Lähiöromaani: osa 2, luku 1

2.

Pienen koiran omistaja oli luultavasti humalassa, niin huonosti se oli kiinnittänyt talutushihnan. Koira ei ollut edes tarkoittanut karata, mutta ohikulkijaa innostuneena lähennellessään se tuli nykäisseeksi itsensä irti. Pieni koira näytti hetken hölmistyneeltä ja ymmärsi sitten olevansa vapaa. Se juoksi ensin jonkinlaista ympyrää Alepan edustalla, äkkäsi muutamia puluja lähistöllä ja lähti onnellisena haukkuen niiden perään, aivan hyväntahtoisessa mielessä, mutta pulut lehahtivat paniikkilentoon. Ei sinunkaan kaikkia hyviä tarkoituksiasi olla aina osattu tulkita oikein. Pienen koiran omistaja oli luultavasti humalassa, ja vaikka olisi ollut väärin olettaa, että se hakkasi koiraa tai kohteli sitä muuten tarkoituksella kaltoin, ei taajaan humalassa esiintyvä ihminen ole paras lemmikinhoitaja. Koiran elämä oli varmasti eräänlainen vankila, asunto pieni ja lenkit liian kiireisiä. Nyt pieni koira oli vapautettu päämäärättömyyteen. Se juoksenteli ihmisten jaloissa, haukkui ja kerjäsi huomiota. Pystyisitpä sinäkin samaan rehellisyyteen. Pieni koira kohtasi joitakin lapsia tulossa karkkiostoksilta, niistä se oli erityisen innoissaan ja nekin siitä, koiraa paijattiin ja sille hihkuttiin ja pienin lapsista halusi tarjota sille tikkarinsa, mutta isosisko esti: karkki ei sovi koiralle, se voi sairastua tai kuolla. Lapset olisivat leikkineet koiran kanssa pidempäänkin, mutta se alkoi jo ymmärtää tilanteensa ja juoksi kauemmas ostarin sisäpihalle, pyöri terassien edessä, juopot huomasivat sen ja joku rähisi ei-kenellekään, että täällä on vapaa koira. Jotkut selväpäisemmätkin läsnäolijat huomasivat sen, ja varmaan muutamat heistä miettivät, mitä tuollaiselle vapaalle pienelle koiralle pitäisi näin yhtäkkiä tehdä, joku yritti tavoittaa koiran perässä roikkuvaa talutushihnaa, mutta ei onnistunut, koira oli liian nopea. Se oli haistanut jotain kiinnostavaa lähimmän pusikon suunnalla ja ravasi nyt täyttä vauhtia sinne, läähätti ja vingahteli ja katosi pensaiden sekaan. Pian kaupasta ilmestyi sen humalainen omistaja ja nosti hirveän metelin nähdessään koiran kadonneen talutushihnoineen. Se huusi varkaudesta ja kostotoimista ja siitä, miten häneltä aina vietiin, mutta ei siltä voitu viedä sellaista, mitä sillä ei koskaan ollutkaan.

Janette

Janette hymyili sille. Hänen kesälomansa oli alkanut kaksi minuuttia ennen koiran karkaamista, ja hänen myötätuntonsa oli kaikkien vapauteen karkaavien puolella. Tukahduttavaa hellettä oli jatkunut juhannusviikosta asti, pian kuukauden. Hän oli viettänyt seitsemän tuntia kaupan viileissä tiloissa, ja nyt kuumuus vyöryi panssarivaununa hänen ylitseen. Hän otti sen vastaan, levitti sille sylinsä. Hän halusi kieriskellä siinä.

Kartanonherran avoimesta ovesta kuului kännistä laulua: on pitkä kuuma kesä, ja mä aion elää sen.

Tässä ei voinut ottaa tanssiaskeleita. Miksei olisi voinut? Janette otti muutaman tanssiaskeleen ostarin pihalla ja jatkoi edelleen kepeästi baarien ohi Kartanonherrankadulle. Hän tunsi äijien katseet, eikä pahastunut niistä. Kaikkea maan päällä oli mahdollista rakastaa.

