Lähiöromaani: osa 2, luku 2

Andy

Äiti poltti ikkunasta ja kertoi näkemyksiään Andyn elämäntilanteesta. Ne eivät olleet myötämielisiä. Äiti oli joutunut pelastamaan Andyn häädöltä ja maksamaan rästivuokrat. Todennäköisesti äiti oli itsekin joutunut sitä varten lainaamaan rahaa isoäidiltä. Äiti tiesi kuitenkin, että häädön saatuaan Andy olisi joutunut muuttamaan takaisin tänne, tähän kolmioon, johon he eivät oikeastaan olleet mahtuneet sen koommin, kun Andy oli tullut murrosikään.

Kaikki täällä oli tavanomaista. Viherkasvit, vahakankainen pöytäliina, 90-luvulla remontoitu keittiö, olohuoneen Ikea-tasot. Kirjahylly, jossa oli kirjojen sijaan lähinnä rippi- ja hääkuvia ihmisistä, joista kaikkia Andy ei edes tiennyt tuntevansa. Oli siellä tietysti paljon kuvia hänestä itsestäänkin. Kuvia hänestä lapsena: hiekkalaatikolla, jonkun tuttavan mökillä, ruotsinlaivan pallomeressä.

Kuvia murrosiän jälkeisestä Andysta siellä ei ollut, ei edes rippikuvaa. Andy muisti äkkiä, ettei hän kyllä ollut rippikoulua käynytkään. Ajatus ei ollut koskaan tullut mieleenkään.

Peruskoulun hän oli saanut jotenkin loppuun, koska oli ollut vähän pakko. Sen jälkeen hän ei ollut tehnyt oikeastaan mitään.

Äiti oli soittanut aamulla yhdentoista maissa ja herättänyt Andyn. Olisi pitänyt jättää ikkuna yöksi auki. Kämpässä oli tukahduttavan kuumaa. Lievä krapulakin Andylla oli. Hän valui hikeä, ja lakana oli läpimärkä. Koko olemassaolo oli nihkeää kosteutta ja lievästi vastenmielistä likaisuuden tunnetta. Ruumiin rajat sulautuivat tunkkaiseen asuntoon ja asunnon rajat sulautuivat helteen alla kyyristelevään Kartanonrinteeseen, maailmaan. Äiti oli muka tarvinnut apua kylpyhuoneen hankalan lampun vaihtamisessa. Tosiasiassa se oli halunnut päästä purkamaan vuokrasotkusta johtuvaa mieliharmiaan.

No, ainakin Andy oli saanut syödä ilmaiseksi, vaikka darrapizza Stationissa olisikin houkuttanut enemmän.

Ja nyt äiti halusi tietää, oliko Andylla tulevaisuutensa varalle minkäänlaista suunnitelmaa. Jokin vastaus sille täytyi keksiä.

“Mä oon kelannu että mä tekisin räppiä”, hän sanoi. “Mä oon nauhotellu himassa vähän riimejä. Sit tarvis vaan jonkun joka tekee biitit. Tai mä voisin yrittää opetella ite, mut sit mä varmaan tarvisin jonkun musasoftan ja ne on kalliita. Tai ehkä sellasen vois ripata jostain. Mut aikaahan siinä menis, eli mä tartten jonkun, joka tekee biitit. Mun täytyy katella ympäriinsä ja kysellä...”

“Toi nyt on ihan paskapuhetta”, äiti sanoi. “Voihan se olla hyvä harrastus, mutta ei sulle siitä kukaan kyllä rahaa maksa.”

“Se on kuule suosittua musaa nykyään. Joku Cheek, sehän tekee hulluna keikkaa ja ajelee urheiluautolla. Rikas mies. Kyllähän tuurii tietty pitää olla että breikkaa viihdebisneksessä.”

Andy oli oikeastikin kirjoitellut riimejä kevään ja kesän mittaan, mutta hän ei itsekään pitänyt niitä kovin hyvinä. Ne eivät kuulostaneet oikeilta. Hän tiesi, miltä niiden pitäisi kuulostaa, mutta sanat eivät tulleet. Tämäkin oli kai juttu, johon olisi pitänyt ryhtyä vuosia sitten. Tuntui, että hän oli aina myöhässä kaikesta, Kartanonrinteeltäkään ei päässyt koskaan mihinkään, kun aina myöhästyi junasta.

