieläkin runsaasti väkeä, joka toikkaroi nyt humalassa ahtaista pöytienväleistä baarin puolelle. Hän oli jäädä ovensuussa niiden jalkoihin, vastavirtaan kulkemisesta ei tulisi mitään.

Leffe huomasi hänet ja karjui terassin kovimmalla äänellä, että hän varaisi pöydän sisältä. Hän onnistuikin saamaan vielä vapaan loosin ja istui sitten siinä odottamassa muita kyynärpäät pöytälankuilla. Kuusi tai seitsemän kertaa hän sai vastata, että kaikki paikat oli varattu, ennen kuin muut tulivat juomien kanssa. Olivat ne hänenkin kaljansa ja jallunsa ottaneet mukaan. Jallu oli lähes koskematon, hän tyhjensi sen ykkösellä. Humalan äkkihyökkäys tuntui aivan erilaiselta kuin tasainen pumpuliin vajoaminen. Teki mieli alkaa särkeä paikkoja, tai ihmissuhteita.

Kävi juuri niin kuin hän oli pelännytkin: toiset huomasivat päihtymykseltäänkin hänen muuttuneen ilmeensä. Tosin ne eivät osanneet tulkita sitä, vaan ajattelivat hänen tulleen umpimielisen ärähtelevään kännin vaiheeseen. Niin päissäni minä en ole, koska osaan ajatella, etten ole niin päissäni, hän ajatteli. Leffe taputteli häntä selkään ja suunnitteli jo uusien terävien hakemista. Mistä sillä oikein riitti rahaa?

Hän ajatteli Törmälää, joka luultavasti valvoi nyt putkan kovalla laverilla. Ihme kyllä, hän itse oli onnistunut välttymään ensimmäiseltäkin putkakäynniltä, mutta varsin tarkka kuva hänellä oli siitä, millaista siellä oli. Yksityiskohtaisia juttuja oli kuultu sen sata kertaa. Jotkut täällä leuhkivat putkakäyntiensä määrällä. Yleensä ne tietysti olivat vain sekoilleet humalassa ilman mitään varsinaisia rikossyytteitä. Törmälä oli kaiketi viety jonkinlaiseen tutkintavankeuteen, mutta Andy ei tiennyt, erosivatko olosuhteet siellä juoppoputkasta. Törmälä oli sillä hetkellä kovin yksin, Andy ajatteli. Olikohan se ehtinyt pahaan känniin? Jos oli, sillä alkaisi olla laskuhumalan pahimmat hetket nyt käsillä. Se oli hänen paras ystävänsä. Hänen pitäisi nähdä se heti, kun mahdollista. Edellinen kohtaaminen oli päättynyt riitaisasti, ja nyt se tuntui hirveältä asialta. Mitään tietoa Törmälästä hän ei hetkeen saisi, kun sen äitikin oli sairaalassa kuolemaisillaan. Niiden asunto oli tyhjillään. Onneksi niillä ei ole lemmikkejä, hän ajatteli jostain syystä. Mitä yksinäisille lemmikeille tehdään sellaisessa tilanteessa. Varmasti jokin viranomainen oli siitäkin asiasta säätänyt.

Leffe selitti jotain Youtubesta näkemästään dokumentista, joka käsitteli maailmaa hallitsevia liskoihmisiä. Tuntui mahdottomalta jaksaa kuunnella sellaista. Mutta jos saisi lisää viinaa, jaksaisiko sitten? Tai kenties sitä oli jo saatu tarpeeksi. Nyt piti tehdä jotain, eikä jumittaa tässä.

Andy nousi mitään sanomatta. Ilmeettömän tyylikäs lähtö ei onnistunut, kun hän kompastui tuolinjalkaan ja lensi pitkin pituuttaan lattialle. Ranteeseen sattui. Hän nousi pystyyn ja yritti skarpata. Leffe vaati häntä jäämään ja juomaan lisää, joku muu kuului väittävän hänen olevan jo niin päissään, että hänen kannattaisi antaa mennä. Hän ei jäänyt kuuntelemaan.

Ulkona hän tajusi, että oli lähes pimeää ja että lämpötila oli laskenut monta astetta. Viilenevä ilma selvitti päätä hieman. Hän lähti kulkemaan suhteellisen määrätietoisesti kämpilleen. Mitä hän sieltä löytäisi, sitä hän ei tiennyt. Jotain kuitenkin. Ostarin ja radan välinen metsikkö oli hiljainen lukuun ottamatta jotain yksinäistä yövisertäjää. Hän pysähtyi hetkeksi Rapaojan ylittävälle sillalle. Päivänvalossa sen valkoisiksi maalatut kaiteet hohtivat viattomina, joskin ajan kuluttamina, ja kun siltä katsoi alas, vesi oli vihertävänruskeaa. Nyt kaiteet näyttivät tummilta, taustaan sulautuvilta, kuin niitä ei olisikaan. Kuin voisi suoraan astua veteen, joka sekin oli nyt mustaa. Hän katsoi veteen, jonka tiesi kyllä olevan matalaa. Kovin kauaa hän ei sitä jaksanut katsella. Hän oli liikkeellä taas, ei ajatellut mitään, yritti välttää irtokiviä ja puiden juuria, sitten aseman valot lähestyivät yhä kirkkaampina ja lähes yhtäkkiä hän oli ylikulkusillalla, asemalla oli juuri juna, tulossa vai menossa, siitä hän ei ollut aivan varma, koska asemalta pääsi kuitenkin kahteen suuntaan. Hän tuli aseman ostarille, sielläkin terassit oli suljettu, mutta tupakalla kävijät ja tuntikausia jatkunut juominen pitivät huolen siitä, että korviavihlovaa inhimillistä kanssakäymistä riitti. Hän oli vain epämääräinen yksinäinen hahmo matkalla asema-aukion poikki. Nuoriso notkui skeittilautoineen kirjaston portailla, tähän aikaan ne eivät tietenkään enää rullanneet vaan joivat kaljaa. Joku huusi homoa, varmaankin vain muodon vuoksi. Viimeisen jallun jälkeisessä mielentilassaan hän olisi varmaan mennyt kyselemään siitä enemmänkin, mutta nyt sellainen tuntui jo tarpeettomalta ja ehkä vaaralliseltakin. Aukio jäi taakse, ja pian hän sovitteli avainta asuntonsa oveen, jonka lukolla oli tapana olla tähän aikaan yöstä hankala ja jäykkä.

Sonja oli kuullut säätämisen lukon kanssa ja oli ovella häntä vastassa. Andy ajatteli hämmentyneenä, että se näytti itkeneeltä. Muijia ei kyllä tajua kukaan, hän mietti. Hän oli matkalla ehtinyt oikeastaan unohtaa Sonjan olevan kämpässä, vaikka juuri siksi hän kai oli alun perin lähtenyt baarista. Oli tuntunut siltä, että jollekulle piti sanoa jotain tärkeää. Sonja se ei kuitenkaan ollut. Miksi se oli itkenyt? Mikä näitä naisia vaivasi? Hän istui lattialle, tuntui ettei tennareita saisi muuten jalasta.

Sonja katseli häntä korkeuksistaan. “Sähän oot ihan kännissä”, se sanoi, mutta ei kuulostanut vihaiselta. “Anna mä autan sua.” Se kumartui vetämään tossut pois. Sitten se talutti hänet olohuoneeseen ja istutti sohvaan. Se haki lasin vettä ja pakotti hänet juomaan sen. Sitten se istui viereen ja alkoi jotenkin kietoutua häneen. Hetken se tuntui oikealta. Hän haisteli sen hiuksia, jotka eivät kyllä tuoksuneet erityisesti millekään. Se hautasi päätään hänen kaulakuoppaansa. Jotain sillä selvästi oli mielen päällä. Andy tajusi, että sen täytyi liittyä Janeten tekstariin.

“Andy”, Sonja sanoi. Nyt se katsoi häntä, ja sen silmät toivat mieleen Rapaojan äsken sillalta katsottuna. Johonkin ne yrittivät häntä viedä. “Sitten kun tää paska on ohi... niin haluaisit sä olla mun kanssa? Koska mä haluaisin olla sun kanssa.”

“Emmätiedä”, Andy mutisi. “Emmä nyt ihan kelannu... Tää meni vähän... Mä sain Janetelta tekstarin...”

Sonja irrottautui hänestä. “Jaa sait vai? Ja minkälaisen?”

Andy ei tajunnut. Yhtäkkiä se oli selkä suorana kuin vasta laitettu liikennemerkki, eikä hän ollut aiemmin nähnyt sen silmien lyövän kipinää noin, se oli vastakohta sille uniselle häilyvyydelle, joka niissä oli ollut heidän pannessaan.

“No emmä nyt viitti avautuu... ota ihan iisisti”, hän sanoi, se tuntui epätoivoiselta hamuamiselta.

“Vittu mitä paskaa”, Sonja sanoi. “Olis pitäny arvata. Sä oot ihan samanlainen ku kaikki muutkin täällä. Janette Janette Janette. Se on niin fiksu ja hieno ihminen. Se varmaan pääsee vielä johonkin. Vietä sit vaan hyvä elämä sen kanssa. Mä häivyn.”

Ihan hetkessä se häipyminen ei onnistunut, sen piti kerätä ympäri kämppää ripoteltuja kamojaan ja hakea niitä vielä vessastakin. Andy katseli sen liikkeitä ja tunsi lievää humalaista haikeutta ajatellessaan, ettei ilmeisesti enää pääsisi panemaan sitä tai edes näkemään sitä alasti.

“Sä oot hiffannu väärin”, hän yritti sössöttää sohvan pohjalta. “Ei Janette halua olla mun kans.” Sonja ei näyttänyt kuuntelevan. Ehkä hän ei ollut edes uskaltanut sanoa sitä ääneen. Lopulta Sonja oli saanut tavaransa kasaan ja oli selvästi lähdössä.

“Mihin sä meet?” hän kysyi siltä, se kuulosti hänen omiin korviinsakin ruikutukselta.

“Jos mua vaikka kaivattais jossain”, Sonja huusi olkansa yli ja oli poissa.

Andy istui vielä hetken sohvalla. Sitten hän nousi, täytti vesilasin uudestaan ja veti sen ykkösellä. Hän istui läppärin ääreen, se oli unitilassa ja palaili hitaasti henkiin. Piti kuunnella joku tilanteeseen sopiva biisi, hän ajatteli. Mitään ei kuitenkaan tuntunut tulevan mieleen. Paremman puutteessa hän etsi Youtubesta vanhoja Asan biisejä, haikeita kappaleita, joiden melodiat kuulostivat iskelmältä. Hän kyhjötti koneen ääressä ja tunsi itsesääliä, joka oli liian syvällä johtuakseen mistään nimenomaisesta. Sonja oli ollut asunnossa vain vuorokauden, siitä ei voinut olla kyse. Oli täällä ennenkin naisia käynyt.

“Vaaranmaan” jälkeen hän ei enää keksinyt soitettavaa. Nukkuminen tuntui mahdottomalta ajatukselta. Lähden ulos etsimään Sonjaa, hän ajatteli. Ehkä se ei ole mennyt kauas. Ehkä se odottaa vaikka ihan tuossa pihalla, että hän tulee hakemaan sen takaisin. Saattaisi se tehdä sellaistakin. Ehkä se halusi vain tulla lepytellyksi.

Pihalla Sonja ei kuitenkaan ollut. Andy kiersi varmuuden vuoksi talon, mutta missään ei ollut ketään. Aiemmin illalla oli ollut nuorisoa, roskakatoksen seinään oli ilmestynyt tuore tägi. Andy ei halunnut mennä takaisin pieneen asuntoonsa. Ehkä jätkät ovat vielä baarissa, hän ajatteli. Seura olisi nyt tarpeen.

Rataa ylittäessään hän sai päähänsä yrittää soittaa Sonjalle. Numero hälytti, mutta alkoi sitten piipata varattua. Se oli painanut punaista luuria. Olen sellainen ihminen, jonka soittoonkaan ei voi vastata, Andy ajatteli. Hän harkitsi soittavansa Janetellekin, mutta ajatteli sitten, että toinen pettymys kävisi vituttamaan jo liikaa.

Aukiolla ennen Rapaojaa – siinä, missä hän oli ainoan kerran kunnolla suudellut Janettea – istui toimittaja nurmikolla. Se naukkaili povaripullosta ja kirjoitti jotain vanhanaikaisen näköiseen muistikirjaan. Oli jo niin pimeää, että se tuskin saattoi saada selvää omasta tekstistään. Andy jäi katselemaan sitä, kunnes se huomasi hänet ja näytti ilahtuvan. “Kato jätkä”, se sanoi ja viittoi asettumaan viereensä. Andy arvioi, että se oli lähes yhtä päissään kuin hänkin. Siltä saisi varmaan viinaa, ellei muuta. Hän nyökkäsi sille ja istui.

“Mitä sä kirjotat?” hän kysyi.

Se oli hetken hiljaa kuin empisi kertoa. “Oikeestaan vähän niinku muistelmia”, se sanoi sitten. “Tai ei. Se on väärä sana. Mä vaan oon nyt pyöriny täällä Kartanonrinteellä, ja siitä mä sain sellasen idean, että jos kirjottais ylös sellasia niinku kohtauksia. Yksittäisiä asioita, mitä täällä on aikoinaan tapahtunu. Tai siis mä sain sen idean just äsken kun mä sattumalta osuin tähän. Mä vissiin kerroinkin sulle siitä, miten mä sain kerran nuorena naista just tässä. Mä oon aika varma, että tota puuta vasten”, se osoitti yhtä mäntyä. “Tai vitut mä siitä mitään varma oon. Mutta sanotaan että se oli se. Arvaa mitä mulle tänään tapahtu?”

“Arvaa mitä mulle?” Andy sanoi, otti kysymättä toimittajan pullon ja joi pitkään. “Tai en mä jaksa kertoa. Mä sanon vaan yhden jutun... naisia tulee ja naisia menee.” Hän nauroi kännisesti. “Siitä tulikin mieleen, että jos sä oot hengaillu tässä niin ooks nähny sellasen ruskeetukkasen mimmin menevän ohi? Lököhousut ja bändipaita.”

“Itse asiassa joo, tossa puoli tuntia sitten tosta meni kovaa kyytiä yks tyttö”, toimittaja sanoi. “Suako se juoksi karkuun?”

“Niin kai sitten”, Andy sanoi lyhyesti, ajatukset tulivat puheen tielle. Mitä Sonja oli sanonut lähtiessään? Että se menisi jonnekin, missä sitä kaivataan. No, missä sitä kaivattiin? Janette oli siinä suhteessa pois laskuista, Sonjan vanhemmista tai muista ystävistä hän ei tiennyt mitään, mutta ainakin yksi varmasti kaipaava taho tuli mieleen. Hän oli äkkiä varma, että se oli mennyt säätäjä-Jessen luo.