Ei kaikkea. Oli paskojakin juttuja. Niitäkin hänen täytyisi nyt selvitellä. Ne liittyivät Sonjaan, jota Janette ei ollut nähnyt vähään aikaan. Hän ei oikeastaan tiennyt paljoakaan, mutta aavisteli pahaa ja aikoi ottaa selvää, nyt kun hänellä olisi aikaa.

Tällä hetkellä se tuntui kuitenkin tehtävältä kuin Viisikoissa, ehkä suorastaan pitäisi hankkia eväät, muutamalle siiderille olisi ainakin käyttöä.

Janette oli edellisellä viikolla lähtenyt Alepan uuden tytön, Neran, kanssa lasilliselle sen jälkeen, kun he olivat olleet kahdestaan iltavuorossa ja sulkeneet myymälän. He olivat menneet hiljaiseen Laululintuun, oli jotenkin selvää, ettei Nera uskaltaisi ajatellakaan pahimpia räkälöitä. Se oli ensimmäinen kerta, kun Janette oli varsinaisesti keskustellut Neran kanssa. Tämä oli tottumaton juomaan, ja tuli hyvänlaiseen nosteeseen siinä vaiheessa, kun he päättivät ottaa toisetkin. Nera oli kertonut hänelle tapauksen lapsuutensa Kosovosta. Kuulemma ainoan asian, jonka sieltä oikeastaan muisti.

He olivat paenneet jostakin jonnekin, istuneet kuorma-auton lavalla: Nera, sen kolme sisarusta, äiti ja isä. Ja oli ollut niin, että isä oli haavoittunut. Ehkä sitä oli ammuttu, se ei ollut myöhemmin juuri puhunut siitä. Jalkaan kuitenkin, isä ontui sitä vieläkin. Äidillä oli ollut kädet täynnä työtä asioiden selvittelyssä, ja se oli sanonut Neralle: pidä isästäsi huolta sen aikaa. Isä oli maannut kuorma-auton lavalla viltillä, sillä oli ollut tuskia, se oli kuitenkin tajuissaan. Nera piteli isää kädestä ja pyyhki sen otsaa. Nera sanoi, että silloin oli pelottanut, mutta samalla oli tuntenut itsensä hirveän isoksi ja rohkeaksi.

“Kun mä mietin sitä, niin mä aina muistan, että pelko ja rohkeus voi olla sama asia”, Nera sanoi ja hihitti, mikä tuntui oudolta, kun se oli juuri kertonut isänsä ampumisesta.

Mutta nyt Janette ajatteli, että Nera oli ollut oikeassa. Viisas tyttö. Heidän pitäisi käydä lasillisella toistekin.

Janette päätti kävellä asemanseudulle tällä kertaa pidempää reittiä, Kartanonherrankatua pitkin. Nythän oli loma, hänellä oli aikaa. Kartanonherrankadulla ei yleensä tullut tuttuja vastaan, siellä ei tarvinnut olla varuillaan. Se halkoi vanhan lähiön harmaita kivitaloja, ne oli rakennettu viimeisinä vuosina ennen elementin voittokulkua. Kivitaloista tuli hyvä olo, elementtitorneihin verrattuna ne olivat pienempiä ja ystävällisempiä. Niiden pihoilla kasvoi matalia puita ja syreenipensaita, pihoilla oli hiekkalaatikkoja ja niissä hiekkalinnoja, parkkipaikoilla vanhoja, vaatimattomia autoja, joilla vanhat ihmiset ajoivat. Jossain oli pihakeinukin. Oli mäntyjä ja männynkäpyjä, niitä oli jalkakäytävilläkin paljon. Ilma oli liikkumaton ja vastaantulijoita vähän. Tämä oli kesäidylli: monikaan kartanonrinteeläinen ei päässyt kesänviettoon maaseudulle. Täällä asui enimmäkseen vanhoja ihmisiä pienissä asunnoissa, jotka he olivat saaneet lunastettua omikseen parempina aikoina. Ehkä niillä oli myös pieniä kesäpaikkoja jossain järvien rannoilla. Maaseutu oli Janetelle teoreettinen käsite. Hän ei oikeastaan ollut edes varma siitä, miltä siellä näytti. Television kuvauksiin ei ehkä voinut sellaisinaan luottaa. Kesällä lehtien otsikot olivat täynnä viittauksia mökkeilyyn ja grillaamiseen, ja kuvissa esiintyi seppelpäisiä naisia ympäristöissä, joiden oli ilmeisesti tarkoitus esittää maaseutua.