“Mä en ymmärrä sua ja sun kavereita”, äiti pudisteli päätään. Se istui nyt keittiön pöydän ääressä ja lakkasi kynsiään, vaikka ei ilmeisesti ollut menossa mihinkään. “Kun mä olin nuori, mä ajattelin, että mä muutan joskus ulkomaille. No sehän ei menny ihan niin. Muun muassa siksi, että mä sain sut. Mut sit mä ajattelin, että maailma muuttuu vapaammaks mestaks koko ajan ja seuraavan sukupolven meininki on jo ihan erilaista. Sä muutat johonkin Berliiniin ja mäkin pääsen sitten käymään siellä vierailulla. Mutta nyt sä oot kakskymmentä ja sun pitäis perkele olla siellä jo. Sen sijaan sä et käy edes duunissa. Mä olen aina käyny duunissa.”

“Vitut täällä mitään duunia oo”, Andy sanoi laiskasti. Pitikö perusasioistakin alkaa vääntää?

Mitä äiti olisi sanonut, jos hän olisi tuonut Janetten käymään ja esitellyt tyttöystävänään? Ja sitten. He muuttaisivat jonkin ajan kuluttua yhteen. Kallioon tai Punavuoreen. Tai vittu vaikka Berliiniin. Ulkomailla asuminen tuntui kylläkin vieraalta. Osaisiko siellä tilata edes bisseä? Mutta ongelma oli siinä, että äiti ei uskonut Andylla olevan unelmia. Ilmeisesti se piti häntä jonkinlaisena vihanneksena. Se ei tuntenut häntä, mutta luuli tietävänsä kaiken.

“Koskas sä synnyit, yhdeksänkytkaks”, äiti pohti. “Just aika tarkkaan niihin aikoihin täällä rupes meneen asiat päin helvettiä. Muistaakseni täällä oli sillon tasan kolme baaria. Asemalla oli joku kaljapubi, tossa vanhalla ostarilla oli kaks, mutta niistä sai kuitenkin molemmista ruokaakin ja ne oli silleen ihan siistejä. Yhtäkkiä ostarilla oli viis tai kuus räkälää ja asemalla muutama lisää. Niitä vaan tuli jostain. Ja kyllähän sen tietää mistä. Mun faijakin jäi samaan aikaan työttömäks ja puolet sen kavereista kans. Ja siellä ne sitten alko istuskella. Ja kaikki jotka vaan pysty muutti pois. Tätä vaille etten mäkin lähteny. No mä en viittis puhuu sun faijasta, mutta sen kanssa mä olisin voinut... Mut sehän hävis kuvioista. Mulle oli kersa tulossa, niin en mä oikein voinu siinä tehdä mitään elämänmuutosta. Mä lusin äitiysloman ja sain sitten duunia. Niin se on ollu täällä siitä asti, siitä lamasta. Fiksut lähtee heti pois ja tyhmät jää tänne. En mäkään ole mikään fiksu ihminen. Mutta sä voisit olla kun faijaskin kerran oli.”

Tämä oli enemmän kuin Andy oli koskaan ennen kuullut isästään. Hän ajatteli, ettei isä kiinnostanut häntä. Miksi hänen pitäisi olla kiinnostunut runkkarista, joka häipyi kuvioista ja jätti hänet varttumaan yksinhuoltajaäidin hoivissa Kartanonrinteelle? Oli mahdoton ajatus, että häneltä vaadittaisiin jotakin fiksuutta nimenomaan sen takia, että oli isänsä poika. Isähän oli mitä ilmeisimmin ollut spede, joka tuskin olisi pidemmän päälle edes pärjännyt Kartanonrinteellä.

Hän taas pärjäsi, vaikka halusikin pois.

“Hei mutsi”, hän sanoi. “Älä viitti olla mun perseessä kiinni. Kun ei se auta mitään. Mä haluun elää niinku omaa elämääni. Jos sua vituttaa noin paljon heittää mulle massia, niin älä heitä. Kyllä mä silti selviän. Mutta kiitti nyt kumminkin hyvistä neuvoista. Tuolla on huikee kesäpäivä, mä meen tsekkaan, miltä pihalla näyttää.”