Vitun typerä ämmä, hän ajatteli, mutta äkillinen ahdistus kuristi henkitorvea. Jesse saisi ehkä tietää, että hän oli nussinut sen tyttöystävää, mutta kyse ei ollut pelkästään siitä. Ulospääsyteitä tuntui sulkeutuvan joka puolella nopeammin kuin hän ehti tajuta niiden olemassaolon.

“Mä en oikeasti usko mihinkään kohtaloon”, toimittaja höpisi. “Mä uskon siihen että asioita tapahtuu sattumalta. Mutta heti jos se sattuma osuu sopivaan kohtaan, niin sä alat luulla, että se on kohtalo. Sä unohdat kaikki ne muut kerrat, kun mitään kohtalokasta ei tapahtunut. Siks ihmiset lottoaa. Lottoat sä?”

“Ei mulla oo rahaa sellaseen, vitun tyhmä ihminen joka heittää edes euron pari silleen rapakkoon”, Andy sanoi.

“Nimenomaan. Mutta jokainen ajattelee että sen kohtalo vois olla lottovoitto. No ehkä sä et ajattele. Sä oot realisti. Mutta arvaa mitä mulle tapahtui tänään? Mä näin sen eukon jolta mä sain sillon kakskyt vuotta sitten pillua just tota mäntyä vasten. Mä olin julmassa darrassa. Mä olin ollu jonku eilisen sankarin luona yötä. Mä en muista, miten mä päädyin sinne. Mä herään paskaselta patjalta panemisen ääniin. Mun kalloon sattuu niin että jokainen hengenvetokin tuntuu tarpeettomalta riskiltä. Tiedätsä kun darrahedari alkaa oikein sykähdellä samassa tahdissa sun sydämen kanssa. Se on ei-kenenkään maa se. Kukaan ei tiedä, kuuluuko se mesta elämän vai kuoleman reviiriin. Mä tuijotan kattoon ja kuuntelen panemista ja siinä katossa on semmonen hehkulamppu ilman varjostinta, ja se valo lävistää mun aivot. Sänky vaan nitisee ja vanheneva nainen huutaa kiimassa ja vanheneva mies ähkii sen kuulosesti että saa vielä slaagin. Sen kuulonen mies että sillä on katossa hehkulamppu ilman varjostinta. Mun oli pakko nousta kattomaan. Ja sit mulla alkokin palailla loppuilta mieleen ja mä tajusin että toi muija on se mun nuoruudenheila tältä aukiolta. Tai siis mä muistin että olin tajunnu sen jo illalla. En mä vissiin ollu sanonu sille mitään, ja mä oon aika varma, ettei se ollu tunnistanu mua. Hyvä niin koska se äijä on ollu yks mun tärkeimmistä informanteista täällä. Mä vedin vaatteet niskaan ja häivyin. Se oli vaan liian heviä se vanhojen ihmisten paneminen. Kun mä tajusin siitä että mä olen itekin vanha.”

“Mä taidan tietää ton kämpän”, Andy sanoi. “Hehkulamppu ilman varjostinta kuulostaa tutulta. Millä nimellä se jätkä kulkee?”

“Vissiin sen oikea nimi on Ossi, mutta se lausutaan silleen että Ozzy, tuolla Kartanonherrassa”, toimittaja sanoi. “Musta tuntuu että mun nuoruus on ohi. Sun ei. Sori että mä avaudun. Ota lisää viinaa.”

Andy otti: juominen oli hyvä tapa olla hiljaa.

Ozzy, hänen äitinsä ärsyttävä on-off -poikaystävä ties kuinka monen vuoden ajalta. Pimeää raksakeikkaa tekevä tuurijuoppo, oikeassa mielentilassa juotuaan ihan mukavakin. Ei hakannut äitiä, yritti sopivissa nousuissa ymmärtää jopa räpäytyksen päälle, vaikka vanha hevimies olikin. Ei mitään isukkimateriaalia, ja Andyn kaverit olivatkin jo varhaisessa vaiheessa tajunneet, ettei sitä kannattanut edes vittuillessaan kutsua hänen isäpuolekseen.

Ajatus sen läskistä perseestä heilumassa hänen äitinsä päällä.

Mutta ajatus tästä kohtalon oikusta paljon timmimmässä kunnossa olevasta munapäästä nussimassa hänen äitiään – hänen nuorta, kaunista äitiään – mäntyä vasten tällä aukiolla.

Kuului jotain rahinaa. Kesti hetken tajuta, että tyyppi tosiaan kuorsasi. Sen suu oli typerästi auki, sen pää oli vielä toisen käsivarren varassa, mutta osuisi kohta Kartanonrinteen kovaan nurmeen.

Andy nousi ja laittoi puolillaan olevan viinapullon housuntaskuunsa, jossa se pullotti typerästi. Hän vilkaisi vielä viimeisen kerran sammunutta toimittajaa, jonka suupielillä oli kuolaa. Se ei näyttänyt kenenkään isältä, eikä ollutkaan. Muistikirja lojui nurmikolla ylössuin, yökaste pilaisi sen. Hyvä asia.

Ylikulkusillalla hän pysähtyi hetkeksi katsomaan laskuhumalassa horjuvia junanodottajia, jotka luulivat voivansa mennä vielä kaupunkiin. Ne olivat myöhässä. Ne ehtisivät keskustan huonojen yökerhojen tietämille siinä vaiheessa, kun jonot olivat pisimmillään ja sisäänpääsy arvailujen varassa. Jos ne pääsisivät sisään, ne ehtisivät tilata yhden tuopin ja yhden terävän ja tanssia biisin Rihannaa, toisen Pitbullia. Sitten ne heitettäisiin ulos, ja niiden kaikki unelmat jäisivät sinäkin iltana toteutumatta. Taksiin niillä ei olisi varaa, eikä sellaisia keskustasta kesälauantaina siihen aikaan saakaan. Ne horrostaisivat vartijoiden ja ammattivarkaiden armoilla rautatieaseman ulkopuolella, kunnes ensimmäinen aamujuna veisi ne takaisin Kartanonrinteelle. Mitään ne eivät siitä oppisi, ja ensi lauantaina ne tekisivät kaiken saman uudestaan.

Lähiöromaani: osa 2., luku 7.

Janette

Janette havahtui kuulutukseen kirjaston sulkemisesta viidentoista minuutin kuluttua. Tuntui kuin pyörryttäisi, hän oli kadottanut ajantajunsa. Imagen jälkeen hän oli alkanut lukea Pussikaljaromaania, ja vaikka siihen oli ensin ollut vaikea päästä sisään, sen omituinen kieli oli sitten temmannut mukaansa. Välillä hänen oli pitänyt laskea kirja pöydälle ja pysähtyä ajattelemaan. Se kertoi Kalliosta, mutta meno tuntui olevan kovin samanlaista kuin Kartanonrinteellä. Mutta se oli vaarallinen ajatus. Jos sitä jatkaisi liian pitkälle, päätyisi vielä aseman ostarin baareihin juoppomummoksi. Toisaalta Pussikaljaromaanissa oli jotain kaunista, vaikka se kertoi nihkeistä tyypeistä ja nihkeistä tekemisistä. Saattoiko joku nähdä Kartanonrinteenkin niin?

Hän tajusi nähneensä itsekin: hyvinä päivinä Mafiapuistossa, kuten silloin pari viikkoa sitten Sonjan kanssa. Aina, kun ilta-aurinko paistoi viistosti kerrostalojen välistä ja loi valokaistaleita pihoille. Jokaisessa nousuhumalan tuoneessa Rekorderlig-tölkissä vielä silloinkin, kun se heitettiin olan yli pullonkerääjien noudettavaksi.

Piti hyväksyä se mahdollisuus, että Kallio oli joskus ruma ja Kartanonrinne joskus kaunis. Kallio oli silti toisaalla. Kyllä hän tiesi, että siellä oli densoja ja sekiksiä. Niistähän se tunnettiin. Ne eivät vain olleet samoja densoja ja sekiksiä kuin täällä. Hän ei aikonut luovuttaa yhden kirjan takia. Ei mikään kirja kerro lukijansa elämästä, hän ajatteli. Itsekeskeiset, liian fiksut teinit kuvittelevat niin.

Hän laittoi kirjan laukkuunsa, muisti ulos kävellessään taas söpön virkailijan, mutta ei nähnyt tätä enää missään. Ehkä tyypin vuoro oli loppunut. Tuskin se asui Kartanonrinteellä. Hän ei ollut nähnyt sitä täällä koskaan. Sonjakin kävi töissä Haagan kirjastossa, ei duunia aina löytynyt omilta kotikulmilta.

Sonja. Hän ei ollut halunnut ajatella sitä vähään aikaan Sebastianin kohdattuaan. Vielä hetken se saisi pärjätä ilman häntä. Hän ei voinut kävellä suoraan kirjastosta sellaiseen kohtaamiseen. Monitoimitalon portailla hän seisahtui: oli tosiaan tulossa ilta, ei vielä havaittavan hämärää, mutta sen tunsi ilmassa. Kuin sää olisi viilenemään päin. Ostariaukiolla käyskenteli jätteitä syöviä lokkeja, värityksestä näki, että ne olivat tämän kesän poikasia. Ne olivat jo aikuisten kokoisia, mutta pysyttelivät mieluiten maassa eivätkä kirkuneet. Eivätkö ne osanneet, vai eikö niillä ollut lupaa siihen? Vaitonaisen lokin musta tuijotus teki suuremman vaikutuksen kuin täysikasvuisen vaativa, korviasärkevä läsnäolo.

Janette penkoi laukkuaan, sinne oli jäänyt iltapäivältä pari siideriä. Askeleet veivät taas Mafiapuistoon, joka oli vaihtanut lauantai-iltaiseen ilmiasuunsa: notkelmissa istui jo useita seurueita ryypiskelemässä enemmän tai vähemmän vakavissaan. Puiston ominaispiirteisiin kuului, että juopotteluporukat tuntuivat aina olevan näköpiirin ulkopuolelta, mutta niiden rähinää ja naurua kuului joka suunnalta. Hän kulki niiden välistä, tunsi olevansa yksin näyttämöllä, korkkasi toisen siiderinsä ja joi sitä kävellessään: heti tuli luontevampi olo. Hän ei tiennyt, mihin oli menossa. Puisto ei ollut niin suuri, että siellä olisi vaelleltu loputtomiin. Piti istua, vaikka sitten yksinäisen koristepensaan juurelle, puoliväliin rinnettä, paikkaan josta ei nähnyt seuraavaa pensasrivistöä kauemmas. Kuuloalueen rajalla juna saapui asemalle tai lähti sieltä. Siideri maistui kesältä: makealta, keinotekoiselta ja nopeasti unohtuvalta. Sen tyhjennyttyä saattoi kuitenkin korkata seuraavan. Minä täytän kaksikymmentäyksi vasta talvella, Janette ajatteli . Tähän melankoliaan ei ole mitään syytä. Oli vielä vuosia aikaa, mihin vain. Kaikki haaveet ovat epämääräisiä kuin muistikuvat edellisen yön unista, hän ajatteli. Pitääkö niiden toteutua? Vasta jälkeenpäin voi tajuta, mistä haaveili ja miten se haave toteutui. Niin kuin Sebastianin kanssa: hän oli luullut haaveilleensa sen kaltaisesta jätkästä, mutta hän olikin saanut tien kuljettavakseen. Se kuulosti runolliselta. Siideri teki kaikesta runollista. Pussikaljaromaanin kirjoittaja oli luultavasti Kalliosta kotoisin, ei osannut arvostaa sellaista, mikä oli liian lähellä. Minä voin tehdä oman Kallioni, Janette ajatteli. Nähdä vain sen minkä haluan nähdä. Vaatii tahtoa päästä paikoista pois ja toisiin paikkoihin. Se ei ole yksinkertainen asia.

Siiderin loputtua hän päätti soittaa Sonjalle. Alkoi olla kunnolla hämärää, eikä Jessen kohtaamisen jälkeen tehnyt mieli jäädä puistoon pimeällä. Sonja vastasi melkein heti ja kuulosti iloiselta. Hän kysyi, mitä se oli tekemässä.

“Jumitan tääl Andyn luona”, se sanoi. “Se lähti käymään Kartanonherrassa. Se sai tietää että se sen frendi Törmälä on ryöstäny Alepan tänään. Siis sun Alepan. Kelaa mikä spede.”

“Mitä helvettiä?” Janetella löi hetken tyhjää. Ei hän ollut koskaan töissä ollessaan vakavissaan ajatellut, että joku voisi ryöstää Alepan. R-kioskeja ryöstettiin, ja pikkukauppoja, joissa joutui olemaan yksin vuorossa. Alepan ryöstäminen kuulosti lähinnä itsetuhoiselta. Hän yritti palauttaa Törmälän mieleensä. Ei hän ollut koskaan kuullut sen sanovan montaa sanaa. Alepassa se kävi lähinnä ostamassa kaljaa, välillä päivittäin. Hän oli itsekin myynyt sille usein, ajattelematta koko tyyppiä sen kummemmin. Mahtuihan sellaisia Kartanonrinteelle.

“En mä tiedä siitä sen enempää”, Sonja sanoi ja kuulosti edelleen perin tyytyväiseltä elämäänsä. Se ei ollut töissä Alepassa, joku ryöstö oli sille pikkuseikka. Janette mietti, keitä oli ollut vuorossa, kuka kassalla.

“Eli sä oot nyt yksin siellä. Voisinkohan mä tulla käymään? Tuskin Andylla olis mitään sitä vastaan vaikka se ei oliskaan ite himassa.”

“Joo ei varmasti”, Sonja innostui. “Tuu vaan. Vähän tylsää mulla alkaa täs ollakin. Vittu mä en muista mikä se ovikoodi on. Mut tos on vara-avaimet. Soita häläri alhaalta niin mä päästän sut sisään.”

*

Andyn kämppä haisi tupakalle ja vielä jollekin, jota Janette ei heti osannut määritellä seksiksi. Sonja halasi häntä sisarellisesti. Janette katsoi sitä hieman hämmentyneenä. Vaikutti siltä kuin se ei olisi osannut pysyä nahoissaan. Se suorastaan pompahteli keittämään kahvia, perse tiedostamattomasti keinuen. Janette alkoi tajuta, mistä oli kysymys. Hän yllättyi viileästä aallosta, joka oivalluksen myötä huuhtoi hänen aivojensa läpi. Hän tajusi olevansa mustasukkainen. Mitään järkeä siinä ei ollut. Andy ja Sonja sopisivat hyvin yhteen.

