Janette
He tulivat
kerrostalon pihaan, se oli kahden minuutin kävelyn päässä
ostarilta.
“Mä voisin vetää
vielä röökin ennen ku mennään sisälle”, Sonja sanoi.
“Heitätsä
mullekin?” Janette kysyi.
Sonja katsoi häneen.
“Ethän sä polta.”
“Kyllä mä nyt
voisin polttaa.”
“Mennään tohon
keinuun”, Sonja sanoi. Pihassa oli orpo puutarhakeinu, joka toi
mieleen mummolan, jollainen kummankaan mummola ei ollut. He istuivat
vastakkain ja ottivat kevyet vauhdit.
“No mitäs?”
Sonja kysyi hetken päästä.
“No tosta
Andysta.”
“Sähän tässä
sinkku oot. Se on sun jos sä niin haluat. Vittu se jätkä kuolaa
sua.”
“No kun mä en
vittu tiedä.”
Oli liian vaikea
sanoa, miltä tuntui. Oli pakottava tarve jalkovälissä, se oli
iskenyt sillä hetkellä, kun Janette oli muka viattomasti
suukottanut Andya poskelle. Puolen sekunnin ajan hän oli ajatellut
menevänsä sänkyyn sen kanssa. Tai vaikka Rapaojan rantapusikkoon,
joka oli lähempänä. Mutta sitten: Kartanonrinne, asiat jotka
pitivät häntä täällä. Andyn kaltaiset asiat.
Janette oli hiljaa.
Sonja oli hiljaa.
Janette melkein
tajusi, että Sonjan hiljaisuuden oli tarkoitus huutaa: minä
haluaisin sen jätkän, mutta se näkee vaan sinut.
Sonja veti viimeiset
savut ja tumppasi savukkeen keinun lattialle. Tottumattomalla
Janetella oli vielä puolet jäljellä. Janette huomasi yhtäkkiä
olevansa surullinen. Ja humalassa. Sonja seisoi kädet lanteilla ja
katsoi häntä. Janette huomasi pisaran poskellaan. Täällä alkaa
sataa, hän ajatteli. Ei, se on kyynel, hän tajusi. Se tuntui
yllätykseltä. Miksi hän itkisi? Ei ollut mitään syytä itkeä.
Sonjan ilme heltyi.
“Älä nyt, beibi”, se sanoi ja kuulosti itsekin liikuttuneelta.
“Ei tässä mitään hätää oo. Mennään nukkumaan. Sä saat
nukkua mun vieressä. Eiks niin?”
He halasivat
pitkään. Vasta kun he irroittautuivat toisistaan, he huomasivat
Jessen, joka huojahteli nurmikolla keinun vieressä, oli aivan
sekaisin ja yritti tarkentaa katsettaan heihin.
“Mitä vittua sä
täällä teet?” Sonja sanoi sille. “Enkö mä sanonut että mä
en halua nähdä sua tossa kunnossa.”
“Ei kun kato tää
on hyvä homma”, Jesse sopersi ja haroi päätään. Se oli
vastikään ajanut itselleen siilin. Sillä oli ollut pitkähköt
hiukset, kun Janette oli nähnyt sen ensi kertaa. Hän oli tykännyt
siitä tyylistä, nyt Jesse näytti aika lailla samalta kuin kaikki
sekakäyttäjät Kartanonrinteellä. Klanipää kaatuilukunnossa
muistuttaa säälittävää rakkia, joka saattaa huonolla onnella
äityä vaaralliseksi. Oli aika varmaa, että Jesse kantoi mukanaan
jonkinlaista teräasetta.
“Hyvät massit
tulee”, Jesse mutisi.
Sonja hyppäsi
keinusta ja meni sen luo. Se tarttui Jesseä leuasta, katsoi sitä
ylöspäin. “Kuulepa. Sun pitää oppia missä raja menee. Sä et
sotke mua mihinkään diileihin. Sä et tuu tänne jos mä kiellän
tulemasta. Nyt meet himaan. Mua ei kiinnosta pääsetkö sä sinne
asti sammumatta. Oma moka.”
Jesse tuijotti
hetken Sonjaa, tönäisi sitten lujaa rintakehään. Sonja lennähti
selälleen ruohikolle ja ynähti tukahtuneesti. Janette oli heti
jaloillaan ja ryntäsi sen luo. Sonja katsoi Jesseä silmät suurina,
mistä Janette tiesi, että tönäisy oli ollut ensimmäinen. Hän ei
jäänyt ajattelemaan sitä asiaa. Hän antoi kätensä ja auttoi
Sonjan ylös. Jesse mutisi jotain itsekseen.
“Nyt mentiin
sisään”, Janette sanoi Sonjalle. “Avain?” Sonja kaivoi sen
esiin. He juoksivat ovelle. Jesse hortoili perässä, mutta he
pääsivät rappuun ja saivat oven lukkoon juuri ennen kuin se ehti
paikalle.
“Huorat!” se
huusi oven läpi, sen ääni sortui kesken sanan ja kuoli käheänä
rappukäytävään. Kun he tulivat Sonjan ovelle kolmanteen
kerrokseen, ei mitään enää kuulunut – paitsi heidän raskaat
hengenvetonsa.