Vanhan kerrostaloalueen jälkeen katu ylitti Rapaojan lyhyttä siltaa pitkin ja lähti kaartamaan junaradan suuntaan; ennen asemanseutua ylitettiin vielä Joutomaa. Sillä nimellä kutsuttiin heinää kasvavaa laajahkoa aluetta, jolla oli lähinnä käytöstä poistettuja ja sekasotkuksi tägättyjä varastorakennuksen tapaisia. Täällä näkikin joskus teinejä yrittämässä vielä bommata värisekamelskan päälle. Tai enimmäkseen ne kai vain joivat kaljaa. Nyt ketään ei kuitenkaan näkynyt. Ehkä juuri siitä syystä Janette sai mielijohteen hypätä katuojan yli kadun länsipuolelle, mistä lähti huomaamaton polku matalan pusikon sekaan. Se johti parinsadan metrin päähän, Joutomaan ja radanvarren metsikön rajalla kyyhöttävälle puiselle autiotalolle.

Janette katseli valkoista taloa, sen kuistia ja kuistin portaita arvioivasti ennen kuin istui alimmalle portaalle. Kaikki täällä lahosi ja rapistui, ja porras narisi hänen allaan. Tämä oli vähän tunnettu paikka, melkein salaisuus. Oli äidin ansiota, että Janette tiesi tästä. Äiti oli nuorena ollut ikään kuin hippi, sellainen käsitys Janetella ainakin oli; hän oli nähnyt valokuvan, jossa äidillä oli pitkät hiukset, nilkkapituinen hame ja paljaat jalat. Vieläkin äiti kuunteli usein muutaman viinilasillisen jälkeen sen aikakauden musiikkia, jossa oli kyllä Janetenkin mielestä oma tunnelmansa. Hänelle siitä tuli lapsuus mieleen. Mutta äidin elämässä se musiikki oli ollut sitäkin ennen, kauan ennen; jo teini-ikäisenä. Äiti oli silloinkin asunut Kartanonrinteellä omien vanhempiensa, Janeten mummon ja ukin kanssa. Ja silloin, äiti oli kerran pienessä hiprakassa kertonut, tässä autiotalossa oli ollut hippikommuuni.

Itse talo oli paljon vanhempi, se oli ollut autiona jo tuolloin. Hipit olivat tulleet jostain keskustasta päin ja etsineet paikkaa, jossa voisi elää rauhassa. Niitä oli vainottu siellä, äiti oli sanonut. Sille oli tullut oikein kyynel silmään. Ehkä sitä itseäänkin oli vainottu Kartanonrinteellä, kun se oli näyttänyt hipiltä ja kulkenut paljain jaloin. Hippejä oli jätkiä ja muijia, pieni porukka, ne olivat jotenkin löytäneet tämän paikan ja asettuneet tänne. Ne olivat soittaneet kitaraa, juoneet viiniä ja polttaneet pilveä, pihalla ne olivat kasvattaneet vihanneksia voidakseen elää oman maan antimilla. Siitä ei tullut mitään, äiti oli sanonut. Ne olivat liian pilvessä koko ajan, eivätkä tienneet kasvimaista mitään. Eikä maakaan ollut niiden omaa, yhden kesän ne olivat saaneet olla siellä, sitten ne oli ajettu pois.

Ne olivat olleet muutaman vuoden äitiä vanhempia, äiti oli ollut silloin ihan nuori. Mutta se oli nähnyt ne ostarilla ja seurannut niitä ja onnistunut tuppautumaan niiden seuraan. Pikkuhumalassa äiti oli antanut ymmärtää olleensa osa porukkaa, mutta Janette ajatteli, että se oli varmaankin ollut joko niiden maskotti tai sitten ärsyttävä teini, jota siedettiin paremman seuran puutteessa. Äitinsä varhaisista seksiseikkailuista Janette ei olisi halunnut tietää mitään, mutta väistämättä hän näitä miettiessään päätyi myös ajattelemaan, että tietysti porukan jätkät olivat yrittäneet kaataa sitä sänkyyn. No, sellaisesta äiti ei ollut kyllä puhunut. Janette ei tiennyt tarkkaan, minkä ikäinen äiti oli ollut.