Hän istui sohvalle. Sängyssä oli mitä ilmeisimmin pantu, vaikka sillä olikin nyt hutiloiden levitetty päiväpeitto. Ärsyyntyminen voimistui. Sonja oli hypännyt tuosta vaan petiin Andyn kanssa, ja tämä oli tietysti suostunut tahdottomasti, niin kuin jätkät aina. Edellisenä iltana häntä oli huvittanut ja imarrellut se, miten ilmeisen ihastunut Andy oli häneen. Jossain täytyy olla ihmisiä, joiden tavoitteet ovat korkeammalla, hän ajatteli. Huone oli tunkkainen. Mielessä kävi, että ikkuna pitäisi avata, mutta se oli jo auki. Tämä ei tästä kummemmaksi muuttuisi. Oli ollut virhe tulla käymään.

Sonja, paras ystävä. Jos niin ei olisi, ehkä hän olisi jo kaukana Kartanonrinteeltä. Minä en ole vieläkään oppinut, ettei täällä ole mitään, mistä kannattaisi pitää kiinni, hän ajatteli.

“Ootsä pannu Andya?” hän kysyi suoraan, kun Sonja oli saanut kahvin tulemaan. Se kävi yllättyneeksi ja kiusaantuneeksi niin kuin kuka tahansa tuollaisen kysymyksen edessä. Valehtelemaan siitä ei sillä varoitusajalla ollut.

“No itse asiassa kyllä me...” se aloitti epävarmasti ja päätti ilmeisesti sitten, ettei ollut tehnyt mitään väärää. “Niin siinä vaan kävi. Ja mitä vittua, Andyhan on sinkku enkä mäkään nyt eilisen jälkeen kelais, että Jesselläkään on siihen mitään sanomista.”

“Voi vittu, Sonja!” Hän tunsi äänensä kohoavan aivan omia aikojaan. “Kyllä sun pitäis tietää että me... Tai siis ollaanhan me puhuttu Andysta ja... Vittu!” Hän alkoi tajuta, ettei hänellä ollut argumentteja. Tässä hän teki itsestään naurettavaa.

Sonja istui sohvan toiseen päähän. “Face the facts”, se sanoi raivostuttavan tyynesti. “Et sä olis Andyn kanssa mihinkään alkanu. Sun mielestä se on ihan söpö mutta sun tason alapuolella. Sä oot just tollanen. Sä pelaat jotain pelejä vaikka sä et ehkä itekään tajuu että sä teet niin. Sä et osaa päättää. Mä osaan, ja mä haluaisin olla Andyn kanssa.”

Se meni opetellulla tavalla myötätuntoisen näköiseksi. “Nette, sä oot mun paras ystävä. En mä haluu loukata sua. Mutta ei Andy sovi sulle, etkä sä voi pitää sitä varattuna ellet sä kerran oikeesti haluu sitä. Mä uskon että se vois olla just oikee mulle. Se ei sekoile niin paljon ku monet muut. Se on silleen tosi ihana ja mä ehkä tarvin sellasta just nyt. Et sä vois ymmärtää tätä?”

“No teistähän tulis kyllä tosi söpö pari Kartanonrinteen baareihin”, hän sanoi. “Että varmaan sä oot oikeassa. Mä jätänkin sut nyt odotteleen kultaas rauhassa. Vituttaa tämmönen vähän liikaa että jaksaisin nyt halailla ja tsempata sua. Katotaan miltä myöhemmin tuntuu.” Hän nousi, työnsi jalat tennareihin ja lähti taakseen katsomatta, jo toisen kerran sinä lauantaina, hän tajusi. Ovea hän onnistui olemaan paukauttamatta.

Kävellessään takaisin aseman suuntaan hän kirjoitti tekstiviestin. “Moi!! Tiedoks vaan et nussimalla Sonjaa sä oot menettäny viimesen mahdollisuutes olla koskaan mun kans. Jos siis on koskaan kiinnostanukaan. Onnea ja menestystä valitsemallas tiellä.”

Hän lähetti sen Andylle ja katui melkein saman tien. Sitten hän ajatteli, ettei mitään Kartanonrinteellä poltettua siltaa kannattanut katua. Siitä tuli konkreettinen mielikuva: siltoja palamassa, aseman ylikulkusilta, Rapaojan yli vievä nukkavieru kävelysilta, kaikki parempien aikojen talonmiesten nikkaroimat puiset sillat, jotka veivät uneliailta takapihoilta umpeen kasvaneiden ojien yli ei-mihinkään johtaville metsäpoluille. Isoja liekkejä ja pieniä liekkejä. Janette muisti kyllä, milloin oli viimeksi ollut näin polttavalla tavalla vihainen. Asiat tuntuivat kiertyvän takaisin lähtöpisteeseensä. Ainakin siihen asti, että kehä katkaistiin.

Lähiöromaani: osa 2., luku 6.

Andy

Puolenpäivän jälkeen Andy sai laittauduttua kauppaan. Sonja halusi, että syötäisiin hyvin, se lupasi laittaa ruoan. Se kirjoitti Andylle ostoslistan ja iski käteen setelin, joka Andyn oli pakko ottaa vastaan, sillä tölkkirahoilla hän ei saisi kaikkea listalla olevaa. Sonja ei sanonut, mitä se aikoi kokata, mutta listan sisällöstä päätellen jonkinlainen kanasalaatti kuulosti hyvältä arvaukselta. Alepassa häneltä kesti kauan löytää kaikki tarvittava, joistakin Sonjan edellyttämistä rehuista hän ei ollut kuullutkaan. Hyllyjen välissä pyöriessä katse haki itsestään Janettea, mutta sehän oli tosiaan nyt lomalla. Ehkä hyvä niin.

Kassalle mentiin olutosaston läpi, tuntui omituiselta olla ostamatta muutamaa tölkkiä, mutta sellaista Sonja ei ollut listassaan maininnut. Andy ajatteli, että jos hän toisi bisseä silti, hän saattaisi tuottaa pettymyksen. Joidenkin ihmisten mielestä kahtena peräkkäisenä päivänä dokaaminen oli juoppouden merkki. Eikä Koffin tölkkien kittaaminen oikein mihinkään ihmissuhteen laatuaikaankaan sopinut. Kehätien varrella oli Prisma ja sen kyljessä Alko, kai sieltä pitäisi hakea sivistyneesti jotain viiniä, mutta se nyt tuntui jo aivan mahdottomalta ajatukselta. Sellaiseen hänellä oli vielä matkaa.

Varttitunti vanhalta ostarilta kotiin tuntui paahteessa raskaalta, kassi painoi melkoisesti, sitä piti siirtää kädestä käteen. Perillä häntä odotti kuitenkin Sonja, joka vaikutti aidosti ilahtuneelta siitä, että hän oli selviytynyt kauppakäynnistä onnistuneesti. Se suuteli häntä pitkään, mutta meni sitten lajittelemaan ainekset jääkaappiin. Nyt sekin oli jo pukeissa. Mielellään sen persettä silti shortseissakin katseli. Huonompiakin päiviä on kai eletty, Andy ajatteli. Sonjan mielestä vielä ei ollut syömisen aika, eikä Andyllakaan ollut nälkä, jotenkin oli liikaa muuta ajateltavaa.

Niinpä he istuivat sängyllä ja katselivat televisiosta joutavia päiväohjelmia, vaihtoivat välillä kanavaa tosi-tv:stä toiseen. Se oli hauskaa lähinnä siksi, että Sonja lähti heti mukaan nauramaan jenkkiohjelmien älyttömyyksille. Pian kaikki ruudussa näkyvä alkoi tuntua hysteerisen huvittavalta. Krapulastakin se tietysti johtui. Ja oli sitten aika lailla väistämätöntä, että jossain vaiheessa jaettu nauru muuttui taas kiimaksi. Panemisen aikana Andyn puhelin soi. Myöhemmin, kun Sonja oli vessassa, hän muisti katsoa, kuka se oli ollut. Törmälä. Eiköhän se halunnut taas ryyppäämään. Jos oli tähdellisempää asiaa, lähettäköön tekstarin, Andy ajatteli.

He lojuivat raukeina ja kuumissaan sängyllä, televisio metelöi taustalla, nyt vailla huomiota. Sitten Sonja alkoi väsätä salaattia. Andy sammutti telkkarin ja avasi tietokoneen, haki Spotifysta musiikkia taustalle, Amy Winehousen levyn. Nuorempana hän oli kuunnellut sitä paljon, vaikka ei keskimäärin harrastanut sellaisia naislaulajia. Hän muisti, miten oli edellisenä kesänä istunut Kartanonherran terassilla pikkukännissä, kun joku oli nähnyt kännykkä-Facebookista uutisen Winehousen kuolemasta. Siitä oli tullut oudon surullinen olo. Varmaan siksi, että Winehouse oli tuntunut lähiömuijalta, ei niin kovin erilaiselta kuin ne hahmot, joita terassilla silläkin hetkellä istui.

Ei niin kovin erilaiselta kuin Sonja? Niiden ulkonäössäkin oli jotain samaa, tosin Winehouse oli näyttänyt eksoottisemmalta ja ollut anorektisen laiha, varmaan heroiinin tykittämisestä johtuen. Andyn muistikuvan mukaan se oli kuitenkin kuollut viinaan. Kartanonrinteeläinen tapa kuolla. Sonja taas laittoi ruokaa ja vaikutti elinvoimaiselta. Ei se mikään Amy Winehouse ollut. Kuka tahansa saattoi joutua hetkeksi huonoon seuraan. Näteille lähiömimmeille se oli erityisen helppoa. Hän tunsi syvää hellyyttä Sonjaa kohtaan, nyt siihen ei liittynyt edes ohimenevää ajatusta Janetesta. Hän meni sen taakse ja halasi sitä, se nauroi ja väitti, että hän sotki ruoanlaittoa, mutta vaikutti olevan otettu.

Salaatti valmistui ja syötiin, Andy kehui sitä, eikä joutunut edes valehtelemaan. Sitten he lojuivat sohvalla kylläisinä ja puhuivat sattumanvaraisista asioista, yhteisistä tutuista ja Kartanonrinteen kuuluisista tapahtumista. Kuolleista juopoista, konkurssiin menneistä ravintoloista, tavallista isommista pikkurikoksista. Kukaan heidän ikäisensä ei unohtanut sitäkään, kun Myyrmannissa, vain parin junapysäkin päässä, oli räjäytetty pommi.

“Mun ja mutsin piti mennä sinne sinä päivänä, mutta jostain syystä jätettiin menemättä”, Sonja sanoi. “Mä en oo oikeesti varma, onks tää totta. Mä oon vaan aina muistanu niin. Koulussa mä puhuin siitä kaikille niin paljon, että siitä tuli sellanen varma muisto. Siinä oli semmonen sairas homma, että musta alko tuntua hyvältä se ajatus, että mä olisin voinu kuolla. Se tuntu ihan ruumiissa hyvältä, tuntu niinku ruumis olis menny hyvällä tavalla kippuraan kun sitä ajatteli. Mä olin kymmenen. Se oli tosi outoa aikaa. Mulla oli kyl paljon kavereita, mutta monesti mä ajattelin, että mä vihaan niitä. Ja itteeni. Eiks tollasta pitäis olla vasta myöhemmin, murrosiässä? Olin mä kyllä angstinen sillonkin. Murjotin Nirvana-paidassa. Se ei kyl ollu sama Nirvana-paita kun nyt, oon mä sentään ostanu uusia. Mutta se alko jo sillon kymmenenvuotiaana. Nykyään sitä oloo ei tuu enää niin usein, mutta välillä kuitenkin.”

Andy silitti sen poskea, ja se käpertyi lähemmäs. “Nyt ei oo yhtään sellanen olo”, se sanoi. “Mut se voi tulla yhtäkkiä. Ihan vaan että tiedät.”

“Ei kai täs kukaan jatkuvasti niin vitun pirtee oo”, Andy sanoi. “Elämä on monesti vähän paskaa, mutta onneks on hyviäki hetkii.”

“Arvaa mitä”, Sonja sanoi. “Kaikki täällä hokee aina, miten ne haluais vittuun Kartanonrinteeltä, että tää on sairaan ankee mesta. Mut mä kelaan nyt, että mä en ehkä halua. Mä voisin vaikka jäädä tänne. Ei kai siinä ku elää tavallista elämää. Ois kiva jos ois jotain duunia. Ja sit jossain vaiheessa vois ehkä perustaa perheen. Mä en tiedä, haluanko mä loppupeleissä mitään sen kummempaa.”

Oliko tuo perheen perustaminen tarkoitettu minulle, Andy mietti. Hän ajatteli, että hän ymmärsi Sonjan ajatuksen. Hän ei vain jaksanut uskoa siihen tavalliseen elämään, josta se puhui. Tavallinen elämä tarkoitti päivittäistä räkäläkarusellia kaikkine väistämättömine seurauksineen. Mutta mihin hänkään kuvitteli olevansa täältä menossa?

Sonja puhui paljon. Andy ajatteli: se puhui ollakseen vahvempi maailmaa vastaan. Se puhui pitääkseen loitolla tuon, minkä se oli maininnut, että se vihasi kaikkia muita ja itseään. Janette ei puhunut mistään isoista asioista, vaikka se selvästi ajatteli sellaisia. Kuinka erilaisia nekin olivat, parhaiksi ystäviksi.

Minä en päätä nyt mitään, Andy ajatteli. Tämä menee niin kuin se menee.

Hänen puhelimensa piippasi. Ehkä nyt oli sallittua katsoa, keneltä viesti tuli. Yllättävää: Leffeltä. Miten sillä edes oli hänen numeronsa, ja hänellä sen? Ehkä he olivat vaihtaneet niitä päissään, Blossipuistosta alkaneen illan aikana.

“Hei tiesiks muuten semmosta juttuu et sun frendi törmälä ryösti tos tänää alepa ja jäi tietenki kiinni?? kytät vei sen jos haluut tietää lisää täst hommast nii ollaa dokaa täs kartanon herran terdellä edelleenki puimassa tätä asiaa”

Andy laittoi puhelimen taskuun. Suussa tuntui jotain omituista, kuin verenmaku. Oikeastaan tuntui kiihtyneeltä, kuin tapahtuisi jotain suurta, Suomi voittamassa lätkässä vaikka. Sonja katsoi häntä niin kuin katsotaan ihmistä, jonka ilme muuttuu saapuneesta tekstiviestistä. Enimmäkseen pelokkaasti siis.

“Se mun idiootti frendi Törmälä on sit menny ryöstään Alepan”, hän sanoi. “Vittu se on päissään jauhanu sitä monta viikkoa ku sil ei oo yhtään massii ja se haluis muuttaa pois mutsinsa luota. Ja sen mutsilla on syöpä johon se kuolee. Kusiset paikat mutta en mä kyl uskonu, et se olis oikeesti niin tyhmä. Jätkät on terassilla ja laitto koodia. Ne vissiin tietää tästä jotain enemmänki.”