Kun hän veti oven perässään kiinni, äiti oli taas ikkunalla polttamassa. Noin paljon tupakkaa se veti vain, jos oli oikeasti hermona. Mutta ei se ole minun vikani, Andy ajatteli. Tämä vain oli se piste, johon oltiin päädytty.

*

Oli lannistavaa kulkea kuumuuden kellastamien nurmialueiden poikki. Oli lannistavaa ajatella, että tämä kesä jatkuisi vielä viikkojakin. Pyörätien viereen oli sammunut subunisti, jota sen kaveri yritti turhaan herätellä. Sammunut kaveri oli naamastaan kirkuvan punainen, vaikka normaalisti sen kaltaiset tyypit olivat kuolemanharmaita. Palanut tietysti auringossa. Puiden ja pensaiden oksilla keinahteli uupuneita pikkulintuja. Äidin luota olisi voinut ottaa edes vettä pulloon, mutta sekin oli unohtunut, kun piti esittää rivakkaa poistumista. Ihminen, jolla ei ole helteellä vesipulloa mukana, ei ole selviytyjäainesta. Vai oliko tämä totta? Jos oli, se tekisi Andysta sellaisen, joka tuhoutuu.

Oli lannistavaa tajuta, että tie veisi Kartanonherran terassille, koska sen verran taskussa nyt kuitenkin oli rahaa. Ja oli lannistavaa huomata, että Törmälä oli siellä jo.

Sen kanssa pöydässä istui toimittaja: sama latvajättö, joka oli sekoillut kulmilla muutamaa viikkoa aikaisemmin. No, tässä vaiheessa päivää se voisi olla kiinnostavaakin seuraa. Eikä hän muuallekaan voisi mennä.

Törmälä heilutti hänelle. Edellinen ilta oli sen osalta päättynyt rajuun oksentamiseen oman kämppänsä rappukäytävään. Törmälä oli kertonut sen Facebookin chatissa ja ilmeisesti sammunut sen jälkeen, koska ei ollut enää vastannut Andyn viesteihin.

Nyt Törmälä oli kuitenkin jo mainiossa kunnossa. Sen naamasta näki, että sille tarjottiin viinaa. Ehkä Andyllekin siis tarjottaisiin: siinä olikin jo riittävä syy ottaa muutama. Keskustelu äidin kanssa painoi edelleen mieltä: isä, oma tulevaisuus ja kaikki. Andy ei tajunnut, miten kukaan yleensäkään pystyi ajattelemaan tuollaisia asioita sortumatta juomaan.

Aivan oikein: toimittaja iski hänelle heti vitosen käteen ja kehotti hakemaan virkistystä tiskiltä. Andy piti vaihtorahat itsellään, kun niitä ei kerran pyydetty takaisin. Hän otti pitkän hörpyn ja kysyi toimittajalta: “Miks sä täällä taas oot? Etsä kirjoittanutkaan vielä sitä lehtijuttua?”

“Se on vähän vaiheessa”, toimittaja sanoi. “Näkökulma on vielä hakusessa. Mä tulin kerään lisää materiaalia. Mä oon tässä ehtiny jo jutella ton sun kaverin kanssa. Me ollaan vähän niinku vaihdettu muistoja ja tarinoita. Kato kun mä muistan Kartanonrinteen kasarilta ja ysärin alusta. Tältä Törmälältä mä oon saanu sellasta 2000-luvun perspektiiviä. Että mikä täällä on muuttunu, jos mikään. Ne muutokset on monesti pieniä juttuja, joita ei meinaa edes tajuta. Kato joku voi tässä kelata vaikka, että tärkeintä olis joku kansainvälistyminen. Tänne tuli ekat somalit about niihin aikoihin kun mä lähdin, ja sen jälkeen on tullu paljon lisää porukkaa monista eri maista. Ja mikä on vielä tärkeempää niin täällä on nykyään paljon nuorisoo ja lapsia, joiden tausta on jossain muussa maassa mutta jotka on eläny koko elämänsä täällä. Tää on tietysti iso ja tärkee kehityskulku. Mutta kelatkaapa, että se ei oo juttu mikä liittyis nimenomaan Kartanonrinteeseen. Se on sama homma joka paikassa. Kaikissa lähiöissä ja muualla Suomessa ja periaatteessa koko länsimaailmassa. Jengi liikkuu. Se on megatrendi. Mut jos halutaan käsitellä nimenomaan Kartanonrinnettä niin et sä voi tosta lähtee. Pitää ettiä jotain sellasta, mikä on tapahtunu nimenomaan täällä.”

