Lähiöromaani: 4. luku

Janette

Lähijuna saapui tai lähti. Jonnekin kumpareiden taakse oli tullut muitakin piknikin viettäjiä – raspisista äänistä päätellen jokapäiväisen nestemäisen piknikin. Lokit huusivat. Kaikella tällä oli merkitystä, koska sen enempää Janette kuin Sonjakaan ei ollut pariin minuuttiin sanonut mitään. Painostava kuumuus tuntui jo haittaavan puhumistakin. Eväät oli syöty, siideriä vielä jäljellä. Aurinko laskisi pian.

“Hyi saatana”, Sonja totesi laiskasti. “Mun toppi on ihan liimautunu mun ihoon. Täällä pitäis käydä kolmesti päivässä suihkussa ettei alkais tuntuu ällöltä.”

“Eikä sekään riittäis”, Janette sanoi.

Sonja oli taas hetken vaiti. Sitten se aloitti: “Mä en kuule oikein tiedä siitä Jessestä. Se osais olla ihan tosi söpö, mutta se tuntee vähän kuumottavaa jengiä. Sellasta jotka heittää. En mä ees tiedä mitä kaikkee kamaa, varmaan koko kauppalistaa. Mä oon aina ennen kelannu että sellasista pitäis pysyy kaukana. Mut se nuolee niiden perseitä.”

“No jos se Jesse ei ite heitä, niin onkse nyt niin vakavaa”, Janette sanoi.

“Mä en tiedä heittääkö se. Se vaan tuntee sellasta jengiä että... Kyl se vetää ainakin. Kato sillon kun mä en oo mestoilla. Se yrittää muka piilotella sitä multa, mutta mä oon vittu Kartanonrinteeltä kotosin, kai mä nyt tajuun.”

“Eiks sun kaikki kundit niinku ever oo vetäny?”

“No mistä sä täältä löytäisit sellasen joka ei vedä.”

“Oon mä pariin törmänny”, Janette sanoi. “Tai no nekin tietty viinaa ja pilvee... joo, mä tajuun kyllä mitä sä meinaat.”

“Tää on ihan perseestä tää koko Kartanonrinne”, Sonja sanoi lausunnonomaisesti. “Mennääks me baariin tänään?”

“Mä luulen että se on vähän väistämätöntä. Mutta juodaan sidukat eka pois.”

Oltiin taas hiljaa. Janette ajatteli, millaista olisi asua jossain muualla – opiskelijakämpässä jossain – niin, missä sellaisia yleensäkään oli? Hän ei ollut aivan varma. No, Kartanonrinteen vanhalla puolella oli pari opiskelijataloa, mutta niihin hän kieltäytyisi muuttamasta. Sehän veisi kouluun hakemiselta koko pointin. Jossain trendikkäässä paikassa, Kalliossa, Vallilassa, hän asuisi syksyllä.

Ja kun ensi kesä tulisi, hän ei ehkä muistaisikaan koko Kartanonrinnettä. Hän ei lojuisi täällä puistoissa siideritölkki kädessä. Hän ei suutelisi hellyttäviä paikallisia poikia, jotka eivät koskaan tulisi pääsemään Kartanonrinteeltä mihinkään. Jos hän äidin luona satunnaisesti käydessään törmäisi sellaiseen poikaan, johonkin Andyyn nyt vaikka, hän nostaisi nokkaansa pystyyn, Kallion tyttö. Opiskelun oheen hän tarvitsisi työn, mutta hyvästi Kartanonrinteen Alepa. Jokin mukava kahvila tai Vaasankadulla sijaitseva pikkubaari...

Muistaisiko hän Sonjaa? Sonjahan tulee myös jumiutumaan tänne, hän ajatteli. Sonja, meidän ystävyytemme täytyy päättyä. Se on surullista, jotkut asiat elämässä ovat, mutta niitä ei kuitenkaan voi välttää.