“Kyl tää Kartanonrinne on täynnä sekasin olevaa jengiä”, Sonja sanoi. Se ei oikeastaan ollut mikään myötätuntoinen lausunto, mutta totta se oli.

“Ja silti sä haluisit perustaa perheen tänne”, Andy sanoi ja hymyili vähän. Hän ajatteli, että ei hän tässä vaikeuksissa ollut. Hän teki jotain, mikä tuntui vaativan yllättävän paljon rohkeutta päivän tapahtumat huomioiden: veti Sonjan kiivaasti syliinsä ja suuteli sitä. Se oli heti mukana, mutta tajusi senkin, ettei nyt ollut oikea hetki tehdä mitään aikaavievempää. He irrottautuivat pian, ja Andy sanoi: “Mun pitää varmaan mennä kyselemään jätkiltä, mitä ne tietää. Toivottavasti ei mee kovin pitkään, mutta saatan mä joutua parit ottaan. Sähän voisit tulla mukaan, mutta...”

“Ostarin terassilla istuminen ei varmaan oo fiksuin liike just nyt”, Sonja sanoi tyynesti. “Tottakai sun pitää mennä. Tuu yöks kuitenki takasin. Mä voin varmaan käyttää sun konetta sillä aikaa?”

“Tottakai. Pidä luuri auki, mä ilmotan jos on ilmotettavaa.” Andy oli jo vetämässä tennareita jalkaan. Ovelta hän antoi lentosuukon Sonjalle ja meni portaat alas puolijuoksua.

Oli lauantain alkuilta, ja näillä säillä Kartanonherran terassi tietysti enemmänkin kuin ääriään myöten täynnä. Kantajuopot olivat vallanneet pöytäpaikat jo tunteja sitten, viikonloppujuomarit saivat nojailla kaiteeseen tai seisoa hankalasti kulkureiteillä. Sisällä oli arvattavasti lähes tyhjää. Leffe löytyi perimmäisen nurkan pikkupöydästä, seuranaan jälleen Piri-Osku ja joku toinen suunnilleen samantasoinen pikkutekijä. Oli turhaa edes yrittää päästä sinne terassin läpi. Andy kiersi suosiolla ulkokautta ja kiipesi kaiteen yli. Jätkät huomasivat hänet vasta siinä vaiheessa. Leffe nousi seisomaan ja oikein kätteli häntä.

“No mie vähän ajattelinki että sie haluaisit kuulla uutisia. Ja niitähän sie saat täällä kuulla. Tuolia me ei sinulle enää tähän saada mutta nuori mies seisookin. Ja nimenomaan seisoo. Sori, vitsi! Kaljaa sulle pitäis kyllä tarjota tällasessa tilanteessa. On vain niin helkutin hankala tuoda sitä tuolta tiskiltä rikkomatta anniskelusääntöjä eli kiertämättä pihan kautta! Saisikkohan sie laihemmakses jos mie isken sulle setelin käteen. Tuot samalla mulle kanssa. Nuo runkkarit saa hakea ite omansa. Alotetaan juttu vasta sitten kun on kosteeta nenän edessä. Oho, miehän keksin taas vahingossa kaksimielisyyden! Tästä ei nyt meinaa tulla yhtään mitään. Jospa se kalja auttais.”

Andy sai kuin saikin keploteltua kaksi tuoppia nurkkaan. Terassin hälinässä yksityisyys oli täydellistä: kukaan ei varmasti kuullut naapuripöytien juttuja, ne muuttuivat osaksi lauantai-illan toiveikasta taustaääntä, nuotiltaan vasta nousemassa olevaa. Andyn katse osui Alepaan vastapäätä. Se näytti tosiaan olevan kiinni, joku lappu ovessa, kyttäauto parkissa vähän sivummalla. Kylmäsi. Asia alkoi vasta nyt tuntua todelliselta.

“No mitäs vittua täällä nyt sitten on tapahtunut?” hän kysyi, kun Leffe ei heti alkanut kertoa.

“No perusasianhan sie jo kuulitkin. Siihen ei lisättävää. Siniset miehet vei kaveris, tai oli siinä yhdessä partiossa vissiin naispoliisikin. Tai mitä vissiin, kyllähän mie sen huomasin ihan varmasti, kato kun minulla on fetissi naispoliiseihin. Mie oon sillä lailla sairas. Kyllä se nyt taitaa olla poliisivankilassa yön tai parikin, ja sitten joskus myöhemmin oikeudenkäynti. Mie en tiiä, mitä ne noista antaa. Selviääkö ehdollisella, kumminkin aseellinen. Joku perkeleen stiletti sillä oli eikä kai ne ilman olis rahaa antaneetkaan.”

“Näkikö teistä kukaan sitä ite tapausta?” Andy kysyi.

“No sehän siinä on kun näki”, Leffe sanoi. “Tämä Jage tässä.” Se osoitti Piri-Oskun kaveria, rotannaamaista perussäätäjää, joka istui selkä seinää vasten sen oloisesti, ettei tehnyt niin sattumalta. “Me istuttiin tässä terassilla puhumassa elämän sattumuksista ja Törmälä oli tässä kanssa. Ei tästä ole kun puolitoista tuntia. Jagelta loppu röökit ja se lähti ostamaan lisää. Törmälä että hän tulee mukaan. Jage saa ite kertoa loput.”

Jage yski kuivasti, veti kaljahuikan ja sanoi: “Ei kai siinä. Mä menin suoraan kassalle ja Törmälä perässä. Mulle se ei puhunu mitään koko visiitin aikana. Mä maksoin ja sit mä yhtäkkiä tajuun että tää vetää sen veitsensä myyjän kurkulle. Joku kosovolaismimmi siinä oli. Se meni ihan paniikkiin, hyvä kun ei pyörtyny. Anto massit ja Törmälä viivana ulos ovesta. Siinä vaan oli just kyttäpartio. Ne oli just tullu tohon sillä aikaa kun me oltiin kaupassa. Että tämmönen lottovoitto. Voin muuten kertoo, että mulla oli melko vaikeeta saada ne uskomaan, etten mä ollut millään lailla messissä. Mut mä joudun todistajana oikeuteen, niin ne sano, ja se kyllä vituttaa mua aika lailla. Että kiitä vaan frendiis mun puolesta.”

“Vittu se jätkä on kujalla”, Andy sanoi. Törmälän toiminta otti häntä jotenkin henkilökohtaisesti päähän. Tiedettiin, että se oli hänen paras kaverinsa; vaikka hän oli kiistatta ollut kotonaan ryöstön sattuessa, joku saattaisi silti samaistaa hänetkin sen urpoiluihin. Töissäkäyvät ihmiset pitivät häntä luuserina ja pikkurikollisena muutenkin, mutta hän oli pitänyt tarkkaa huolta, ettei ollut syyllistynyt mihinkään mietoja huumeita kummempaan. Hän yritti pitää rajat. Ryöstämällä kaupan Törmälä oli todistanut, ettei ymmärtänyt sellaisesta mitään.

Mutta joku syy siihen täytyi olla. Yleensä se oli fiksu jätkä. Ja Andy aavisti, mistä oli kyse.

“Se on puhunu pitkin kesää siitä Alepan ryöstämisestä”, hän sanoi, tajusi sitten, ettei sellaista välttämättä olisi kannattanut sanoa ääneen. “Tästä ette sitten sano mitään”, hän madalsi ääntään. “Jos kytät saa tietää nii ehkä siitä tulee joku vitun suunniteltu rikos ja raskaampi tuomio. Mä luulin että se lähinnä tsoukilla heitti sitä läppää. Meillä oli melkonen flaidis just eilisiltana kun se superkännissä alko taas selittään sitä. Mä käskin sen painua vittuun. Ehkä se oli virhe. Se on ollu aika paskana koko kesän. Sen mutsi...” Hän vaikeni. Oliko siitä sopivaa puhua. “Sitä ei muutenkaa oo napannu bunkata mutsinsa luona ja sitten sen mutsi-”

“Sen äiti kuolee”, Leffe täydensi. “Se kerto meille tästä ennen ku lähti ryöstöhommiin. Äiti oli tänä aamuna ollu yhtäkkiä tosi paskassa kunnossa, se oli jotenkin romahtanu ja vietiin ambulanssilla Meikkuun. Törmälä sano uskovansa että se delaa ihan justiinsa. Sen jälkeen se dokas kaljaa ja tuijotti synkkänä seinää, ei sanonu mitään ennen ku lähti Jagen kanssa kauppaan.”

“Jos sen mutsi kuolee nii Törmälältä menee sitten sekin kämppä”, Andy sanoi. “Se on VVO:n kaksio sen mutsin nimissä eikä Törmälä ikinä saa tukiaisii niin isoon luukkuun.”

“No, nyt se saattaa saada majotuksen valtion hotellista”, Leffe sanoi. He joivat kaljaa, eivät puhuneet vähään aikaan mitään. Pikkunilkit liikehtivät siihen malliin, että olivat jonkin nopeamman tarpeessa. Leffellä taas ei vaikuttanut olevan kiire mihinkään.

Andyn tuoppi alkoi olla lopuillaan. Nyt kun hän oli siinä, ei tehnyt mieli heti lähteä. Tällaiset asiat piti käsitellä jätkäporukalla. Mimmeistä ei oikein koskaan tiennyt, olivatko ne empaattisia tavan vuoksi vai tosissaan. Varmaan se pätisi Sonjaankin. Hän ei sitä paitsi voinut purkaa parhaan kaverinsa tekemisiä periaatteessa vasta edellisiltana tapaamansa tytön kanssa. Se olisi epäoikeudenmukaista. Ehkä hänen pitäisi soittaa Sonjalle. Sekin tuntui liioittelulta, sitä paitsi hän joutuisi tekemään sen jätkien kuullen. Hän naputteli tekstarin, sanoi viipyvänsä vielä jonkin aikaa, oli asioita puhuttavana. Laittoi loppuun pari sydäntä, se kuului varmasti asiaan.

Hän huomasi, että Leffelläkin alkoi lasin pohja paistaa. Hän ajoitti oman juomisensa niin, että sai tuopin tyhjäksi samaan aikaan. Se ei sanonut mitään, hilasi vain itsensä ylös ja luovi sisälle. Pian se palasi baarimikon kanssa, molemmat tarjottimia kantaen, siinä oli kaljat ja salmarit koko porukalle. Niiden pöytään saamisessa oli säätöä. Väenpaine terassilla oli sentään hieman hellittänyt: jotkut olivat siirtyneet sisälle väljempien olojen perässä, toiset jatkaneet keskustaan tai naapurilähiöiden myöhään auki oleviin menomestoihin.

Ja ilmassa tuntui aavistus viileää tuulta, ensimmäistä kertaa viikkoihin, ainakin Andyn muistin mukaan. Ei voinut olla miettimättä, mitä se tarkoitti. Heinäkuuta oli vielä jäljellä, mutta ehkä kesä muutti nyt suuntaansa. Taivaalla ajelehti joitakin poutapilviä hattaroina, huonon maisemamaalarin tekosia.

Salmareilla kilistettiin, ja ne vedettiin ykkösellä. Humala alkoi kohista Andyn suonissa. Hän ei olisi lähdössä tästä vähään aikaan, ellei tarjoilu loppuisi kesken.

Lähiöromaani: osa 2., luku 5.

 

Janette

Vasta toinen lomapäivä, Janette ajatteli herätessään. Ei kai se voinut olla niin? Kyllä se oli. Kello oli yksitoista. Edellisenä päivänä tähän aikaan hän oli - ei hän muistanut tarkalleen, mitä oli juuri tähän aikaan tehnyt, mutta kenties hän oli vaihtanut pullokoneen tölkkisäkkiä, hiki työpaidan kaula-aukkoon niristen. Se kuulosti oikealta. Jotenkin hän päätyi aina tekemään senkin paskahomman.

Vaan nyt ei kahteen viikkoon päätyisi. Niin paljon oli lomaa vielä jäljellä.

Ja kuinka monta kertaa enää sen jälkeenkään? Jos hän pääsisi pois.

Ei ollut varsinaista krapulaa, mutta oli nahkea olo, tietysti kuumuudestakin. Olisi pitänyt avata ikkuna yöksi. Kotiin tullessaan hän oli ollut melko päissään, käväissyt Facebookissa ja mennyt sitten nukkumaan edes iltapalaa syömättä.

Ikkuna piti avata nyt. Hän kömpi pystyyn, jännittävää miten olo tuntui virkeämmältä heti, kun pääsi peiton alta pois. Peitto oli näillä säillä täysin tarpeeton. Kämppä oli matalalla, toisessa kerroksessa ja hän oli alasti, mutta hän ei välittänyt siitä kävellessään ikkunaa avaamaan. Joskus oli hauskakin ajatella, että joku sai nähdä vilauksen hänen vartalostaan tällaisina hetkinä. Ei vain saanut itse katsoa, kävikö niin. Tilanteesta tulisi heti epämukava, jos näkisi, kuka siellä kyylää.

Oikeastaan ikkunan avaaminen toi vain illuusion raikkaammasta ilmasta, mutta se riitti, nyt.

Hän keitti kahvia, söi paahtoleipää ja mysliä, avasi television, sulki sen – päiväohjelmisto oli sietämätöntä paskaa. Hän pukeutui, puhtaita vaatteita ei ollut enää paljon, pitäisi pestä pyykkiä, mutta siihenkin oli lomalla aikaa. Nyt vaatetettuna hän käveli taas ikkunaan ja katseli pihaa, jolla ei tapahtunut mitään. Aurinko vain kellasti pihanurmea armottomalla varmuudella. Näköpiirin laitamilla oli kaikenlaista laiskaa liikehdintää, päämäärättömiä tyyppejä matkalla hautaan. Hän keitti lisää kahvia ja tuli taas ikkunaan juomaan sitä. Parveke olisi mukava olla, vaikkei mitään koskaan tapahtunutkaan. Ehkä juuri siksi. Voisi sulkea silmänsä ja keskittyä – niin, mihin? Unelmiin. Paikkoihin, jotka eivät olleet Kartanonrinne. Mutta jos hän pääsisi pois täältä, hän ei ehkä enää tarvitsisi parveketta mihinkään. Kalliossa ei kai hirveästi sellaisia ollutkaan.

Kahvi loppui taas. Hän oli juonut kolme isoa mukillista, ja nyt hän oli taas aivan hikinen. Teki mieli vaihtaa heti uudet vaatteet, mutta niitä ei nyt ollut tarpeeksi, se oli tosiasia. No, suihkuun hän voisi mennä, ja pitäisikin. Hän teki niin, tappoi aikaa ottamalla pitkän suihkun ja keskittymällä sen jälkeen huolella säärien ajelemiseen. Sitten hän pukeutui taas samoihin vaatteisiin ja tajusi pukeutuessaan, että asunnosta oli nyt päästävä pois. Hän meikkasi mahdollisimman pikaisesti, heitti laukun olalleen ja lähes juoksi raput alas pihalle, siinä ei montaa sekuntia mennyt.