Se oli puhunut hippikesästä vain tämän yhden kerran. Janette ajatteli silti, että tuo kesä oli äidin nuoruuden suuri kesä, johon se palasi aina muistoissaan. Hän oli heti ajatellut niin, kun äiti oli kertonut jutun. Hän uskoi kuulevansa sen äidin äänessä, sitä paitsi tarinan jälkeen äiti oli laittanut soimaan tutun surumielisen biisin, “California Dreamingin”.

Äiti oli muutamaankin otteeseen päässyt Kartanonrinteeltä pois, joksikin aikaa, mutta joutunut aina palaamaan takaisin. Janetten jälkeen se ei ollut enää edes yrittänyt. Sillä oli kohtalaisesti pärjäävä parturi-kampaamo nuoremman ystävänsä kanssa. Olisi vaikea aloittaa alusta uudessa paikassa.

Mutta Janette itse oli etsinyt autiotalon melkein heti äidin tarinan kuultuaan. Se oli vaatinut vähän vaivaa, mutta onnistunut. Kartanonrinteellä hippikesää ei tuntunut muistavan enää kukaan, vaikka kaikenlaista muuta toisarvoista, vuosikymmenten takaisia tappeluja ja puukotuksia, muistettiin. Tästä olikin tullut Janeten oma paikka. Ja sitten vähän myöhemmin täällä oli tapahtunut hänenkin elämänsä kannalta ratkaisevia asioita, itse asiassa Janetesta tuntui, että niistä asioista oli alkanut se tie, joka hänet veisi Metropoliaan ja Kallioon ja peruuttamattomasti pois täältä.

Äkkiä Janettea alkoi jotenkin raivostuttaa. Autiotalon seinäänkin oli bommattu jokin naurettava töherrys. Pikkupojatko täällä tonkivat, ei kukaan isompi jätkä saisi humalassakaan aikaan mitään noin rumaa. Niin se oli ollut aina, romantiikka oli täällä mahdotonta, ja talokin oli luhistumispisteessä oleva mitätön rotisko, joka ei ansainnut säilyä. Nyt oli oikeaakin tekemistä. Istuessaan hän oli potkaissut tennarit jaloista, nyt hän astui niihin ja lähti kävelemään rivakasti takaisin Kartanonherrankadulle.

*

Ylikulkusillalla Janette näki Kristiinan. Se meni iän hidastamaa vauhtia hänen edessään, ja hän sai sen helposti kiinni. Kristiinan tunnisti kaukaa, tuntui että sillä oli aina sama musta-vihreä kaapu päällään, tai sitten sillä oli niitä useita. Kaapu toi mieleen vuosikymmeniä patinoituneet olohuoneet ja kirjahyllyt, joissa oli jokin palkintomaljakko, pari ylioppilaskuvaa ja Tuntematon sotilas. Janette ei tiennyt, oliko Kristiinalla sellaista kirjahyllyä. Hän ei ollut käynyt sen kotona, vaikka se olikin hänen naapurinsa. He kohtasivat pesutuvassa tai R-kioskilla. Kristiina kävi usein R-kioskilla, se pelasi joka päivä kenoa. Sitä varten sen piti ensin meikata huolella vanhan naisen tyyliinsä, siinäkin täytyi kestää ainakin puoli tuntia, eikä kenosta silti koskaan tullut paria euroa enempää.

Aina oli kiusaus säikäyttää ystävä, jota lähestyi takaapäin, mutta vanha ihminen olisi varmaan saanut kohtauksen. Janette kiersi sen eteen ja tervehti hieman hengästyneenä. Äkkiä hän tajusi, että juuri Kristiina hänen olikin hyvä kohdata tänään. Oli selvää, että Kristiina oli kokenut elämässään kaikenlaista. Tragediat näkyivät rypyissä sen silmien seudulla.

Kristiina ilahtui kovasti Janetten nähdessään, Janette tiesi, että se tykkäsi hänestä, vaikka ei tiennytkään syytä. “No mitäs sulle kuuluu?” se kähisi. R-kioskilta se osti kenon lisäksi tupakkaakin maksiaskin päivässä. Janette toivoi tavallaan, että hänkin kähisisi vanhana samalla tapaa, mutta hänhän ei polttanut.