“No mitä se sitten olis?” Andy kysyi.

“Sitä mä tässä koitan selvittää”, toimittaja sanoi ja katsoi ostarin pihaa kuin näkisi samalla koko Kartanonrinteen. Se heilautti epämääräisessä kaaressa kättään. “Se on jossain täällä. Mä tiedän mitä se on sitten kun mä törmään siihen. Siks mun pitää puhua ihmisten kanssa. Mikä sun nimi taas oli?”

“Andyks sanotaan.”

“Jep. Eli kerro mulle jotain elämästäs. Sen käänteistä. Mitä nyt haluut kertoa, mutta jotain sellasta merkittävämpää. Jonkun käännekohdan.”

“Emmä jaksa”, Andy sanoi. “Mun mielestä mun elämä on ollu ihan samanlaista kun kaikkien täällä. Mulla ei oo isää, mutta ei Törmäläkään oo nähny faijaansa vittu lastentarhan jälkeen. Mutsi on tehny paskaduuneja ja niin on Törmälänkin mutsi. Kaljaa mä join ekan kerran kuudennen luokan jälkeisenä kesänä ja jos mä oikeen muistan nii se sama kerta oli Törmälänkin eka kerta. Sit jotain muuta on tullu joskus vedettyy vähän myöhemmin. Yläasteella jahdattiin pillua eikä saatu ja yleensä vaan sekoiltiin. Ysiluokan jälkeen mä yritin käydä amiksessa ja kymppiluokalla mutta ei oikeen napannu. Se jäi sit siihen. Mun piti itse asiassa pakoilla siinä kohtaa mutsia parin viikon ajan, mä bunkkasin parissa vähän epämääräsessä kämpässä. Se oli ehkä vähän sellasta dramaattisempaa. Siihen asti mä olin vissiin ollu vähän lapsellinen kumminkin. Sekin siitä jäi mieleen, että sillon mä sain pillua ekaa kertaa yhdeltä vähän vanhemmalta sekismimmiltä. No siinä ei kyllä oo paljoo kertomista mut jäi se nyt mieleen. Ja sit mä oon vaan hengaillu. Tapellu sossun kanssa. Kuunnellu räppii. Se oli muuten kova juttu ku toi Stenkan Salaliittoteoria tuli. Sillon mä olin vielä ihan penska, mut sitä levyy kuunteli sillon kaikki ihan fiiliksis. Sen mä oikeestaan laskisin sellaseksi käännekohdaksi. Koska sillon mä kelasin niinku että... nyt on niinku piirretty sellanen kuva joka esittää todellisuutta. Vittu onkohan mulla vielä se levy jossain. “Sinisiä rappuja ja punaisia hintalappuja”, siinä oli tiukka biisi. “Jos sul on huumeongelma, sä asut Kontulassa, jos oot somalialainen ni sillon Meri-Rastilassa.” No mä en oo kyl käyny Kontulassa kun pari kertaa ja Meri-Rastilassa en koskaan, mut ne nyt on vaan nimii ja sen sanoman tajus kyllä.”

Toimittaja oli innoissaan, Andyn puhuessa se oli ottanut muistikirjan esiin ja kirjoitti kynä rahisten. “Mahtavaa matskua. Just tota mä tarkotin, aitoa elämäntarinaa. Sukupolvikokemusta. Hei saanks mä siteerata sua mun jutussa? Nimettömänä tietysti tai siis keksityllä nimellä. Haluutsä antaa mulle sun puhelinnumeron tai jos sul on sähköpostiosoitetta?”