Hän pysähtyi vasta aseman ostarilla eikä tiennyt, mihin oli menossa. Terasseilla tapeltiin kovaan ääneen. Kauppa oli inventaarion takia kiinni. Janette katseli, kun humalainen pariskunta nelivuotiaan lapsen kanssa yritti reuhtoa sen ovea. Sitten riideltiin ja huudettiin, lapsi alkoi itkeä uhmaikäisen läpitunkevaa itkua, se ylitti kaiken muun metelin vaivatta. Pariskunta lähti horjumaan poispäin, tyhjiä tölkkejä kasseissa raahaten. Ne olivat ihmisiä, joiden olemassaolo oli niin hataralla pohjalla, että pieninkin takaisku oli vaarassa tuhota kaiken. Tätä näki töissä joka päivä, ja oli kai typerää kuvitella, ettei sitä näkisi lomallakin, täällä.

Mutta sitten hän näki jotakin muuta: Sebastianin.

Se tuli kirjastosta ulos ja näytti ihan samalta kuin kolme vuotta sitten. Mustaksi värjätty hipsteriletti, vähän kajalia, mustat pillifarkut, jonkun täysin tuntemattoman yhtyeen bändipaita. Juuri tuollaisena hän sen muisti. Se näytti aivan omituiselta tässä ympäristössä, se ei vain sopinut yhteen Kartanonrinteen kanssa.

Mitä se täällä teki?

Kiire: se oli jo tulossa asemalaiturille, se oli menossa junaan, ja junahan saattaisi tulla vaikka heti. Janette lähti sen perään, mutta piti tarkkaan huolta, ettei ottanut juoksuaskeleita. Hän yritti pitää hengityksensä tasaisena. Juna näkyi jo täyttömäen mutkassa, täpärälle tämä menikin. Janette tavoitti sekakäyttäjäryhmien välissä seisoskelevan Sebastianin ja koputti sitä olkaan.

Se kääntyi ja näytti juuri niin hämmästyneeltä kuin hän oli toivonutkin. Se epäröi helposti havaittavan hetken ja päätti sitten, että voisi halata häntä. Mutta hän livahti sen käsivarsien ulottuvilta ja katsoi sitä parin askelen päästä. Sitten hän hymyili.

“Sua ei oo vähään aikaan näkyny täällä”, hän sanoi.

“No ei mulla varsinaisesti kovin usein oo asiaa tänne”, se sanoi vähän puolustelevasti. “Mä heitin julisteen tonne kirjastoon... meillä on keikka yhessä haagalaisessa räkälässä niin mä ajattelin että laitan tännekin. Siis mun bändillä. Tota se on vissiin eri bändi kuin mikä mulla sillon oli. Mut hei toi juna tulee just...”

“Ei sulla niin kiire ole”, Janette sanoi ja mittaili sitä katseellaan. Junan ovet avautuivat jo, Sebastian näytti pakotietä tilanteesta etsivältä eläimeltä, ehkä pesukarhulta. Janette tarttui sitä kädestä. “Mä haluun tietää, mitä sulle kuuluu. Me mennään nyt Mafiapuistoon vähän juttelemaan. Pidetään pieni piknik. Tää ei ole ehdotus vaan tää on käsky.”

Ja niin Sebastian lähti hänen mukaansa, sillä ei silloin aiemminkaan koskaan ollut omaa tahtoa tällaisissa asioissa. Siitä kaikki paska oli johtunutkin. Kauppa oli siis kiinni, joten Janette johdatti heidät R-kioskille hakemaan muutaman siiderin ja sipsejä.

Puistoon käveltäessä ei puhuttu paljoa. Sebastian katseli häntä vaivihkaa. Katselkoot. Se ei ehkä itse ollut muuttunut lainkaan, mutta hän oli, ja pelkästään edukseen. Sen hän tiesi kyllä. Silloin hän oli ollut melkeinpä pikkutyttö.

Sebastian katseli häntä, ja harvat vastaantulijat katselivat sitä, omituista ilmestystä näillä main. Hän katseli taivasta, joka kaikessa sinisyydessään oli tänä kesänä tuntunut joka päivä suuremmalta.

Puistossa, kumpareiden ja pusikoiden suojassa, Janette muisti väkisinkin eilisen, Jessen ja sen kaverit, yhtäkkiä siinä. Se kaikki tuntui vieläkin kuin nihkeytenä iholla. Tuli epämukava olo. Sebastian ei tietenkään huomannut mitään. Se katseli ympärilleen hyväksyvästi.

“Täähän on mahtava mesta”, se sanoi. “Näin lähellä asemaa ja yhtäkkiä kaupungista ei näy mitään merkkejä.”

“Et sä oo käyny täällä aiemmin?”

“En mä kuule tunne Kartanonrinteen kaikkii piilopaikkoi”, Sebastian sanoi ja katsoi häntä. Varmaan sekin muisti asioita. Piilopaikoista. Toivottavasti.

Joka tapauksessa sen katse karkotti ajatukset Jessestä.

Lammen rannoille oli kokoontunut teinejä, ne möykkäsivät ja soittivat kovalla jotain Swedish House Mafian paskabiisiä. “Mennään vähän kauemmas”, Janette sanoi, ja he kipusivat parin mäennyppylän yli ja asettuivat puiston laidalla sijaitsevalle loivasti viettävälle rinteelle. Edessä oli harvoja puita, niiden takana jonkinlainen aidattu niitty, jolla vielä Janeten lapsuudessa oli pidetty hevosia. Hän oli aina kärttänyt, että äiti veisi hänet katsomaan niitä. Nyt niitty ei ollut missään käytössä. Sen takana häämötti seuraavan lähiön kerrostaloja. Janette ei ollut koskaan käynyt siellä.

Hän korkkasi kaksi siideriä ja antoi toisen Sebastianille. “Kerro mitä sulle kuuluu nykyään”, hän sanoi. Kaikki menisi hyvin niin kauan kuin hän muisti puhua yksinkertaisilla käskylauseilla.

Sebastian aloitti kiertelevään tyyliin. Se oli edelleen yliopistolla, “kandi” - mikä se sitten tarkalleen olikaan – tehtynä, mutta bändihommat veivät aikaa. Jäi vaikutelma, ettei bändi silti ollut päässyt nuorisotaloja ja räkälöitä pidemmälle. Miksi ne muuten soittaisivat Haagassa? Sebastian ei tosiaankaan ollut muuttunut, se jaaritteli ummet ja lammet bändistä ja musiikillisista pyrkimyksistään, luetteli vaikutteita. Tätä se oli ollut silloinkin, vaikka bändi oli ilmeisesti vaihtunut. Tekisit jotain omaa, Janette ajatteli. Mutta hän ei voinut puhua Sebastianille musiikista. Se nauraisi hänelle ja hänen maulleen, YleX:ltä kuulluille suomalaisille biiseille, joista hän enimmäkseen piti.

Hän asettui vatsalleen makaamaan, piti siideritölkin käden ulottuvilla. Pitäisi ehkä ottaa aurinkoa loman aikana. Kesä oli yli puolenvälin, ja hän oli edelleen kalpea kuin gootti. Kuin Sebastian. Sonjan ihonväri oli luonnostaan tummempi, se ruskettui aina heti.

Sonja. Sebastian. Oli luultavasti typerää lojua tässä.

Autiotalon kesä. Mikä oli alun perin ollut Sebastianin syy ilmaantua sinne? Oliko tosiaan niin, että se oli sanonut seuranneensa häntä vanhalta ostarilta? Se oli ollut käymässä jonkun kaverinsa luona, joka asui silloin täällä. Sieltä lähdettyään se oli nähnyt ostarilla hänet. Hän oli ollut seitsemäntoista. “Noin kaunista tyttöä mun oli vaan pakko seurata.” Miten ilmeistä. Hänelle se oli silloin mennyt aivan täydestä. Hän oli oikein täyttynyt lämmöstä, kun Sebastian sanoi ne sanat ja katsoi häntä hymyillen.

Hän oli hymyillyt takaisin ja sanonut jotain typerää, ja varmaankin Sebastian oli ajatellut pelin olevan sillä selvä, hänen olevan jo kaadettu. Mutta sen verran hän oli tajunnut, että alkoi pelata itsekin. Hän oli hymyillyt Sebastianille niin hurmaavasti kuin osasi ja sanonut, että se kuulosti ihan stalkerilta. Tyypiltä, jota ei kannattanut tavata tällaisessa yksinäisessä paikassa. Siitä Sebastian oli mennyt paniikkiin: se ei halunnut vaikuttaa pikkutyttöjen ahdistelijalta. Pikkutyttöjen. Hän oli seitsemäntoista ja se oli ehkä vähän päälle kahdenkymmenen, hän ei ollut varma. Mutta Sebastian oli selvästi henkilö, joka tunsi maailmaa. Maailma siis oli kaikki se, mikä ei ollut Kartanonrinnettä.

Janette kuunteli jossain surisevaa ampiaista. Oli vaikea erottaa sitä Sebastianista. Mutta ampiaisilla oli paikkansa maailmassa, ja Sebastian oli edelleen söpö. Oikeastaan pitäisi suudella sen turpa kiinni, hän ajatteli. Niin hän kai oli ajatellut silloinkin, melkein alusta asti. Ei. Hän ei saanut imarrella itseään niin. Piti muistaa, mitkä kaikki asiat olivat muuttuneet. Loputon bändeistä puhuminen oli tehnyt häneen silloin vaikutuksen. Ne tuntemattomat nimet, joita hän ei ollut muistanut enää puolen tunnin kuluttua, piirsivät kuitenkin autiotalon portailla istuessa siniselle taivaalle maailman, jota hän ei tuntenut. Hän halusi sinne.

Sitten hän oli ajatellut epämääräisesti, että jos Sebastian kerran kiinnostui hänestä, niin ehkä maailmakin.

Mutta minä en ole helppo, hän oli ajatellut.

Hän kiusasi Sebastiania, hän ei ehkä ollut hyvä puhumaan tällaisista asioista, bändeistä, mutta hänellä oli silmät ja koko ruumiinsa. Jossain vaiheessa se vitun bändeistä puhuminen lakkasi. Hän näytti Sebastianille autiotalon huoneet: ison olohuoneen, joka oli täynnä roskia ja lahonneita kalusteita, homehtuneita sanomalehtiä, otsikko Neuvostoliiton ulkoministeristä Suomessa. Keittiön, jossa oli vielä ruostunut liesi ja jotenkuten kasassa pysyvät kaapistot seinissä ja pysyvä homeenhaju.

Ja yläkerran. Sinne johtavien puuportaiden askelmissa oli reikiä ja nouseminen oli vaarallista, mutta itse yläkerta oli ainakin pinnalta katsoen yllättävän hyvässä kunnossa. Siellä nuoriso oli sotkenut vähemmän. Siellä oli kolme makuuhuonetta, joista yhdessä oli sängyn ruostunut metallirunko. Äitinsä puheista Janette muisti sille nimen: heteka. Siellä, Janette ajatteli, hipit olivat harrastaneet orgioitaan. Hänen mielikuvituksensa oli keksinyt monia tulkintoja sille, mitä orgiat yleensäkään tarkoittivat. Niistä hän ei tietenkään puhunut Sebastianille. Hipeistä hän kuitenkin tälle kertoi, mutta ei äidistään.

Nyt hänellä oli yliote Sebastianista. Tarina kesän autiotalossa viettäneistä hipeistä kiehtoi sitä: sillä itsellään ei ollut mitään, mitä heittää takaisin. Se kiersi vaitonaisena huoneissa, Janette kuuli, miten koneisto sen pään sisällä löi tyhjää. Sinä olet jätkä, joka miettii liikaa, Janette ajatteli. Lopulta hän ei jaksanut enää kuunnella raksutusta, siinä oli kulunut useita minuutteja, joista jokainen oli tuntunut ikuisuudelta. Hän ehdotti, että mentäisiin taas pihalle.

Vasta siellä, kun he istuivat taas kuistilla, Sebastian kysyi hänen nimeään. Hän kertoi sen ja heitti saman kysymyksen takaisin.

“Mä olen Sebastian”, se sanoi ja kuulosti niin mahtipontiselta, että Janette alkoi hihittää.

“Sebu”, hän sanoi, ja se nauratti häntä entistä enemmän, siinä ei ollut mitään järkeä. “Sebu”, hän toisti ja nauroi niin, että vatsaan sattui, hän joutui ottamaan portaasta tukea, vaikka oli vakaassa istuma-asennossa. Hän vilkaisi sitä ohimennen ja näki pohjattoman närkästyksen hetken ajan sen kasvoilla. Mutta sekin nauratti häntä, kesti kauan ennen kuin hän toipui siitä kohtauksesta.

Hän nauroi taas, kun muisti sen. Sebastian vaikeni, hän tajusi, että se katsoi häntä taas sellaisella tavalla, joka sai ihon kihelmöimään. Miksi niin kävi näin monen vuoden jälkeen? Vai siksikö juuri?

“Mitä sä ite sitten teet nykyään?” se kysyi.

Se oli kysymys, jonka tarkoitus oli asettaa hänet omalle paikalleen. Hänhän asui edelleen Kartanonrinteellä. Ei hän täällä voinut kesälomaa viettämässäkään olla.

Mutta mitä väliä silläkään oli?

“Mä käyn duunissa”, hän sanoi. “Pyrin opiskelemaan. Ens viikolla pitäis tulla tulokset. Nyt mä oon lomalla ja nautin kesästä.”

Hän katsoi Sebastiania silmiin ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun he olivat asettuneet tähän. Hän ajatteli, että se halusi kyllä häntä, mutta kuinka paljon, kuinka oikeasti? Se oli tässä ratkaisevaa.

Oli vaikeaa lukea ihmistä, joka oli kiinnostunut vain itsestään.

Ensimmäisenä autiotalon päivänä ei ollut tapahtunut mitään sen kummempaa. Hän oli vain sanonut lähtevänsä kotiin ja lähtenyt. Oli edelleen ollut täysin valoisaa, sekin oli ollut kuuma kesä, hän oli kävellyt asemalle ja kotitalolle samanlaisen piinaavan sinisen taivaan alla kuin nytkin. Illalla Sonja oli soittanut, varmaan halunnut dokaamaan, mutta hän ei ollut vastannut puheluun. Hän mietti asioita, rakastumista. Se tuntui isolta sanalta, oikeastaan naurettavalta sanalta kartanonrinteeläisessä kaksiossa ajateltuna. Eikä hänellä tosiaankaan ollut siitä kokemusta.

