Lähiöromaani: 6. luku

Janette

He tulivat kerrostalon pihaan, se oli kahden minuutin kävelyn päässä ostarilta.

“Mä voisin vetää vielä röökin ennen ku mennään sisälle”, Sonja sanoi.

“Heitätsä mullekin?” Janette kysyi.

Sonja katsoi häneen. “Ethän sä polta.”

“Kyllä mä nyt voisin polttaa.”

“Mennään tohon keinuun”, Sonja sanoi. Pihassa oli orpo puutarhakeinu, joka toi mieleen mummolan, jollainen kummankaan mummola ei ollut. He istuivat vastakkain ja ottivat kevyet vauhdit.

“No mitäs?” Sonja kysyi hetken päästä.

“No tosta Andysta.”

“Sähän tässä sinkku oot. Se on sun jos sä niin haluat. Vittu se jätkä kuolaa sua.”

“No kun mä en vittu tiedä.”

Oli liian vaikea sanoa, miltä tuntui. Oli pakottava tarve jalkovälissä, se oli iskenyt sillä hetkellä, kun Janette oli muka viattomasti suukottanut Andya poskelle. Puolen sekunnin ajan hän oli ajatellut menevänsä sänkyyn sen kanssa. Tai vaikka Rapaojan rantapusikkoon, joka oli lähempänä. Mutta sitten: Kartanonrinne, asiat jotka pitivät häntä täällä. Andyn kaltaiset asiat.

Janette oli hiljaa.

Sonja oli hiljaa.

Janette melkein tajusi, että Sonjan hiljaisuuden oli tarkoitus huutaa: minä haluaisin sen jätkän, mutta se näkee vaan sinut.

Sonja veti viimeiset savut ja tumppasi savukkeen keinun lattialle. Tottumattomalla Janetella oli vielä puolet jäljellä. Janette huomasi yhtäkkiä olevansa surullinen. Ja humalassa. Sonja seisoi kädet lanteilla ja katsoi häntä. Janette huomasi pisaran poskellaan. Täällä alkaa sataa, hän ajatteli. Ei, se on kyynel, hän tajusi. Se tuntui yllätykseltä. Miksi hän itkisi? Ei ollut mitään syytä itkeä.

Sonjan ilme heltyi. “Älä nyt, beibi”, se sanoi ja kuulosti itsekin liikuttuneelta. “Ei tässä mitään hätää oo. Mennään nukkumaan. Sä saat nukkua mun vieressä. Eiks niin?”

He halasivat pitkään. Vasta kun he irroittautuivat toisistaan, he huomasivat Jessen, joka huojahteli nurmikolla keinun vieressä, oli aivan sekaisin ja yritti tarkentaa katsettaan heihin.

“Mitä vittua sä täällä teet?” Sonja sanoi sille. “Enkö mä sanonut että mä en halua nähdä sua tossa kunnossa.”

“Ei kun kato tää on hyvä homma”, Jesse sopersi ja haroi päätään. Se oli vastikään ajanut itselleen siilin. Sillä oli ollut pitkähköt hiukset, kun Janette oli nähnyt sen ensi kertaa. Hän oli tykännyt siitä tyylistä, nyt Jesse näytti aika lailla samalta kuin kaikki sekakäyttäjät Kartanonrinteellä. Klanipää kaatuilukunnossa muistuttaa säälittävää rakkia, joka saattaa huonolla onnella äityä vaaralliseksi. Oli aika varmaa, että Jesse kantoi mukanaan jonkinlaista teräasetta.

“Hyvät massit tulee”, Jesse mutisi.

Sonja hyppäsi keinusta ja meni sen luo. Se tarttui Jesseä leuasta, katsoi sitä ylöspäin. “Kuulepa. Sun pitää oppia missä raja menee. Sä et sotke mua mihinkään diileihin. Sä et tuu tänne jos mä kiellän tulemasta. Nyt meet himaan. Mua ei kiinnosta pääsetkö sä sinne asti sammumatta. Oma moka.”

Jesse tuijotti hetken Sonjaa, tönäisi sitten lujaa rintakehään. Sonja lennähti selälleen ruohikolle ja ynähti tukahtuneesti. Janette oli heti jaloillaan ja ryntäsi sen luo. Sonja katsoi Jesseä silmät suurina, mistä Janette tiesi, että tönäisy oli ollut ensimmäinen. Hän ei jäänyt ajattelemaan sitä asiaa. Hän antoi kätensä ja auttoi Sonjan ylös. Jesse mutisi jotain itsekseen.

“Nyt mentiin sisään”, Janette sanoi Sonjalle. “Avain?” Sonja kaivoi sen esiin. He juoksivat ovelle. Jesse hortoili perässä, mutta he pääsivät rappuun ja saivat oven lukkoon juuri ennen kuin se ehti paikalle.

“Huorat!” se huusi oven läpi, sen ääni sortui kesken sanan ja kuoli käheänä rappukäytävään. Kun he tulivat Sonjan ovelle kolmanteen kerrokseen, ei mitään enää kuulunut – paitsi heidän raskaat hengenvetonsa.

Yksiö tuoksui tupakalle, pölylle ja iltaa varten laittautumiselle. Sonja avasi vuodesohvan ja sijasi siskonpedin. He asettuivat eri kyljille, kasvokkain. Uni ei tullut heti, mutta puhuttavaakaan ei ollut. Jossain vaiheessa Janette tajusi, että Sonja nukkui jo. Hän tajusi sen Sonjan hymystä, unissaan hymyilevä Sonja näytti syntymäpäiväänsä odottavalta pikkutytöltä.