Kun hän oli lapsi, he asuivat pitkään uuden ostarin liepeillä kahdeksankerroksisen talon ylimmässä kerroksessa. Ensin häntä ei päästetty parvekkeelle, mutta sitten se lasitettiin, ja siitä tuli sallittua aluetta. Hän haki keittiöjakkaran ja seisoi pitkiä aikoja sen päällä katselemassa ulos, parveke oli asema-aukiolle päin, siitä näki koko Kartanonrinteen. Hän otti sen haltuun.

Hän oli kahdeksanvuotias, kun vanhemmat erosivat, ja siitä asunnosta muutettiin pois.

Sonja oli tietysti jo ala-asteellakin samassa koulussa, mutta eri luokalla. Aina hymyilevä naama käytävillä ja pihan asfalttierämaassa. Ala- ja yläaste sijaitsivat saman pihapiirin eri laidoilla, mutta matka sen pihan yli oli pitkän kesän mittainen. Miltä tuntui kävellä koulun pääovista kuudennen luokan päättäjäispäivänä? Janette muisti, kuinka raskaalta jo ovikin oli tuntunut. Sellainen vanhan koulukunnan lasiovi, ei sitä ollut tarkoitettu kaksitoistavuotiaiden availtavaksi.

Ei hän oikeastaan sitä ovea muistanut. Hän muisti mekon, joka hänellä oli niissä päättäjäisissä ollut. Se oli ollut kauneinta hänen elämässään siihen asti. Mutta millainen se mekko oli ollut? Siinä oli meriteema, laivoja. Hän oli pitänyt kaukaisista paikoista silloin. Enemmänkin kuin koulukavereille oli voinut sanoa.

Janette tajusi, ettei muistanut sitä ovea, ei sitä kulkemista pihan poikki. Muka viimeistä kävelyä, vaikka heti elokuussa mittailtiin samaa pihaa. Hän muisti saman päivän illan, Rapaojan rantsussa, muutamat urheat ala-asteen päättäneet istumassa härskien ja pelottavien yläkoululaisten keskellä. Hän ei ollut siellä, hän oli Ginny Weasley. Hän olisi halunnut olla äidin kanssa kotona ja olla Ginny Weasley. Mutta äiti oli jossain Jarmon kanssa. Janette ei enää edes muistanut Jarmoa. Miltä Jarmo oli näyttänyt? Viikset, ei viiksiä, punakat kasvot Kartanonherran ovensuussa, äidillä oli silloin sellainen vaihe. Hän oli mennyt rantsuun, Ginny Weasley ei olisi mennyt. Siellä hän oli tutustunut Sonjaan.

“Muistatsä sen ala-asteen päättäripäivän?” Janette kysyi. “Kun me silleen kunnolla törmättiin?”

Sonjan silmät syttyivät liekkeihin. Rekoderlig kaatui, syvänpunainen vana aloitti kenenkään huomaamatta matkansa lähimpään laskuojaan.

“Totta vitussa. Hyi saatana se oli ahistavaa. Mikä sen mulkun nimi oli? Ei kukaan vissiin edes tiennyt sen nimeä? Kuin vanha se oli? Se oli tyyliin lukiolainen. Ja vittu kouri siellä kaikkia meitä pikkutyttöjä. Vittu mä oksennan, miks sä muistutit tosta.”

Janette muisti: minikokoinen Sonja, yhtä tulenpalava, huutamassa myöhäisteini-ikäiselle niljakkeelle: Runkkari! Pedofiili! Mä soitan kytät! Tyyppi oli liuennut paikalta hyvin nopeasti. Silloin hän oli päättänyt rakastaa Sonjaa, se oli Harry Potter, ellei salamaa otsassa niin sielussa.

Hän levitti käsivartensa.

“Siks vaan kun sä oot mun paras ystävä. Ja oot ollu siitä asti.”

Ei ole halausta niin kuin siideriesanssinen halaus perjantaina alkuillasta.