Monet pojat olivat tietysti siihen ikään mennessä yrittäneet hänen kanssaan vaikka mitä, mutta kovin pitkälle hän ei ollut niiden kanssa mennyt. Ne olivat latteita. Seuraavana päivänä ne olisivat kertoneet kavereilleen saaneensa pillua häneltä, ne olisivat kertoneet sen typerällä nasaaliäänellä ja jättäneet kertomatta sen, että olivat lauenneet liian aikaisin tai etteivät olleet saaneet edes seisomaan kuin ehkä puolitankoon. Hän tiesi, että hänellä oli jonkinlainen maine turhien lupausten antajana, mutta hän tiesi myös, ettei ollut koskaan antanut mitään lupauksia. Hänestä luultiin kaikenlaista vain siksi, että hän oli Sonjan ystävä.

Sebastian oli tietysti tullut takaisin. Ehkä se oli tullut takaisin jo seuraavana päivänä, mutta sitä hän ei tiennyt, hän ei itse mennyt silloin autiotalolle. Häntä huvitti ajatus, että jossain Kumpulassa tai missä lie asuva Sebastian oli tehnyt liityntäbussilla ja hitaalla lähijunalla ja sen jälkeen vielä jalan turhan matkan autiotalolle. Se oli istunut siellä ehkä parikin tuntia, hikoillen ja tuskallisesti selvin päin, kironnut ettei ollut vongannut hänen puhelinnumeroaan vaikka väkisin. Sitten se oli luovuttanut, mutta vielä kotimatkalla ärsyttävien yläasteikäisten lähijunaläppää kuunnellessaan se oli kiduttanut itseään ajatuksella, että heti sen lähdettyä hän olisi ilmaantunut talolle.

Sitä seuraava päivä oli perjantai, hän oli sinä kesänä ollut jo Alepassa töissä, hyllyttämässä, maanantaista perjantaihin, yhdeksästä kolmeen. Hän oli ollut koko päivän liian levoton tehdäkseen töitä kunnolla. Kondomipakkauksia hyllyttäessään hän oli yhtäkkiä ajatellut, että pitäisi ehkä ostaa sellainen, mutta sitä hän ei tietenkään tässä kaupassa voinut tehdä. Saattoi vain toivoa, että Sebastian olisi kaukonäköinen. Sillä hän tajusi tehneensä tiettyjä ratkaisuja, päättäneensä että oli ainakin riittävän rakastunut. Vaikka sitä sanaa hän ei halunnut vieläkään ajatella.

Töiden jälkeen autiotalolle kävellessään hän oli tietenkin ollut varma siitäkin, ettei Sebastian tulisi. Tuskin se oli tullut edellisenä päivänäkään. Sitä asiaa hän ei kysynyt koskaan, eikä se selvinnyt hänelle koskaan. Perjantaina Sebastian kuitenkin tuli, ja kaikki meni suunnilleen niin kuin hän oli olettanutkin. Hän oli hidastanut tapahtumien kulkua sen verran kuin tuntui välttämättömältä, Sebastianhan olisi halunnut kaataa hänet lahoille lattialaudoille heti. Se ei käynyt päinsä. Talossa sisällä se olisi muutenkin tuntunut liian likaiselta, luultavasti joku hipeistä oli pannut hänen äitiäänkin sillä sängyllä, josta oli enää raato jäljellä. Takapihalla oli pitkää heinikkoa, eikä tuntunut luultavalta, että sinne eksyisi kukaan. Heinät pistelivät selkää ja takapuolta, ja Sebastian vaikutti hieman kömpelöltä, mutta paljon pahemminkin olisi voinut käydä.

He kiskoivat vaatteet jotenkuten päälle ja lojuivat heinissä odottamassa hengityksen tasaantumista. Tavallaan sattui, mutta sumuverhon läpi, kuin olisi ottanut kipulääkkeen. Varikset kiertelivät taloa ja raakkuivat, hyttysiä laskeutui iholle. Sebastian halusi suudella häntä, ja hän antoi sen tehdä niin.

Hän tajusi kiihottuneensa ajatellessaan sitä nyt, ja se ärsytti häntä. Sebastian ei huomannut mitään, se selitti jotain Moskovasta, Janette oli kadottanut langan, mutta ilmeisesti Sebastian oli jossain vaiheessa käynyt siellä. Keikallako? Se puhui underground-luolista ja Putinia vastustavista punkkareista ja strippiklubista, jollaiselle se bändikavereineen oli puoliväkisin raahattu. Miksi se puhui tällaisista asioista? No, ainakin kiihottuminen oli jäänyt ohimeneväksi mielijohteeksi, nyt se oli tiessään. Hän joi siideriä eikä sanonut mitään. Ei tämä ole ensimmäinen kerta, kun ihmisiin saa pettyä, hän ajatteli.

Ensimmäiset päivät he olivat eläneet suljetussa maailmassa, jolla ei ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa. He olivat naineet takapihalla, sitten, kun kaikki tuntui sujuvan koko ajan paremmin, jo itse talossa ja lopulta kuistillakin, vaikka sille puolelle taloa kuka tahansa olisi voinut ilmestyä koska tahansa. Ei ilmestynyt, niinä päivinä. Outoina päivinä, jolloin hän tuntui elävän koko elämäänsä paksussa usvassa. Maanantaina hän meni taas töihin ja oli entistä huolimattomampi. Ihan joka päivä Sebastian ei päässyt Kartanonrinteelle, mutta sellaisetkin päivät tuntuivat tavallaan yhtä hyviltä. Lyhyessä ajassa oli kertynyt niin paljon hetkiä, joita saattoi silloin käydä uudelleen läpi.

Sonjaa hän ei ollut ehtinyt ajatella lainkaan, mutta Sonja oli ehtinyt ajatella häntä. Kun hän ei vastannut puheluihin tai tekstareihin, se oli seuraavana perjantaina tullut Alepaan etsimään häntä, ja sieltähän hänet tietysti oli löytänytkin, haaveisiin uppoutuneena hyllyjen välistä. Sebastian tulisi autiotalolle heti, kun luennoilta pääsisi, olisi viideksi siellä. Siinä oli melkein kahden tunnin tyhjä kohta, jota hän ei erityisesti halunnut viettää kotona. Äitikin oli alkanut ihmetellä hänen vähäistä viihtymistään siellä. Kohta häntä varmaankin syytettäisiin huumeidenkäytöstä.

Sonja oli kiukkuinen ja vaikutti olevan myös huolissaan. Ja hänen teki mieli kertoa lopultakin jollekulle, ja kuka muu se sitten olisi ollut kuin Sonja. Kaikki myllersi hänen sisällään, hän halusi nähdä Sonjan ilmeen, kun hän kertoisi. Se oli ollut ainakin viiden jätkän kanssa ja valittanut tuskastuttavuuteen asti, miten yksikään niistä ei ollut boyfriend-matskuu. Näitä juttuja oli kuultu. Hän ehtisi käydä Sonjan kanssa kahvilla ennen autiotalolle menemistä.

Kahvilla käyminen tarkoitti Kartanonrinteen teineille sitä, että haettiin pahvimukit R-kioskilta ja mentiin niiden kanssa ostarin pihanurmelle. Sonja kuunteli häntä tarkkaavaisena. Hän kertoi melkein kaiken. Kaikkea ei voinut kertoa, ei niitä asioita, jotka olivat olemassa vain tunteena rintalastan alla. Jokainen tyttö tiesi toki sen, sitä varten oli olemassa yleisesti hyväksyttyjä, jätkiä ja seksiä koskevia puhetapoja.

Sonja oli innoissaan. Sonja oli onnellinen hänen puolestaan. Ja Sonja halusi tietenkin tavata Sebastianin. Sitä ei oikeastaan voinut estää, vaikka hän ei pitänyt ajatuksesta. Miksi hän ei pitänyt siitä? Sitä hän ei vielä silloin tiennyt. Sonja ymmärsi toki, että pari tuntia heidän piti saada olla kahdestaan. Janette lupasi soittaa sille, kun se voisi tulla.

Sebastianin mielipidettä näistä järjestelyistä ei tietenkään pidetty tarpeellisena kysyä.

Nyt Sebastian oli lopultakin hiljaa, se oli kai tajunnut, ettei sitä kuunneltu. Olikohan maailmassa joku ihminen, joka kuunteli sitä, Janette mietti. Kyllä sellaisia täytyi olla. Sebastianilla oli itsevarmuutta, jollaista ei löydy niiltä, joita ei kuunnella. Olikohan sillä tyttöystävää. Saattoi hyvin ollakin. Oli helppo kuvitella vielä sekin, millainen tyttö oli kyseessä. Vintagea, laadukasta kirppiskamaa, punaiseksi värjätyt hiukset, pelkäsi hymyilemistä. Kun ne kävivät kahvilla, se kuunteli viileän hillitysti, kun Sebastian selitti. Jos sellainen tyttö oli olemassa, olisi vain oikeus ja kohtuus, että Sebastian pettäisi sitä hänen kanssaan.

Nämä ajatukset jumittivat hänen päässään kuin ympärillä itsepintaisesti surisevat kärpäset. Sebastian oli edelleen hiljaa, ja se tuntui luonnottomalta. Se ei tuntunut huomaavan, että hän katsoi taas sitä. Katseen oli tarkoitus vaikuttaa siltä kuin hän yrittäisi lukea, mitä sen mielessä liikkui. Hän ei uskonut, että sen mielessä liikkui mitään. Joskus oli vaikea muistaa, että toiset ihmiset olivat oikeita ja että niilläkin oli ajatuksia ja tunteita.

Sebastian lojui nurmella kyynärpäähänsä nojaten. Se oli juonut siiderinsä ja heittänyt tyhjän tölkin muutaman metrin päähän rinteeseen odottamaan pullonkerääjiä, joita täällä ei juuri pyörinyt. Janette joi viimeiset omastaan ja heitti sen samaan suuntaan. Se osui Sebastianin tölkkiin, ne jäivät lojumaan hylättyinä vierekkäin. Hetken mielijohteesta Janette nousi ja asettui kahareisin Sebastianin päälle, vei kasvonsa muutaman sentin päähän sen kalpeista kasvoista. Hän tuijotti sitä rävähtämättä ja yllättyi, kun se ei väistänyt. Se olikin Janette, joka joutui muutaman sekunnin päästä luovuttamaan. Oli kivuliaan hiljaista.

“Sebu”, hän sanoi melkein kuiskaten.

Sitä nimitystä hän ei ollut käyttänyt sen ensimmäisen kerran jälkeen, kun se oli tuntunut loukkaantuvan. Nyt se ei kuitenkaan tuntunut edes kuulevan.

Oli kulunut liikaa aikaa, hän ajatteli ja kierähti taas selälleen, jäi tuijottamaan sinisyyttä. Liikaa aikaa niin pienestä jutusta. Oikeastaanhan kyse oli ollut vain yhdestä viikosta. Oikeastaan se oli loppunut, kun Sonja oli tullut mukaan. Heti ei ollut tapahtunut mitään, mutta oli tuntunut erilaiselta.

Sonja oli tietysti tiennyt autiotalon, mutta ennen Sebastiania sitä ei ollut kiinnostanut hengailla siellä. Se oli hakeutunut sinne, missä muutkin nuoret olivat. Kerran Sebastianin tavattuaan se oli kuitenkin yhtäkkiä päättänyt, että autiotalolla olikin hauskaa. Se tuppautui seuraan aina kun vaan kehtasi. Janette oli tietysti tajunnut melkein heti, että Sonja oli iskenyt silmänsä Sebastianiin ensi katseesta. Sebastianilta kesti kauemmin tajuta se, niin että aluksi Janette ajatteli sen suhtautuvan Sonjaan yliolkaisesti, koska oli niin rakastunut häneen, ettei nähnyt ketään muita. Se oli toivotonta lapsellisuutta. Jossain vaiheessa Sebastian oli tajunnut. Ja sitten typerän televisiosarjan kohtaus: hänen piti olla töissä, mutta hän oli lähtenyt huonovointisuuden verukkeella kesken päivää ja mennyt autiotalolle miettiäkseen asioita. Mitään mietittävää ei vain enää ollutkaan: talolla hän oli yllättänyt Sebastianin ja Sonjan melkein panohommista.

Sebastian oli yrittänyt avuttomasti vierittää syytä Sonjan niskoille. Janette oli saanut elämänsä pahimman raivokohtauksen ja huutanut sitä painumaan vittuun hänen silmistään ikuisiksi ajoiksi. Se oli lähtenytkin hyvin nopeasti. Sikäli kuin Janette tiesi, se ei ollut palannut Kartanonrinteelle kertaakaan ennen kuin nyt.

Hän ja Sonja olivat olleet riidoissa loppukesän, sopineet sitten Rapaojan rannassa kouluvuoden ensimmäisenä viikonloppuna siiderihumalassa, runsaiden kyynelten avittamana.

Liikaa aikaa niin pienestä jutusta. Ei hän ollut Sebastiania vuosien varrella niin hirveän paljon ajatellut. Sen kesän jälkeen hän oli tosin alkanut ajatella, että häntä varten voisi olla muutakin kuin Kartanonrinne. Mutta ei se ollut Sebastianin ansiota. Sehän oli vain käyttänyt häntä hyväkseen. Mutta sellaisesta saattoi oppia, päättää: niin ei tapahdu enää koskaan.

Hän nousi ja otti laukkunsa. Nyt Sebastian katsoi häntä kyllä ja näytti sekä yllättyneeltä että ehkä vähän hätääntyneeltäkin. Hän nyökkäsi sille ja lähti kiipeämään kumpareen yli aseman suuntaan. Hän ei katsonut, mitä se teki, mutta perään se ei lähtenyt, eikä hän ollut sellaista odottanutkaan.

*

Iltapäivä oli jo pitkällä ja kuumuus tuntui koko ajan kohtuuttomammalta: sitä teki mieli paeta, mutta mihin? Kaupassa olisi ainakin ollut viileämpää. Janette käveli nopeasti, vaikka hikoili sen seurauksena vain enemmän. Hän kiersi poppia yhä huudattavat teinit kaukaa, mutta jotkut jätkistä vilkuilivat silti kiinnostuneina hänen suuntaansa. Niiden omat muijat olivatkin karmeasti meikkaavia kimittäjiä. Lähempänä asemaa olevaan notkelmaan oli asettunut toisiaan nuoleva nuoripari, jotka taas eivät huomanneet häntä lainkaan. Sebastianin jälkeen hän ei ollut osannut uppoutua kehenkään ihmiseen noin. Hän ei kuherrellut puistoissa. Jos hän oli päätynyt johonkin asuntoon, hän pyrki poistumaan aamulla joutumatta sanomaan hyvästejä. Hän ei vastannut sellaisten seuralaisten tekstiviesteihin tai Facebook-kaveripyyntöihin. Keväällä hän oli erehtynyt mainitsemaan Sonjalle maunulalaisesta, jonka kanssa oli viettänyt yhden humalaisen yön. Miksi? Sitäkään tyyppiä hän ei ollut tavannut toiste. Sonja oli kuvitellut heti, että kyse oli suhteesta tai ainakin deittailusta. Sonja oli vuosien varrella yrittänyt löytää hänelle miestä moneen otteeseen, ehkä se halusi hyvittää jotain.

