Lähiöromaani: osa 2., luku 7.

Janette

Janette havahtui kuulutukseen kirjaston sulkemisesta viidentoista minuutin kuluttua. Tuntui kuin pyörryttäisi, hän oli kadottanut ajantajunsa. Imagen jälkeen hän oli alkanut lukea Pussikaljaromaania, ja vaikka siihen oli ensin ollut vaikea päästä sisään, sen omituinen kieli oli sitten temmannut mukaansa. Välillä hänen oli pitänyt laskea kirja pöydälle ja pysähtyä ajattelemaan. Se kertoi Kalliosta, mutta meno tuntui olevan kovin samanlaista kuin Kartanonrinteellä. Mutta se oli vaarallinen ajatus. Jos sitä jatkaisi liian pitkälle, päätyisi vielä aseman ostarin baareihin juoppomummoksi. Toisaalta Pussikaljaromaanissa oli jotain kaunista, vaikka se kertoi nihkeistä tyypeistä ja nihkeistä tekemisistä. Saattoiko joku nähdä Kartanonrinteenkin niin?

Hän tajusi nähneensä itsekin: hyvinä päivinä Mafiapuistossa, kuten silloin pari viikkoa sitten Sonjan kanssa. Aina, kun ilta-aurinko paistoi viistosti kerrostalojen välistä ja loi valokaistaleita pihoille. Jokaisessa nousuhumalan tuoneessa Rekorderlig-tölkissä vielä silloinkin, kun se heitettiin olan yli pullonkerääjien noudettavaksi.

Piti hyväksyä se mahdollisuus, että Kallio oli joskus ruma ja Kartanonrinne joskus kaunis. Kallio oli silti toisaalla. Kyllä hän tiesi, että siellä oli densoja ja sekiksiä. Niistähän se tunnettiin. Ne eivät vain olleet samoja densoja ja sekiksiä kuin täällä. Hän ei aikonut luovuttaa yhden kirjan takia. Ei mikään kirja kerro lukijansa elämästä, hän ajatteli. Itsekeskeiset, liian fiksut teinit kuvittelevat niin.

Hän laittoi kirjan laukkuunsa, muisti ulos kävellessään taas söpön virkailijan, mutta ei nähnyt tätä enää missään. Ehkä tyypin vuoro oli loppunut. Tuskin se asui Kartanonrinteellä. Hän ei ollut nähnyt sitä täällä koskaan. Sonjakin kävi töissä Haagan kirjastossa, ei duunia aina löytynyt omilta kotikulmilta.

Sonja. Hän ei ollut halunnut ajatella sitä vähään aikaan Sebastianin kohdattuaan. Vielä hetken se saisi pärjätä ilman häntä. Hän ei voinut kävellä suoraan kirjastosta sellaiseen kohtaamiseen. Monitoimitalon portailla hän seisahtui: oli tosiaan tulossa ilta, ei vielä havaittavan hämärää, mutta sen tunsi ilmassa. Kuin sää olisi viilenemään päin. Ostariaukiolla käyskenteli jätteitä syöviä lokkeja, värityksestä näki, että ne olivat tämän kesän poikasia. Ne olivat jo aikuisten kokoisia, mutta pysyttelivät mieluiten maassa eivätkä kirkuneet. Eivätkö ne osanneet, vai eikö niillä ollut lupaa siihen? Vaitonaisen lokin musta tuijotus teki suuremman vaikutuksen kuin täysikasvuisen vaativa, korviasärkevä läsnäolo.