“Loma alko just äsken”, Janette kertoi, ei sitä voinut olla kertomattakaan. “Mihin sä olet menossa?”

“Teatteripiiriin”, Kristiina rohisi. “Sen piti olla kirjastolla, mutta tuli vetäjältä tekstari, että mennään sään salliessa Torpparinpuistoon.”

Torpparinpuistoon? Se oli kai Mafiapuiston oikea nimi. Mutta teatteripiiriin? “Mä en tiennyt, että sä harrastat sellaistakin”, Janette ihmetteli.

“Pitää harrastaa, että saa ajan kulumaan. Onnea vaan lomasta. Mä en enää muista, millaista se on kun mulla on aina loma. Onks tää sun eka?”

“No joo, tai oli mulla viime kesänäkin pari päivää”, Janette sanoi. “Nyt on kunnon loma. Kristiina, mä haluaisin puhua yhdestä jutusta. Jos sä osaisit vähän neuvoa.”

Näki, miten pyyntö miellytti Kristiinaa. “Mulla on vähän kiire sinne teatteripiiriin”, se kähisi. “Perkele kun tässä kävellessä meni taas enemmän aikaa kun mä laskin. Mä kävin vanhalla puolella kasteleen yhden tutun ämmän kukat. Se on perkele Kreikassa. Mä mietin, että millä rahalla. Mut tuu tsiigaan sitä teatterihommaa. Mä luulen että sitä saa kattoa ulkopuolisetkin kyllä. Tosin se jätkä joka sitä vetää voi yrittää houkutella sut messiin. Siitä vissiin puuttuu jengiä vielä. Mut siis että puhutaan sen jälkeen. Sopisko näin?”

“Tottakai”, Janette sanoi. Hänhän oli lomalla, hänellä oli aikaa. Eikä hän ollut koskaan nähnyt teatteriharjoituksia.

*

Näytelmäporukka oli kokoontunut Mafiapuiston lammen luo. Sakki oli sekalaista: Kristiinan ohella muitakin eläkeläisiä, kotirouvan näköisiä keski-ikäisiä naisia, pari kunnollista lukiolaistyttöä. Oli siellä pari miestäkin, niistä oli vaikea sanoa mitään: hahmottomia ja epämääräisen ikäisiä norkoilijoita, joista tuli heti mieleen, että ne oli pakotettu mukaan. Teatteripiirin vetäjä oli kyllä mies sekin, näitä tyyppejä, jotka poukkoilevat ympäriinsä eivätkä anna toisille hetken rauhaa. Se sähelsi, sääti ja ohjeisti joka suuntaan. Piiriläiset ottivat rennosti, nuoremmat lojuivat nurmikolla ja juttelivat keskenään, eläkeläiset juoruilivat omassa porukassaan. Kristiinan ne huomasivat heti ja ilahtuivat kovasti sen saapumisesta: ne olivat luulleet, ettei se tulisikaan.

Myös vetäjä säntäsi Kristiinan kimppuun ja alkoi jaella neuvoja kovalla tohinalla. Janette jäi seisoskelemaan tilanteen liepeille. Teatteri vaikutti varsin omituiselta toiminnalta. Janette muisteli, että hänkin oli jossain lapsuutensa vaiheessa halunnut olla elokuvatähti, mutta sehän oli eri asia kuin haluta näytellä. Tuntui merkilliseltä haluta olla joku muu. Kaupan kassalla hän kyllä usein ajatteli esittävänsä kassahenkilöä. Siellähän hänellä oli roolivaatteetkin. Siellä se oli välttämätöntä, muuten ihmisten yliolkaisuutta ja suoria loukkauksia ei olisi kestänyt.

Ehkä kaikki muutkin ihmiset esittivät jotain roolia koko ajan. Silloin näytteleminen teatterissa tarkoittaisi kahta roolia päällekkäin. Sellainen vaikutti raskaalta, vaikealta hallita. Toisaalta nämä teatteripiiriläiset eivät tainneet miettiä asiaa mitenkään syvällisesti. He harrastivat, koska ihmisen oli hyvä harrastaa.