Sitten hän oli jo aseman ostarilla ja pysähtyi, koska ei ollut oikeastaan matkalla mihinkään. Ehkä junalla keskustaan? Mutta mitä hän siellä tekisi? Kartanonrinne oli jo liimautunut hänen ihoonsa, ja sellaista matkaa varten hänen pitäisi vähintään käydä taas suihkussa ja vaihtaa vaatteet. Hänestä tuntui usein, että kaikki hyvät asiat elämässä tapahtuivat syksyllä. Tällaisessa säässä ei voinut ajatella selkeästi. Ehkä kirjastossa olisi viileämpää. Sinne saattoi mennä jo siksikin, ettei hän yleensä käynyt siellä.

Kirjastoon mentiin kulttuuritalon aulassa olevasta sisäänkäynnistä. Siellä oli luonnottoman rauhallista ja tasapainoista. Vain parinkymmenen metrin päässä juopot möykkäsivät ja sekakäyttäjäteinit kyttäsivät ottoautomaatilla käyviä eläkeläisiä, vaikka eivät uskaltaneetkaan tehdä mitään. Poliisi ei koskaan ollut parin minuutin matkaa kauempana Kartanonrinteen asema-aukiosta. Täällä oli sarjakuvia lukevia rauhallisia lapsia, tuskin luokkansa suosituimpia. Lehtiä lukevia eläkeläisiä. Poninhäntäinen ja hippipartainen nuori mies tiskin takana. Sekin katsoi häntä hetken: sen työssä ei varmaankaan tavannut liikaa nuoria naisia. Hän hymyili sille, ja se näytti onnelliselta. Joskus asiat tuntuivat helpoiltakin.

Jossain hänellä oli kirjastokortti. Hän istuutui lähimmän pöydän ääreen penkomaan laukkuaan ja löysi sen, mikä tuntui yllättävältä. Korttia oli käytetty viimeksi kai talvella. No, hän voisi siis lainata kirjan. Niitä oli täällä paljon, ja niiden penkominen umpimähkään tuntui mahdottomalta. Joitakin oli kuitenkin asetettu esille tyhjiin hyllynpäätyihin. Hän näki yhden, jonka tunnisti: Pussikaljaromaani. Hän tiesi, että se kertoi juopottelusta Kalliossa. Ehkä hän voisi lukea sen, ehkä hänen olisi hyvä tutustua tuleviin kotikulmiinsa.

Hän selaili kirjaa. Teksti vaikutti omituiselta ja jankkaavalta, mutta hän halusi antaa tekeleelle mahdollisuuden. Se olisi ikään kuin haaste, ja pitihän hänen pystyä lukemaan hankaliakin kirjoja, jos hän halusi kulttuurituottajaksi. Jotakin tekemistä niilläkin asioilla kai oli keskenään. Hän olisi halunnut lainata kirjan hippipartaiselta virkailijalta, mutta sääntöjen mukaan piti käyttää automaattia. Ehkä hän tulisi tänne uudestaan ja keksisi jotakin asiallista kysyttävää hipiltä.

Kirjaston ilmapiiri oli rauhoittanut hänet. Teki mieli jäädä sinne vielä joksikin aikaa. Ehkä lehtien joukossa olisi jotain lukemisen arvoista. Vaikka uusin Image, hän oli aika varma, ettei ollut lukenut sitä. Kirjastossa tuntee itsensä hyväksi ihmiseksi, hän ajatteli. Vaikka hän olikin jättänyt Sebastianin puistoon ilman mitään selityksiä. Ei se ollut paha teko, hän ajatteli. Draamailua kyllä, mutta ei Sebastian siitä kärsisi. Pienestä kolauksesta itsetuntoon olisi sille vain hyötyä.

Kerran joku Alepan tädeistä oli tuonut taukohuoneeseen lehtijutun kartanonrinteeläisestä nuoriso-ohjaajasta, joka oli heidän vakioasiakkaansa. Kirjasto pelasti minut, mies oli sanonut; se oli kasvanut täällä yksinhuoltajan poikana ja ollut vaarassa joutua huonoille teille. Janette ajatteli, että uskoi miestä nyt. Alun perin väite oli tuntunut suurentelevalta.

Hippipartainen virkailija työnteli palautuskirjojen kärryä lähellä ja vilkaisi häntä taas. Hän hymyili sille uudestaan. Jos se olisi nyt pyytänyt häntä treffeille, hän olisi suostunut. Mutta ei oltu sellaisessa elokuvassa, missään romanttisessa komediassa.

Lähiöromaani: osa 2, luku 4

Andy

Janette. Se oli Andyn ensimmäinen ajatus, vain se, mutta saman tien hän tajusi joutuneensa keskelle jonkinlaista tilannetta. Janette oli varuillaan, Sonja sen vieressä pelkäsi jotain ja penkiltä tuijotti joku säätäjä silmät harittaen, vittupäisen näköinen kaveri.

“Mikäs täällä on meininki?” hän kysyi tytöiltä, tunsi itsensä tyhmäksi sanoessaan jotain sellaista, mutta mitä sitten olisi voinut.

Sekunnin ajan hänen ja Janeten katseet kohtasivat. Minkä väriset sen silmät on, hän ajatteli. Sitten se ajatus katosi, hän alkoi ymmärtää näkemäänsä. Siinä ei ollut juuri tulkinnanvaraa.

“Okei”, hän sanoi hiljaa. “Mä en tiedä mitä täällä tapahtuu, mutta nyt mennään. Te ensin.” Hän nyökkäsi polun suuntaan. “Niin kovaa ku pystytte.”

Janette lähti juoksemaan ja nykäisi mennessään Sonjaa kädestä; pitkältä tuntuvan hetken viiveellä se lähti perään. Andy tuli viimeisenä. Hän vilkaisi taakseen, säätäjä oli noussut seisomaan ja huusi Sonjaa mutta ei lähtenyt seuraamaan. Nallepatsaan takaa tuli lisää jätkiä, mutta ne jäivät huutamaan säätäjälle. Sitten puistoa ei enää nähnyt puilta. Piti varoa kompastumasta juuriin. Sitäkin ajatusta riitti vain muutamaksi hetkeksi. Kohta oltiin jo ostarin parkkipaikalla. Andy ei ollut varsinaisesti hyvässä hapessa, hän joutui hidastamaan hölkäksi ja puhaltamaan adrenaliinia raskaasti ulos. Tytöt olivat jo puolivälissä parkkipaikkaa tajutessaan, että jättivät häntä koko ajan taakseen. Ne pysähtyivät yksinäisen pakettiauton varjoon. Andy lönkytti paikalle ja vilkuili välillä polun suuntaan. Ei ketään, ei enää ääniäkään. Hengitys kulki kiivaina puuskina. Vähään aikaan ei voinut sanoa mitään.

Janette oli kietonut käsivartensa Sonjan ympärille kuin ne kuuluisivat yhteen. “Tunnetsä tota Jesseä?” Janette kysyi Andylta.

“Siis tota äskeist spedee? No en vittu todellakaan. Kuin nii?”

“Jos sä et tunne sitä niin se ei tiedä mis sä asut.” Janette katsoi häntä suoraan silmiin. “Sonjan pitää päästä sun himaan.”

Andy katsoi Sonjaa. Sekin näytti lievästi hengästyneeltä. Pelokkaalta se ei enää näyttänyt. Sekin katsoi häntä, hiukset sekaisin ja todellisena. Vittu miten kaunis tyttö, Andy ajatteli. Eivätkö ne kaikki ole. Viimeksi hän oli nähnyt vain Janeten. No, siinä sekin oli, edelleen.

“Totta vitussa”, Andy sanoi. “Mä näytän tietä. Pistetään vähän juoksuks taas.”

Enää ei hengästyttänyt. Tämä oli taas näytelmä tai ehkä elokuvakohtaus. Andy yritti hölkätessään miettiä, miten se päättyisi.

*

Tultiin Andyn kämpille. Mitään merkkejä takaa-ajosta ei ollut näkynyt, ja loppuvaiheessa, ylikulkusillasta selvittyään, he olivat hidastaneet kävelyksi. Andy tunsi silti olevansa aivan lopussa. Hän potki tennarit jalastaan, meni keittokomeroon ja kaatoi vettä baarista pöllittyyn tuoppiin, ainoaan varsinaiseen juoma-astiaansa. Hän palasi vesituopin kanssa olohuoneeseen. Se oli paskainen. Nurkissa oli pölyä, lattiassa tahmeita kohtia, likaisia ja puhtaita vaatteita lojui sikin sokin tyhjien tölkkien ja kasaan rutistettujen röökiaskien seassa. Andy näki huoneen tyttöjen silmin ja ajatteli, ettei kukaan voisi haluta tällaisessa kämpässä asuvaa luuseria. Mutta Janette ja Sonja valuivat hikeä nekin eivätkä näyttäneet kiinnittävän sotkuun huomiota. Ne istuivat vierekkäin reikäisellä sohvalla. Janette ojensi kättään ja Andy ojensi tuopin sille. Ne joivat molemmat pitkään.

Andy otti alleen jakkaran. “Nyt mun pitäis varmaan kysyä, että mikä tää kuvio oikein on? Vähän kiinnostais, mihin mä oon sotkeutunu.”

Janette katsoi Sonjaa, liikautti kättään niin kuin haluaisi koskettaa sitä. Sonja katsoi Andya. Se näytti miettivän, mitä sanoisi.

“Sonja joutu vähän niinku väärään seuraan”, Janette sanoi.

“Joo mä seukkasin sen Jessen kanssa”, Sonja sanoi. Se katsoi edelleen Andya tutkimattomin ilmein. “Tai en mä nyt varsinaisesti oo poikki pistäny vieläkään. Ja se on velkaa tällasille mukaville etelänaapurin jätkille. Jotka sä ehkä näitkin siellä puistossa. Ne virittelee jonku ison lastin tuomista Virosta, ja Jessen hieno idea oli, että se diilais mut niille kuriiriksi ja sais samalla velkojaan maksettuu. Tästä se on nyt kuumottanu mua. Ja se alko menee sellaseks että mä kelasin ettei mulla kohta oo oikein enää vaihtoehtoja.”

“Onks ne nyt sun perässä?” Andy kysyi. “Musta vaikutti ettei ne lähteny seuraan meitä.”

“En mä usko että mä kiinnostan niitä”, Sonja sanoi. “Ne vähän vihjaskin Jesselle, että kyllä ne siihen jonkun muunkin saa. Mut Jesse on kusessa ellei se pysty hoitaan tätä mun kautta. Se yrittää kyllä löytää mut ihan joka vitun kolosta. Se lasti kai jo odottaa siellä ja tässä alkaa olla päivät kortilla. Mä tosiaan toivon, ettei Jesse saa selville, mis sä asut.”

Andy pyyhki hikeä kaulaltaan. Janeten silmistä hän ei osannut sanoa, mutta Sonjan silmät olivat ruskeat. Suuret ja ruskeat. Sillä oli Nirvana-t-paita ja löysät housut, mutta Andy oli nähnyt sen houkuttelevammissakin vaatteissa ja tiesi, että se oli kovan luokan hottis. Taas häntä ajettiin jyrkänteen partaalle. Mitä vaihtoehtoja tässä oli? Ei hän ollut koskaan aikaisemminkaan saanut päättää omasta elämästään.

“Kyllähän se Jesse jostain saa kaivettua mut esiin”, hän sanoi. “Se on ajan kysymys. Moni mun kaveri tietää tasan tarkkaan missä mä asun. Jos se kyselee tarpeeks ympäriinsä, se saa tietää, kuka mä oon ja mistä mut löytää.”

“Ei välttämättä”, Janette sanoi. “Tuol oli pimeää ja se näki sut tyyliin viiden sekunnin ajan. Eikä me tunneta niin hyvin et sua osattais heti yhistää meihin. Mun mielestä olis vitun siistii jos Sonja vois jäädä tänne siks aikaa että vaara alkaa olla ohi. Mä uskon että se on paras ratkasu.”

Andy katsoi Janettea. Mitä se ajoi tällä kaikella takaa? Ehkä se tosiaan halusi vain auttaa ystäväänsä. Andy muisti: Janette oli sanonut baarissa, että he olivat tunteneet ala-asteelta saakka. Janette katseli häntä kiinteästi. Sekin oli aivan uskomattoman kaunis. Kuumuudesta punoittavana, jotenkin kiihkeän näköisenä. Janette, Sonja, Sonja, Janette.

Mitä vittua mä tässä stressaan, Andy ajatteli. Muija bunkkaa paskaläävän lattialla muutaman päivän, big deal. Oikeasti oli epätodennäköistä, että se Jesse keksisi tulla tänne eukkoaan etsimään. Se olisi aivan tavallinen ystävänpalvelus, ja Janette tykkäisi hänestä sen jälkeen todennäköisesti vähän enemmän. Ehkä ratkaisevasti enemmän.

“No joo, te ootte oikees”, Andy sanoi. “Mulla on vieraspatja ja mä oon sossupummi niin ettei mulla mitään vitun työesteitäkään oo. Eli jääköön Sonja sit tänne siihen asti ku parhaaks katsoo. Mut hei. Tän päälle bisse tekis kyl terää. Mul on jokunen tuol jääkaapis. Sihautanks neideilleki?”

“Totta vitussa”, Sonja oikein huokaisi. “Mä en oo kaiken tän paskan keskellä saanu kaljaakaan varmaan kahteen viikkoon.”

“Ja mulla alko tänää kesäloma”, Janette sanoi, ilmeisen helpottuneena tilanteen ratkeamisesta. “Eli kyllä otan kiitos mielelläni.”