Janette penkoi laukkuaan, sinne oli jäänyt iltapäivältä pari siideriä. Askeleet veivät taas Mafiapuistoon, joka oli vaihtanut lauantai-iltaiseen ilmiasuunsa: notkelmissa istui jo useita seurueita ryypiskelemässä enemmän tai vähemmän vakavissaan. Puiston ominaispiirteisiin kuului, että juopotteluporukat tuntuivat aina olevan näköpiirin ulkopuolelta, mutta niiden rähinää ja naurua kuului joka suunnalta. Hän kulki niiden välistä, tunsi olevansa yksin näyttämöllä, korkkasi toisen siiderinsä ja joi sitä kävellessään: heti tuli luontevampi olo. Hän ei tiennyt, mihin oli menossa. Puisto ei ollut niin suuri, että siellä olisi vaelleltu loputtomiin. Piti istua, vaikka sitten yksinäisen koristepensaan juurelle, puoliväliin rinnettä, paikkaan josta ei nähnyt seuraavaa pensasrivistöä kauemmas. Kuuloalueen rajalla juna saapui asemalle tai lähti sieltä. Siideri maistui kesältä: makealta, keinotekoiselta ja nopeasti unohtuvalta. Sen tyhjennyttyä saattoi kuitenkin korkata seuraavan. Minä täytän kaksikymmentäyksi vasta talvella, Janette ajatteli . Tähän melankoliaan ei ole mitään syytä. Oli vielä vuosia aikaa, mihin vain. Kaikki haaveet ovat epämääräisiä kuin muistikuvat edellisen yön unista, hän ajatteli. Pitääkö niiden toteutua? Vasta jälkeenpäin voi tajuta, mistä haaveili ja miten se haave toteutui. Niin kuin Sebastianin kanssa: hän oli luullut haaveilleensa sen kaltaisesta jätkästä, mutta hän olikin saanut tien kuljettavakseen. Se kuulosti runolliselta. Siideri teki kaikesta runollista. Pussikaljaromaanin kirjoittaja oli luultavasti Kalliosta kotoisin, ei osannut arvostaa sellaista, mikä oli liian lähellä. Minä voin tehdä oman Kallioni, Janette ajatteli. Nähdä vain sen minkä haluan nähdä. Vaatii tahtoa päästä paikoista pois ja toisiin paikkoihin. Se ei ole yksinkertainen asia.

Siiderin loputtua hän päätti soittaa Sonjalle. Alkoi olla kunnolla hämärää, eikä Jessen kohtaamisen jälkeen tehnyt mieli jäädä puistoon pimeällä. Sonja vastasi melkein heti ja kuulosti iloiselta. Hän kysyi, mitä se oli tekemässä.

“Jumitan tääl Andyn luona”, se sanoi. “Se lähti käymään Kartanonherrassa. Se sai tietää että se sen frendi Törmälä on ryöstäny Alepan tänään. Siis sun Alepan. Kelaa mikä spede.”

“Mitä helvettiä?” Janetella löi hetken tyhjää. Ei hän ollut koskaan töissä ollessaan vakavissaan ajatellut, että joku voisi ryöstää Alepan. R-kioskeja ryöstettiin, ja pikkukauppoja, joissa joutui olemaan yksin vuorossa. Alepan ryöstäminen kuulosti lähinnä itsetuhoiselta. Hän yritti palauttaa Törmälän mieleensä. Ei hän ollut koskaan kuullut sen sanovan montaa sanaa. Alepassa se kävi lähinnä ostamassa kaljaa, välillä päivittäin. Hän oli itsekin myynyt sille usein, ajattelematta koko tyyppiä sen kummemmin. Mahtuihan sellaisia Kartanonrinteelle.

“En mä tiedä siitä sen enempää”, Sonja sanoi ja kuulosti edelleen perin tyytyväiseltä elämäänsä. Se ei ollut töissä Alepassa, joku ryöstö oli sille pikkuseikka. Janette mietti, keitä oli ollut vuorossa, kuka kassalla.

“Eli sä oot nyt yksin siellä. Voisinkohan mä tulla käymään? Tuskin Andylla olis mitään sitä vastaan vaikka se ei oliskaan ite himassa.”

“Joo ei varmasti”, Sonja innostui. “Tuu vaan. Vähän tylsää mulla alkaa täs ollakin. Vittu mä en muista mikä se ovikoodi on. Mut tos on vara-avaimet. Soita häläri alhaalta niin mä päästän sut sisään.”

*

Andyn kämppä haisi tupakalle ja vielä jollekin, jota Janette ei heti osannut määritellä seksiksi. Sonja halasi häntä sisarellisesti. Janette katsoi sitä hieman hämmentyneenä. Vaikutti siltä kuin se ei olisi osannut pysyä nahoissaan. Se suorastaan pompahteli keittämään kahvia, perse tiedostamattomasti keinuen. Janette alkoi tajuta, mistä oli kysymys. Hän yllättyi viileästä aallosta, joka oivalluksen myötä huuhtoi hänen aivojensa läpi. Hän tajusi olevansa mustasukkainen. Mitään järkeä siinä ei ollut. Andy ja Sonja sopisivat hyvin yhteen.