Helle pakotti makuuasentoon. Janette laittoi kädet pään alle ja tuijotti harvoja uneliaasti ajelehtivia pilvenriekaleita. Nyt hän ei nähnyt vetäjää, ja sen puhetulva tuntui entistä käsittämättömämmältä. Oli oikeastaan vaikea pidätellä naurua. Hän oli miettinyt moneen kertaan, mitä tekisi loman alkajaisiksi. Tällainen vaihtoehto ei ollut käynyt mielessä.

Yhtäkkiä vetäjä oli hänen yläpuolellaan ja katsoi häntä kuin hyvinkin mielenkiintoista ilmiötä. Tämä oli uusi kokemus: Janette tajusi, että vetäjä näki muovailuvahaa, ei ihmistä. Häntä oli katsottu monella tapaa, mutta ei koskaan näin. Tyypin silmät olivat kirkkaat ja liioitellun valppaat. Siinä oli jotain lintumaista. Hyi vittu, Janette huomasi ajattelevansa.

“Iltapäivää ja tervetuloa”, vetäjä sanoi teennäisesti. “Tuliko neiti ihan vaan katsomaan harjoituksia, vai kiinnostaisiko näytteleminen? Tää produktio on vasta toisissa treeneissään, ja meiltä puuttuu parikin naisroolia.”

“Mitäs te treenaatte?” Janette kysyi viileästi.

“Tämmöinen vanha suomalainen juttu, Minna Canthin Työmiehen vaimo”, vetäjä sanoi kuin pitäisi selvänä, ettei Janette ollut sellaisesta kuullut. No, ei hän ollutkaan. “Se on kantaaottava näytelmä naisen asemasta. Hyvin ajankohtainen vielä tänäänkin.”

“En mä kyllä taida näyttelemään alkaa”, Janette sanoi. “Mä olen nyt lomalla. Silloin pitää rentoutua.”

Vetäjä ei vaikuttanut ihmiseltä, joka olisi rentoutumisesta kuullutkaan. Se näytti paheksuvalta ja yritti jäkättää vielä jotain, mutta kun Janette sulki silmänsä, se luovutti ja siirtyi käskyttämään taas joukkojaan. Janette tunsi syvää tyydytystä. Töissä sai kuunnella jos jonkinlaista naputusta ja itsevarmaan sävyyn esitettyjä vääriä mielipiteitä aivan tarpeeksi. Nyt oltiin lomalla.

*

“Janette. Mistä sä halusit puhua?”

En minä halua puhua mistään, Janette ajatteli. Onko nyt aamu? Pitääkö mennä töihin? Vittu, olen varmaan jo myöhässä. Paniikki. Olenko krapulassa? Joinko edes eilen? Onko jotain kaduttavaa?

“Janette.”

Mistä tuo ystävällinen ääni tulee?

Kristiina.

Janette havahtui, pyyhki vaistomaisesti kuolaa suupielestään ja kohottautui istumaan. “Sori.”

“Mä en melkein raaskinut herättää, niin nätti olit goisatessas”, Kristiina sanoi. “Mut en mä viittiny sua jättää tänne yksin nukkumaankaan. Noi muut meni jo. Nyt vois sitten puhuu, jos sun kerran mieles teki. Mutta jos sopii, niin kävellään vähän samalla. Mun nivelet ei oikein kestä kovalla maalla istumista.”

“Joo, tottakai”, Janette sanoi. Jossain hänellä oli vesipullo. Laukussa. Missä hänellä oli laukku? Se oli ollut hänen käsivartensa alla. Ja siinä se oli nytkin. Hän hamusi käsiinsä vesipullon ja joi pitkään. Kristiina seisoi kädet lanteilla hänen yläpuolellaan. Se oli aivan erilainen kuin hänen isoäitinsä, joka oli vetäytynyt nurkkiin ja kuollut kai omaan haurauteensa.