“Mitä vittua, en kai mä näitä avautumisii nyt mihinkään lehteen halua”, Andy sanoi automaattisesti. Sitten hän alkoi miettiä: eikö se tekisi kaikesta vähän suurempaa, antaisi asioille hahmon? Niin kuin graffitipiissi, joka on tavallaan olemassa jo bommaajan mielessä, mutta sillä on merkitystä vasta, kun se toteutetaan.

“Tai oikeestaan, voit sä kirjoittaa”, hän sanoi sitten, ja toimittajan ilme kirkastui. “On mulla joku hotmail-osote, annas se vihkos niin mä skriivaan sen siihen.”

Toimittaja tuntui saaneen haluamansa eikä kysellyt enempää. Sen sijaan se alkoi kertoa tarinoita työkeikoistaan, kohtaamistaan julkkiksista ja oudoista tyypeistä. Kaljaakin se kantoi edelleen pöytään. Vähitellen paikalle alkoi ilmestyä kantajengiäkin, jotkut näistä muistivat toimittajan ja liittyivät seuraan höpöttelemään omiaan. Ismoa ei näkynyt; tiedettiin kertoa, että se oli joutunut sairaalaan, mutta enempää ei ollut saatu selville.

Viikkoja jatkuneet helteet olivat uuvuttaneet vanhemman väen. Pari niistä näytti siltä, ettei selviäisi hengissä kesän loppuun asti. Tällä kertaa kukaan ei jaksanut aloittaa tappeluakaan. Juotiin kaljaa, koska sitä nyt oli tapana juoda. Se oli rituaali, Kartanonherra oli kirkko. Oli kyse jumalanpalveluksesta. Siltä tuntui, kun sitä joskus katseli ulkopuolelta.

Törmälä tuli kovaan humalaan. Sen humalatila horjui ja haparoi paksuna koko pöydän vaiheilla. Se halusi terävän, ja toimittaja suostui tarjoamaan sellaisenkin. Ensin se oli vauhdissa, sitten se alkoi synkistyä. Se alkoi puhua, että elämä on paskaa. Että se olisi mieluummin missä tahansa muualla kuin nyt tässä. Siihen joku vanhoista sanoi aivan loogisesti, että poishan oli aina lupa lähteä. Niillä oli omat riitansa, mutta nuorisolta ne eivät jaksaneet kuunnella mussutusta. Törmälä meinasi heittäytyä hankalaksi, mutta talttui sitten. Se oli kuitenkin ehtinyt oppia pelisäännöt ja tajusi ne kyllä päissäänkin. Lopulta se vain istui penkin päässä, joi kaljaa nyt jo aika hidasta tahtia ja tuijotti johonkin hämärästi käsittämäänsä paikkaan.

Siinä oli istuttu tuntikausia, koko iltapäivä ja niin pitkälle iltaan, että jo tovi sitten oli alkanut hämärtää. Se päivä oli kulunut Kartanonherran terassilla. Andylla oli irrallinen olo: ei tuntunut mahdolliselta, että tämä istumiseen ja humaltumiseen käytetty aika laskettaisiin osaksi hänen elämäänsä. Mitä järkeä olisi käyttää elämäänsä sellaiseen? Mutta jos tätä päivää ei ollutkaan olemassa? Siinä tapauksessa kantajuoppoja ei ollut olemassa lainkaan, koska niiden jokainen päivä kului näin.

Humala oli huntu maailmaa vastaan, mutta nyt sitä läiskittiin hänen naamalleen. Alkoi vituttaa. Se oli sumeaa vitutusta, joka ponnisteli kaikkensa muuttuakseen ratkaiseviksi teoiksi. Aivan heti mitään ei tapahtunutkaan. Toimittaja puhui asioista, joista Andy ei uskonut sen tietävän paljoa. Juopot kuuntelivat, vaikka eivät ymmärtäneet sanaakaan. Andy tajusi, että tässä pöytäseurueessa kukaan ei ollut kiinnostunut mistään, mitä yksikään muu paikallaolija oli päivän mittaan sanonut tai voisi mahdollisesti illan jatkuessa sanoa.