Hän istui sohvalle. Sängyssä oli mitä ilmeisimmin pantu, vaikka sillä olikin nyt hutiloiden levitetty päiväpeitto. Ärsyyntyminen voimistui. Sonja oli hypännyt tuosta vaan petiin Andyn kanssa, ja tämä oli tietysti suostunut tahdottomasti, niin kuin jätkät aina. Edellisenä iltana häntä oli huvittanut ja imarrellut se, miten ilmeisen ihastunut Andy oli häneen. Jossain täytyy olla ihmisiä, joiden tavoitteet ovat korkeammalla, hän ajatteli. Huone oli tunkkainen. Mielessä kävi, että ikkuna pitäisi avata, mutta se oli jo auki. Tämä ei tästä kummemmaksi muuttuisi. Oli ollut virhe tulla käymään.

Sonja, paras ystävä. Jos niin ei olisi, ehkä hän olisi jo kaukana Kartanonrinteeltä. Minä en ole vieläkään oppinut, ettei täällä ole mitään, mistä kannattaisi pitää kiinni, hän ajatteli.

“Ootsä pannu Andya?” hän kysyi suoraan, kun Sonja oli saanut kahvin tulemaan. Se kävi yllättyneeksi ja kiusaantuneeksi niin kuin kuka tahansa tuollaisen kysymyksen edessä. Valehtelemaan siitä ei sillä varoitusajalla ollut.

“No itse asiassa kyllä me...” se aloitti epävarmasti ja päätti ilmeisesti sitten, ettei ollut tehnyt mitään väärää. “Niin siinä vaan kävi. Ja mitä vittua, Andyhan on sinkku enkä mäkään nyt eilisen jälkeen kelais, että Jesselläkään on siihen mitään sanomista.”

“Voi vittu, Sonja!” Hän tunsi äänensä kohoavan aivan omia aikojaan. “Kyllä sun pitäis tietää että me... Tai siis ollaanhan me puhuttu Andysta ja... Vittu!” Hän alkoi tajuta, ettei hänellä ollut argumentteja. Tässä hän teki itsestään naurettavaa.

Sonja istui sohvan toiseen päähän. “Face the facts”, se sanoi raivostuttavan tyynesti. “Et sä olis Andyn kanssa mihinkään alkanu. Sun mielestä se on ihan söpö mutta sun tason alapuolella. Sä oot just tollanen. Sä pelaat jotain pelejä vaikka sä et ehkä itekään tajuu että sä teet niin. Sä et osaa päättää. Mä osaan, ja mä haluaisin olla Andyn kanssa.”

Se meni opetellulla tavalla myötätuntoisen näköiseksi. “Nette, sä oot mun paras ystävä. En mä haluu loukata sua. Mutta ei Andy sovi sulle, etkä sä voi pitää sitä varattuna ellet sä kerran oikeesti haluu sitä. Mä uskon että se vois olla just oikee mulle. Se ei sekoile niin paljon ku monet muut. Se on silleen tosi ihana ja mä ehkä tarvin sellasta just nyt. Et sä vois ymmärtää tätä?”

“No teistähän tulis kyllä tosi söpö pari Kartanonrinteen baareihin”, hän sanoi. “Että varmaan sä oot oikeassa. Mä jätänkin sut nyt odotteleen kultaas rauhassa. Vituttaa tämmönen vähän liikaa että jaksaisin nyt halailla ja tsempata sua. Katotaan miltä myöhemmin tuntuu.” Hän nousi, työnsi jalat tennareihin ja lähti taakseen katsomatta, jo toisen kerran sinä lauantaina, hän tajusi. Ovea hän onnistui olemaan paukauttamatta.

Kävellessään takaisin aseman suuntaan hän kirjoitti tekstiviestin. “Moi!! Tiedoks vaan et nussimalla Sonjaa sä oot menettäny viimesen mahdollisuutes olla koskaan mun kans. Jos siis on koskaan kiinnostanukaan. Onnea ja menestystä valitsemallas tiellä.”

Hän lähetti sen Andylle ja katui melkein saman tien. Sitten hän ajatteli, ettei mitään Kartanonrinteellä poltettua siltaa kannattanut katua. Siitä tuli konkreettinen mielikuva: siltoja palamassa, aseman ylikulkusilta, Rapaojan yli vievä nukkavieru kävelysilta, kaikki parempien aikojen talonmiesten nikkaroimat puiset sillat, jotka veivät uneliailta takapihoilta umpeen kasvaneiden ojien yli ei-mihinkään johtaville metsäpoluille. Isoja liekkejä ja pieniä liekkejä. Janette muisti kyllä, milloin oli viimeksi ollut näin polttavalla tavalla vihainen. Asiat tuntuivat kiertyvän takaisin lähtöpisteeseensä. Ainakin siihen asti, että kehä katkaistiin.