*

Helle jäi vielä hetkeksi auringon jo laskettua. Se oli kesäpäivän jälkikuva tai ehkä lupaus seuraavasta. Sitten sekin oli poissa ja käsivarret yhtäkkiä kananlihalla. Ei ollut enää syytä jäädä. Pimeä Mafiapuisto muistutti aivan eri tavalla nimen sille antaneista tapahtumista, eikä vain niistä: kukapa ei olisi joskus joutunut täällä uhkaavaan tilanteeseen viikonloppuiltana. Sama kaikkien Kartanonrinteen viheralueiden kanssa, öisin niillä oli vieraat kasvot. Se johtui siitä, että kaavoittajat olivat tehneet töitään virka-aikaan ja säntillisesti valaistuissa huoneissa.

Janette penkoi muovikassia, siellä oli rasvaisia käärepapereita ja tahmaista muovia ja vielä yhdet tölkit siideriä. Hän kalasti ne esiin.

“Mä en halua enää olla täällä. Mennään jonnekin ja juodaan nää matkalla.”

“Mua kusettaa kans ihan hulluna”, Sonja sanoi. “Enkä mä halua täällä käydä puskassa. Mennään vaan. Mulla on kylmäkin. Vittu kun kesällä päivien pitää loppua niin äkkiä.”

Janette hihitti sille. “Kesällähän ne just kestää pidempään, vitun urpo. Sä oot kyllä ihan hölmö. Mä tykkään susta.” Hän nousi maasta tukea ottaen. “Oon muuten jurrissa”, hän huomautti. “Mä en oo dokannu pariin viikkoon. Vittu että on ihanaa olla kännissä.”

Sonja ojensi kätensä, Janette auttoi hänetkin ylös. He korkkasivat siiderit, ryttäsivät muovikassin roskineen mytyksi ja ottivat sen kuuliaisesti mukaansa heittääkseen sen lähimpään roskikseen juna-asemalla. Janette ajatteli, että he olivat sellaisia tyttöjä, jotka eivät humalassakaan halunneet tuhota luontoa. Heidän kaltaisiaan oli ehkä kaikissa lähiöissä. Lapsena oli nähty jokin luontodokumentti iguaaninpoikasista uimassa veden yli. Korkeasaaressa oli käyty vain kerran, koska yksinhuoltajaäiti ei ollut kestänyt pääsylipun hinnan päälle vielä itkuisia kysymyksiäkin.

“Hei Sonja, käydäänkö joku kerta tänä kesänä Korkeasaaressa?” hän kysyi.

“Miks?” Sonja kysyi hämmästyneenä. “Sehän on hullun kaukana ja sinne maksaakin. En mä halua maksaa siitä, että mä näen eläimiä häkissä. Vitun ahdistavaa.”

“En mäkään kyllä halua”, Janette myönsi ja kompastui samassa johonkin koloon niin, että lensi nenälleen.

“Ai vittu! Anna käsi. Meniköhän multa nilkka.” Janette irvisti, kun Sonja auttoi hänet ylös. “Vitun citykanit tai vitun... mäyrät. Sattuu sattuu.”

Parin askelen jälkeen hän pystyi kuitenkin kävelemään ilman tukea.

“Muistuta mua: tennarit jalkaan ens kerralla kun ollaan tänne tulossa”, hän sanoi Sonjalle.

*

He tulivat parkkipaikalle, joka merkitsi uuden puolen kerrostaloslummin laitaa. Autoja siellä oli vähän, ihmisiä ei lainkaan, mikä oli hyvä asia. Asema-aukion rähinä soi kyllä viiltävänä diskanttina täällä asti.

“Kusettaa sairaasti”, Sonja valitti, ja samassa hänen puhelimensa soi. Ääni tuntui hiljaisella parkkipaikalla liian huomiota herättävältä. Hämärä kätki Sonjan ilmeen, kun tämä katsoi numeron ja vastasi.

“Moi!”

“No täs vaan aseman huudeilla. Oltiin Neten kans puistossa mut nyt ollaan menossa johonkin muualle.”