Pöydän alla ihmisten jaloissa pyöri varpusia syömässä sinne pudonneita suolapähkinöitä. Ne olivat Kartanonrinteen varpusia, nekin olivat viettäneet täällä koko lyhyen elämänsä. Kevättalvella, kun alkoi olla oikeasti kirkasta, ne sirkuttivat huumaavaan ääneen pensasaidoissa rivitaloalueelle vievän tien varressa. Andylla ei ollut koskaan asiaa sille tielle, mutta maaliskuussa hän etsiytyi sinne kuitenkin. Siinä valossa ja siinä konsertissa oli kaikki. Maaliskuussa, jolloin aurinko paistoi mielipuolisesti alkuiltapäivästä, mutta oli muutaman tunnin kuluttua tiessään. Se oli tehnyt Kartanonrinteestä sohjoa, ja nyt Andy seisoi jalkakäytävällä sohjoisessa pimeässä, ja varpusetkin olivat kadonneet. Ja mitä hän teki silloin? Menikö hän Kartanonherraan? Menikö hän Kartanonherraan? Pyöräilijät ja autot olivat ohi lehahtavia tummia hahmoja, mutta puolituttu narkkari pysähtyi pummaamaan röökiä eikä lähtenyt mihinkään. Mutta nyt oli kesä ja piti elää. Vielä pari viikkoa aiemmin valoisaa oli riittänyt myöhään iltaan, nyt pimeä tuli nopeasti ja kaiken keskelle. Se langetti tietysti omat houkuttelevat varjonsa. Oli kesäöisiä seikkailuja, salaan jääviä kohtaamisia. Paskaa. Kartanonrinteellä niistä ei tullut mitään. Janette meni Sonjan luo, Törmälä sammui: Kartanonrinne.

Andy muisti, että hänellä oli vähän laattaa housuntaskussa. Miksi hän oli sen unohtanut? Joku oli heittänyt sen hänelle eilen.

Ei huono asia.

Hän alkoi töniä Törmälää hereille. Sen silmät olivat kyllä auki, mutta se ei reagoinut mitenkään. “Painu vittuun”, se lopulta mutisi.

“Painu ite”, Andy sanoi. “Mut sitä ennen, jos sä viel kykenet niin tuu Blossipuistoon vetään mun kans savut. Mul on vähän.”

“Viittuuooööäärrr”, Törmälä sanoi, tai jotain sinne päin. Se kampeutui kuitenkin jaloilleen ja horjui saman tien terassin portaat alas vaarallisen näköisesti.

“Mun täytyy nyt mennä”, Andy sanoi toimittajalle ja muulle seurakunnalle. “Kiitos bissestä. En kyl lupaa korvata. Mut pitäkää kivaa ja silleen.”

Törmälä hortoili rakennusten välistä parkkipaikan suuntaan, ja Andy harppoi sen kiinni. Takapihan puolella ei ollut ketään. Andy sovitti askeleensa Törmälän oikukkaaseen tahtiin, mutta parkkipaikan toisella laidalla sen meno tyssäsi kokonaan. Se yritti katsoa Andya silmiin: oli tärkeää sanottavaa. Se horjahteli sen näköisesti, että voisi kaatua kohta.

“Andy”, se sanoi. “Anna kun mä kerron sulle. Mä tiedän mitä meidän pitää tehdä. Ryöstetään Alepa.”

“Ei vittu taas!” Andy kirosi. “Me ei ryöstetä Alepaa.”

“Vittu sä et snaijaa tätä. Janette voi auttaa. Ryöstetään Alepa.”

“Törmälä!” Andy korotti ääntään. “Tietkö mitä? Haista vittu! Ihan oikeesti. Älä syötä mulle tota shittii. Painu vittuun mun silmistä. Mä oon tosissani. Palaa sit ku sul on jotain järkevää sanottavaa. Nyt: sun hima on tuolla päin. Suosittelen valitteen sen suunnan.”

Andy sukelsi Blossipuistoon johtavalle polulle eikä katsonut taakseen. Eipä siellä paljoa nähtävää olisi ollutkaan. Törmälä huojahteli hetken paikallaan ja sulautui sitten Kartanonrinteeseen.