*

Andy oli ehtinyt välissä selvitä, mutta nyt mentiin taas. Hän tajusi kyllä olevansa humalassa naisseurastakin, ei vain oluesta. Tilanne oli erilainen kuin Laululinnussa; se oli ollut tunnustelua, nyt he jo tunsivat toisensa. Vaaran tuntu ja pieni, tunkkainen asunto toivat heitä lähemmäs toisiaan. Andy ei uskaltanut pitää edes ikkunaa auki, niin huvittavalta kuin se tuntuikin. Hänen elämäntavoillaan ei voinut välttää säätäjien seuraa, mutta Jessen kaltaiset tyypit olivat aina saaneet hänet vaihtamaan kadun puolta. Niiden kanssa piti olla koko ajan varuillaan. Nyt taas oli rentoa. Vähän liiankin rentoa, hänen piti useaan kertaan muistuttaa itseään olemaan sanomatta mitään noloa. Ilmeisesti kaikki meni kuitenkin hyvin. Ja tytötkin tulivat nopeasti känniin. Niillä oli hyvät adrenaliinipohjat. Andy soitti räppiä, ei hänellä juuri muutakaan koneella ollut. Kuitenkin mimmeille sopivaa kamaa, Asaa ja Pyhimystä. Eivät tytöt tosin musiikkia kommentoineet.

Sonja kompuroi vähän noustessaan vessaan. Se hihitti, kuulosti nyt jo täysin huolettomalta. Janette katsoi puhelintaan. “Vittu kellohan on jo kohta yks”, se sanoi. “Pitäisköhän mun vähitellen mennä himaan. Vaikka on kyl tosi kivaa. Mut jos mä sammun tänne nii tulee vähä ahdasta.”

“Voihan sitä vielä jatkaa”, Andy sanoi. Tämän hetken oli tietysti pakko tulla. “Mun naapurit on ihan asiallisii et sen puolesta ei ongelmaa. Eikä täs kai kenelläkään mitää aamuherätyst oo.”

“No mut jossain vaiheessa se pitää lopettaa kumminki”, Janette sanoi järkevästi. “Mä tuun käymään täs lähipäivinä Sonjaa kattomassa jos sopii. Sä oot kyl tosi ihana kun suostut tähän. Sonja pitää saada kuiville tästä paskasta.”

“Ilman muuta”, Andy sanoi. “It ain't no problem.” Janette nousi ja hänkin nousi. Sonja veti vessaa. Janette suuteli häntä aivan nopeasti suulle. Hän ei ehtinyt edes avata huuliaan. Kun Sonja palasi huoneeseen, Janette oli jo parin metrin päässä. Sitten se selitti Sonjalle lähtevänsä kotiin, mutta tulevansa jossain vaiheessa tsekkaamaan tilanteen.

“Tuutsä saattaan mua rappukäytävään?” se kysyi Sonjalta. “Se tuskin on kovin vaarallista.” Sonja päätti tulla, se jätti oven raolleen perässään.

Janette oli poissa. Andyn päässä pyöri. Hän ajatteli, että Janette ilmestyi hänen elämäänsä aina sellaisina päivinä, jotka alkoivat mahdollisimman nihkeästi – krapulasta, rahattomuudesta, jonkun Nahka-Jaken kuolemasta. Sitten se yhtäkkiä oli siinä, ja sitten taas poissa. Hän istui sohvaan, Janetten paikalle. Se oli tietysti lämmin, siksi hän oli siihen istunutkin, tunteakseen Janeten lämmön. Pyhimyksen levyllä alkoi naisvihamieliseltä yhtäkkiä tuntuva kappale, se pitäisi ehkä käydä skippaamassa, mutta hän ei voinut liikkua.

Tuntui kestävän kauan ennen kuin Sonja palasi. Se rymysi iloisesti hänen viereensä sohvalle ja oli päissään. Se istui lähemmäs kuin olisi ollut pakko. Andy ei oikein tiennyt, mihin katsoisi, tarkensi pisamiin sen nenänvarressa. Sen hiukset olivat ruskeat, mutta taittuivat punertavaan päin. Väri oli ilmeisesti oma. Andy noteerasi taas Nirvana-paidan, muisti kyllä itsekin kouluajoiltaan tytöt, jotka itsepintaisesti löysivät teiniahdistuksensa tulkin vuosia aikaisemmin kuolleesta laulajasta. Hän ei ollut koskaan juuri välittänyt rokista. Nirvanan biisit kuulostivat vihaisilta ja angstisilta, mutta hän ei tiennyt, mistä niissä laulettiin. Sonja ei vaikuttanut ahdistuneelta ihmiseltä, mutta jotenkin hän aisti, että se kuitenkin oli sitä aika ajoin. Liiteli välillä korkealla Kartanonrinteen yllä, mutta alistui sitten Jessen kaltaisten sekopäiden leikkikaluksi.

“Juodaanks vielä yhdet?” Sonja kysyi ja hymyili hänelle odottavasti. Ei siitä voinut kieltäytyä.

“Mikäs siinä”, Andy sanoi. “Mul on vielä muutama. Venaas ni mä haen.”

“Mä voin hakee”, Sonja sanoi ja oli jo jääkaapilla. Se avasi kaksi punaista tölkkiä ja antoi toisen Jesselle. “Tietsä mä oon jotenkin tosi helpottunu nyt. Mä kelaan että ehkä kaikki meneekin hyvin. Mut täs on kyl kaikenlaista paskaa, vaikka Jessestä selvittäiski. Mä olin palkkatuel duunis mut mä en oo käyny siel aikoihi. Tulee varmaan joku vitun karanteeni. Mut en mä jaksa vaan piittaa siitä nyt. Elä hetkessä, eiks nii?”

“Mä yritän pitää saman asenteen”, Andy sanoi. “Tuleehan sitä aina välil stressattuu turhaan, mut sit sitä kelaa et mitä vittua. Ei se auta mitään. Tekee sen minkä voi ja loppuajan ottaa rennosti.”

“Just niin”, Sonja sanoi ja kohotti tölkkiään. “Sille.” He kolauttivat kaljat yhteen.

Sonja puhui paljon ja nopeasti nyt, kun he olivat kahden. Andy mietti, milloin se alkaisi tosissaan lähennellä häntä. Oli nimittäin selvää, mihin suuntaan tässä oltiin menossa. Hän päätti, ettei itse tekisi aloitetta, jos ei torjuisikaan. Ja jokin epävarmuus Sonjaakin kuitenkin vaivasi, sillä vaikka se kiehnäsi kyljessä ja flirttaili silmillään, siihen se jäi. Väsymyskin alkoi kaikesta huolimatta vallata alaa. Kun kaljat oli juotu, Andy ehdotti nukkumaan menemistä.

Sonja haukotteli ja nauroi sitten, vielä iloisesti. “No niinku kuvasta näkyy. Eli kyl se varmaan täytyy. Mihin sä meinaat pistää mut?”

Jaahas, Andy ajatteli. Nyt se sitten pitäisi päättää.

“Sitä vieraspatjaa mä silleen meinasin”, hän sanoi.

Sonja hymyili eikä sanonut mitään. Andy kaivoi patjan komerosta ja sysi irtotavaraa seinustoille, jotta sen sai mahtumaan lattialle. Sonja veti housut jalastaan, Andy ei voinut olla katsomatta sen pyöreitä reisiä ja mustia pikkuhousuja. Sitten se ujutti rintaliivit paidan alta pois, mutta jätti paidan. Se veti Andyn tarjoaman kauhtuneen peiton päälleen, vaikka huoneessa oli edelleen hengästyttävän kuuma. Se näytti nukahtavan aika lailla saman tien.

Andy sammutti valon, riisuutui itse vasta sitten ja meni sänkyyn. Sonja ei ollut kaukana hänestä, sen pää oli tuskin puolen metrin päässä hänen omastaan. Sen tasainen hengitys oli ainoa ääni huoneessa. Andylta kesti kauemmin nukahtaa.

*

Hän nukkui levottomasti, oli vaikea tietää, mikä oli unta ja mikä totta. Ne vaihtuivat nopeina kuvina. Kaikessa oli vahva panetuksen pohjavire, aina kun hän havahtui, hänellä seisoi jämäkästi. Se liittyi tietysti siihen, ettei hän ollut nukkunut aikoihin näin lähellä kaunista tyttöä. Sen hän tajusi ohimennen itsekin jossain vaiheessa aamuyötä. Silloin hän kävi valveilla hieman pidemmän hetken ja vilkaisi puhelimesta kelloa, joka oli puoli viisi. Pian hän nukahti taas, pyöri hikisenä lakanoissa, heräsi vaihtamaan asentoa, heräsi kääntämään tyynystä viileämmän puolen, hikoili senkin märäksi, mutta oli jo unessa. Hän näki unta, että Sonja nousi patjalta, tunki kapealle sängylle ja kysyi, mahtuisiko siihen. Unessa hän ei vastannut mitään, mutta Sonja tuli viereen silti ja hän nukkui. Loppuyön hän näki unia, joissa hiestä limaiset ruumiit painautuivat kuin kouristuksissa toisiaan vasten ja takertuivat toisiinsa. Kun hän heräsi seuraavan kerran, Sonja oli siinä. Sen ruskeat, avoimet silmät olivat niin lähellä hänen omiaan, että ne näyttivät pohjattomilta suolammilta. Se ei oikeastaan koskettanut häntä, mutta oli niin lähellä kuin koskettamatta voi olla. Hänellä oli tuskallinen erektio. Oli mahdotonta kuvitella, ettei Sonja huomaisi sitä. Suu oli kuiva. Hän katsoi Sonjaa silmiin. Jos nyt sanottaisiin jotain, tämä voisi vielä päättyä, hän ajatteli.

Sen sijaan Sonja siirsi kättään vain vähän ja hyväili yhtäkkiä kalsareiden alta aivan hellävaroen hänen kivikovaa mulkkuaan, juuri sen verran liian kevyesti, että teki mieli käskeä sitä olemaan ronskimpi. Se veti häneltä kalsarit pois ja katsoi seisovaa mulkkua keskittyneesti. Sitten se kohottautui, riisui Nirvana-paidan pois, nosti takapuoltaan ja riisui pikkuhousunsa. Sille ei voinut mitään, se oli maailman kaunein, sen naparengas, luomi sen vasemmassa lanteessa. Se seivästi itsensä häneen, hyvin lyhyen hetken ajan hän ajatteli dippaavansa mulkkuaan samaan reikään kuin vastenmielinen säätäjäspede Jesse ja päässä alkoi soida Memmy Possen biisi siitä, miten periaatteen mies ajaa aina vanteilla. Se ajatus koki nopean hukkumiskuoleman kaiken väistämättömyyteen. Hän nukahti uudelleen oikeastaan heti Sonjan lopetettua. Nyt unet eivät enää olleet täynnä kovettunutta halua, vaan raukeaa märkää pumpulia. Hetkellinen aistimus Sonjan tisseistä hänen rintakehäänsä vasten tuntui lähes rauhoittavalta.

*

“Vittu jätkä oikeesti”, Sonja sanoi huoletonta kepeyttä äänessään. “Älä nyt sano mulle et sul ei oo kahvii tääl.”

Sen paljas perse vaikutti asuntoon tiivistyneiden tunteiden keskipisteeltä. Se kurotteli sotkuisen tiskipöydän yläpuoliseen kaappiin eikä löytänyt haluamaansa. Andy ei saanut silmiään irti perseestä. Aavikkoliskot juoksivat hänen kieltään pitkin.

Meikäläinen on aika vitun helppo nakki, hän ajatteli.

“Sori ei oo kahvia”, hän sanoi ja könysi istuvaan asentoon. “Mä en ite käytä... Mä en tullu ajatelleeks... Jos mä käyn hakee kaupast? Siis tyylii et säkään oikeen voi mennä ku sunhan pitäis olla piilos.”

Sonja käänsi koko ihanuutensa häneen päin ja hihitti. “No vittu c'mon. Jos sä et juo kahvii niin sit sä et juo. Ei se nyt mikään ongelma täs oo.” Se käveli lattian poikki, Andy katsoi sitä ja ajatteli, että tämä voisi olla hänen, tämä paljas täydellisyys. Hänen päätään särki, ja aivan vääjäämättä hänen mulkkunsa alkoi taas seisoa. Se oli kuitenkin kaksikymppisen miehen mulkku.

Myöhemmin he vetivät röökiä sängyllä alastomina vierekkäin. Se oli niin elokuvaa, että se tuntui naurettavalta. Andy ei pystynyt keskittämään ajatuksiaan mihinkään. Hänen ruumiinsa kertoi, että hänellä oli raukea, hyvä olo, krapulakin hellittämään päin. Ehkä sitä pitäisi kuunnella. Sonja kurottautui hänen ylitseen tumppaamaan tyhjään tölkkiin. Sen tissit hipaisivat hänen naamaansa. Se näytti levolliselta. Andy ajatteli, että hänkin varmasti näytti samalta. Saaneelta. Jälkimmäinen pano oli ollut aivan erilainen kuin aamuöinen puoliuninen sutaisu, joka ei enää tuntunut todelliseltakaan.

Sonja katseli häntä taas suurilla silmillään kuin yrittäisi oppia hänestä jotain. Ei ole mitään opittavaa, Andy ajatteli. Minä en ole monimutkainen ihminen. Minussa ei ole pinnan alla mitään. Paitsi ehkä Janette, hän ajatteli sitten. Tällä hetkellä kauempana pinnasta kuin vielä edellisiltana, mutta siellä se kuitenkin oli. Se oli se asia, josta hän ei voinut puhua Sonjalle.

Jos se olisi Janette, joka nyt oli tässä.

Sonja heittäytyi taas selälleen ja katseli kattoon. “Vittu se oli täydellistä”, se sanoi kuin itsekseen. “Kaikkien ihmisten jotka käy jossain vitun terapiassa kannattais vaan kokeilla hyvää panoa. Mielellään darrapanoa.”

“Mä hiffaan mitä sä tarkotat”, Andy sanoi.

“Oikeestaan siitä ei pitäis puhua”, Sonja sanoi. “Se vaan pilaa sitä hommaa. Nyt mä kyl tarvin jotain aamupalaa, sikäli kun sulla on edes safkaa täällä.”

“On siellä jotain vitun muroja ja pari kuivaa ruispalaa”, Andy sanoi. “Saa syödä jos kykenee. Mä käyn kyl myöhemmin tänään kaupassa. Massit on finaalis mut onhan tos noita tölkkejä.”

“Mä voin kyl heittää sulle massit siihen ku saan kuitenki bunkata täällä”, Sonja sanoi.

“Kuule mä sain siitä jo ihan riittävän korvauksen”, Andy sanoi, mietti suuttuisiko Sonja sellaisesta läpästä, mutta ei tietenkään, se ei ollut suuttuvaa tyyppiä. Se nauroi ja pussasi häntä poskelle. Siitä tuli aika hyvä olo.

“Ja se oli vasta eka erä korvausta”, Sonja sanoi. Sen ääni kävi usvaiseksi tavalla, joka paljasti, että se oli jo alkanut ajatella jatkoa, kaikkia tulevia kertoja. Andy säikähti hieman tajutessaan tämän. Mitä tapahtuisi?

Oli toisaalta vaikea ajatella, että mitään pahaa ainakaan.