Yksiö tuoksui
tupakalle, pölylle ja iltaa varten laittautumiselle. Sonja avasi
vuodesohvan ja sijasi siskonpedin. He asettuivat eri kyljille,
kasvokkain. Uni ei tullut heti, mutta puhuttavaakaan ei ollut.
Jossain vaiheessa Janette tajusi, että Sonja nukkui jo. Hän tajusi
sen Sonjan hymystä, unissaan hymyilevä Sonja näytti
syntymäpäiväänsä odottavalta pikkutytöltä.
Hyvä tilanne, dialogi jonka tytöt käyvät on juuri sellainen jonka heidän voi olettaakin käyvän tuollaisessa tilanteessa, se näyttää hienosti miten hyvin he toisiaan ymmärtävät.
VastaaPoistaJessen paikalle saapuminen on varsin dramaattinen käänne, joka tuo tilanteeseen aitoa uhkaavuutta. Oikeastaan tuota tilannetta olisi mielestäni voinut kehitellä vielä enemmänkin ja ottaa siitä enemmänkin irti, toisaalta pidän kuitenkin siitä miten koruttomasti tilanteen kuvaat ja lopun vertaus pikkutyttöön tuo tilanteeseen jotenkin traagisen sävyn.
Toivottavasti maltat hyödyntää Jessen hahmoa tarinan jatkossakin, tähän asti olen huomannut, että olet esitellyt huomattavan määrän hahmoja joista ei kuitenkaan kerrota enää sen jälkeen kun tilanne on ohi. Toisaalta se on ihan toimiva ratkaisu, mutta mielelläni kuitenkin näkisin että edes jotkut hahmot olisivat vähän pysyvämpiä läpi tarinan eivätkä vain satunnaisia baarikohtaamisia.
Terve, ja kiitos kommenteista, niin kehuista kuin kritiikistäkin! En nyt vastaa kaikkiin erikseen, mutta odotan kyllä mielenkiinnolla huomioitasi lopuistakin luvuista, ja kunhan olet lukenut koko tekeleen, voin sitten kommentoida vähän laajemminkin. Mutta jotain nyt jo tässä vaiheessa.
PoistaMitä tulee tyylillisiä ja kerronnallisia ratkaisuja koskevaan kritiikkiisi, osan siitä allekirjoitan, osasta minulla itselläni on vähän eriäviä näkemyksiä. Esimerkiksi "surun ja kuoleman nuhjaannuttamat kerrostalot" on ihan tarkoituksella noin, ja metaforan "piilottaminen" jättämällä se kuin-sana tai metaforisuuden ilmeiseksi tuova aines pois on kai ihan vakiintunut tyylikeino. Siitä voi toki olla eri mieltäkin.
Myös esim. brändien mainitsemisesta olen eri mieltä - tällaisessa romaanissa ne ankkuroivat tekstiä konkreettiseen todellisuuteen, ja niillä on joka tapauksessa ilmeinen merkityksensä hahmoille itselleen, ei ole samantekevää, mitä siideriä juodaan. En varsinaisesti kirjoita 20 vuoden päähän tulevaisuuteen, ja joka tapauksessa itse lukijanakin ajattelen vaikkapa 1890-luvulla kirjoitettua teosta lukiessani, että vaikka jokin ajankuvaan liittyvä maininta ei minulle kokonaan aukeaisi, se vahvistaa silti sitä ajankuvaa.
Tietyt henkilöiden toimien ja ajattelun epäjohdonmukaiset liittyvät ihan siihen, että ihmiset nyt ovat monimutkaisia ja epäjohdonmukaisia. Kun Janette haaveilee kulttuurintuottajaopinnoista omaamatta kovin selvää käsitystä, mistä koko alassa on kyse, esitän mielestäni suht tyypillisen kuvan nuoresta ihmisestä, joka unelmoi jostain vähän epämääräisesti ja hienolta tuntuvasta.
Romaanin jatkosta mitään spoilaamatta sen verran, että useimmat näissä ensimmäisissä luvuissa vilahtavat henkilöt tullaan kyllä kohtaamaan jatkossakin. Ja ehkä tässä vielä jotain muutakin tehdään kuin juodaan kaljaa eri lokaatioissa :) Sinänsä sellainen tapahtumattomuuden ja pienien ympyröiden fiilis on kyllä tälle tekeleelle aivan keskeinen, ja ymmärrän ihan hyvin, jos jonkun mielestä tässä ei ole ihan romaanin (lyhyenkään sellaisen) aineksia. Mutta ei monissa modernismin klassikoissakaan tapahdu juuri mitään, ja pyrin uskomaan siihen, että isojakin asioita on mahdollista sanoa hyvin pienimuotoisen ja kaikkea kerronnan eeppisyyttä karttavan tekstin avulla.
Mutta hyviä lukuhetkiä loppuromaanin parissa, ja odotan tosiaan mielenkiinnolla lisää kommentteja! Hauskaa, että olet jaksanut kommentoida noin viitseliäästi, ja hauskaa, että ylipäänsä löysit tämän varsin matalalla profiililla julkituodun teoksen.