He lähtivät kävelemään Kristiinan hiljaista vauhtia – ilman päämäärää, lähinnä ympäri puistoa. Janetten piti hetken aikaa miettiä, miten aloittaisi, ja Kristiina oli hiljaa, tajusi sen. Sitten Janette sanoi: “Mun paras ystävä on yhden paskapään runkkarin ja nistin kanssa. Se jätkä painostaa sitä johonkin huumediiliin. Tyyliin kuriiriksi. En mä tiedä paljoa siitä kuviosta. Ja itse asiassa mä en ole nähnyt Sonjaa hetkeen. Se ei ole vastannut mun viesteihin. Mä toivon, ettei se ole vielä tehnyt mitään tyhmää. Mä ajattelin, että nyt kun lomakin alko niin mun on pakko ettiä se käsiini. Mut en mä tiedä, mitä mä sanoisin sille. Se tietää yhtä hyvin kuin mäkin, että noista systeemeistä pitäis pysyy vitun kaukana.”

“Mikä sun mielestä tässä sitten on ongelma, jos se kerran on fiksu tyttö?” Kristiina kysyi.

Janette pysähtyi. Hän tajusi, että hänen piti miettiä tätä.

“Kartanonrinne”, hän sanoi sitten. Hän heilautti kättään. “Noita spedejä ei pääse pakoon täällä. Jos sä joudut tollaseen paskarakoon, niin siinä ei oikein voi voittaa. Jos joku tyyppi on päättäny että se haluaa vittuilla just sulle. Mihin sä voit mennä? Mun mielestä tässä ei ole kyse edes siitä diilistä, mistä se Jesse nyt jauhaa. Se nyt voi olla mitä vaan. Ei se halua Sonjalta mitään vitun palvelusta. Se haluaa Sonjan. Niinku, tää nyt kuulostaa ihan vammaselta, mutta niin mä ajattelen. Että se haluaa Sonjan sielun.”

“Eli sun mielestä jos sun kaveri suostuu, niin se on peruuttamatonta”, Kristiina sanoi.

“No vittu onhan se. Kyllähän sä tiedät ton jengin, mitä asemalla pyörii. Pääseeks ne sieltä enää koskaan pois?”

He kävelivät ilman päämäärää. Janette potki pikkukiviä tieltään. Tennari osui kiveen, kivi lensi sattumanvaraiseen suuntaan. Lokki huusi jossain. Ilma seisoi. He olivat tulossa puiston pohjoislaidalle, sen jälkeen ei ollut juuri mitään ennen seuraavaa lähiötä. Kristiina pysähtyi ja venytteli.

“Muistapa, Janette, että toinen ihminen on toinen ihminen. Sun paras kaverikin. Sä voit olla avuksi, mä tiedän että sä olet ollutkin etkä sä saa ihan vielä luovuttaa. Eti se Sonja ja tsekkaa tilanne. Mutta voi olla niin, ettet sä pysty tekemään enää mitään. Silleenkin se voi mennä. Joskus jotkut ihmiset tuhoaa itsensä ja sitä voi vaan kattoa vierestä. Mä en oikeastaan pysty sanomaan tätä sen hienotunteisemmin. On hyvä tietää ennakolta mitä voi pahimmassa tapauksessa tapahtua. Perkele, elämähän päättyy kuolemaan. Meikäläistäkään tuskin on enää kymmenen vuoden päästä olemassa. Jos se on onneton loppu, niin sit ei ole muita kuin onnettomia loppuja. Mä en jaksa kävellä tän kauemmas. Tuutsä samaa matkaa takaisin, vai eroaako meidän tiet tällä kertaa tässä?”

“Mä voisin ehkä vielä pyöriä ja miettiä tätä juttua”, Janette sanoi.

“Mä ymmärrän. Nähdään seuraavalla kerralla. Kerro sitten, miten kävi.”

Janette halasi Kristiinaa, sen kovia luita. Se lähti ja katosi hiljalleen lähimmän kumpareen taakse. Janette ajatteli, että lähtisi liikkeelle vasta sitten. Hän ajatteli, että ehtisi sittenkin. Aika joustaisi ja antaisi periksi.

Aika ei antaisi periksi.

Kun Janette kääntyi, vain muutaman metrin päässä heinikossa seisoi Jesse jonkun nistikaverinsa kanssa. Ne katsoivat häntä kuin yllättävää saalista. Siinä taas yhdenlainen katse, vaikkakaan ei aivan uudenlainen.