“No emmätiiä. Ei me ehitty vielä miettiä. Mitä sä kuulustelet? Mis ite oot?”

“Jesse voi vittu. Mä en oo mikään sun nainen sulle. Älä ala spedeileen tossa kunnossa.”

“No en vitun varmasti tuu.”

“En tuu. Mikä vitun suunnitelma? Älä sössötä. Jos sul on jotain oikeeta asiaa ni sano se selvin päin.”

“En tule. Vittu sä oot ärsyttävä kännissä. EI, vittu mä en halua nähdä sua tänään. Mä oon Neten kanssa nyt. Soita huomenna ja vittu muistakin pyytää ekana anteeksi, puhutaan sit lisää.”

“Ei, ei ja ei. Moikka moi!”

Sonja laittoi puhelimen laukkuun ja aloitti: “Siis voi helvetti, mikä sitä jätkää-” Soittoääni alkoi kuitenkin uudestaan. Hän kaivoi kännykän laukusta, painoi punaista luuria ja mutisi: “Pakko laittaa koko paska äänettömälle.”

He olivat tulleet asematorille. Näin läheltä baarien edustalla röökaavien juoppojen rähinä ei enää kuulostanut uhkaavalta. Spurgut pitivät toisensa kurissa: jos joku arska alkoi käydä liian tuttavalliseksi nuorille tytöille, seurueesta löytyi aina ämmä tai pari, jotka olivat valmiita vaikka kastroimaan sen. He pysähtyivät. Aukion yllä leijui ikuinen vanhan viinan hajuverho. Sen huomasivat vain muualta tulleet.

Sonja kuulosti siltä, että pelkäsi vähän ja yritti piilottaa sen.

“Siis soittelee mulle superkännissä tai ties missä kuosissa ja alkaa puhua jostain suunnitelmasta. Että mun pitäis muka mennä jonku sen ihme frendien luo kun olis juteltavaa. Se ei oo koskaan ennen kuulostanut tolta. Mikä vitun suunnitelma? Se yrittää sotkea mua nyt johonkin. Me ollaan seukattu vittu kolme viikkoa. Mä taidan tehdä nyt oman ennätykseni siinä kuinka nopeesti pistän poikki.”

“Joo älä ala tollasta katteleen yhtään”, Janette sanoi. “Ei koskaan säätäjien kanssa. Never-fucking-ever. Eiks me niin päätetty joskus?”

“Joo kuustoistavuotiaina”, Sonja sanoi ja alkoi hihittää. “Muistatsä? Se oli silloin kun mä olin sen Roopen kanssa. Ja sit se yhtäkkiä joutu nuorisovankilaan. No se ei ainakaan sotkenu mua juttuihinsa kun se vankilakeikka tuli mulle aika out of the blue. Mä menin soittaan ovikelloa niin sen mutsi sano silleen aika vaivautuneena että tuuks kahville ja kerto sit et Roope on Keravalla.”

“Sä olit ihan romuna”, Janette hihitti. “Sä itkit sitä monta päivää. Ja sit yks kerta koulussa sä olit vaan, että 'Nette! Vannotaan toisillemme yks asia! Ei koskaan säätäjien kanssa! Never-fucking-ever!'”

“Ja ollaanks me pidetty se?” Sonja kysyi.

“Ei me kyllä olla”, Janette myönsi. “Hei onksulla vielä siideriä? Mulla loppu jo, tuli niin jano kun joutu kuunteleen tota Jessen sössötystä luurin läpi.”

Sonja tarjosi tölkkiä, Janette joi pitkän kulauksen, Sonja toisen, Janette vielä yhden, sitten tölkki oli tyhjä.

“Mennään vanhan ostarin baareihin”, Janette sanoi. “Mennään johonkin, missä me ollaan sataprosenttisella varmuudella illan kauneimmat naiset.”

“No missä me ei oltais”, Sonja sanoi.