tiistai 10. maaliskuuta 2015

Lähiöromaani: 3. luku


Andy


Andy tyhjensi viimeisen bissen pohjat pää takakenossa ja ähkäisi teatraalisesti. Viimeisten pohjien juomisessa oli lopullisen ratkaisun tuntua. Sen jälkeen oli pakko mennä jonnekin: kauppaan, kapakkaan, kotiin. Ehkä jonakin päivänä parempaan elämään.

Andy katseli hetken punaista tölkkiä kädessään.

“Olipa taas hyvä idea heitellä näitä tonne jorpakkoon. Olis voinu viedä hylsyt kauppaan.”

Törmälä nousi seisomaan ja otti omasta viimeisestään pitkän huikan. “Get a grip, man! Oltaisko me saatu niistä peräti yhdet mieheen lisää. Ei muuten oltais saatu sitäkään.” Se teki selvää omista pohjistaan, otti oikein vauhtia jonkin heittolajiurheilijan tapaan ja sinkosi tölkin niin kauas alajuoksulle kuin pystyi.

“Tästä ei nyt tuu tälleen yhtään mitään”, se ilmoitti. “Meno on liian apaattista. Se on tää helle. Vittu ku ois ees vähän viileempää. Pystyis ees hengittään. Lähetään johonkin. Lähetään ostarille tsekkaileen meiningit.”

“Ai vanhalle ostarille? Vitut siellä mitään meininkiä oo. Juopot vaan örisee Joutsenlaulua.”

“Sekin saattaa kuule olla just nyt piristävämpää kun sun seura. Alas tulla.”

Andy laski tyhjän tölkin sammalikkoon ja nousi. Maleksiessaan Törmälän perässä pyörätielle se vilkaisi vielä taakseen. Aukiolla oli yksi pieni punainen tölkki. Näin valheita ja virheellisiä kertomuksia rakennettiin. Joku kuumuuden uuvuttama oli pysähtynyt töistä kotiin palatessaan nauttimaan yhden kylmän oluen joen rannalla. Joku kunnon ihminen. Ei se menisi läpi kenellekään. Kunnon ihminen ei ostaisi halvinta merkkiä, jota ei sitä paitsi edes saa kylmänä. En osaa valehdella, Andy ajatteli.


*

Vanhan ostarin puoliympyrään saapuessaan pystyi kätevästi yhdellä silmäyksellä arvioimaan, millaista porukkaa milläkin terassilla oli. Andy ja Törmälä seisahtuivat hetkeksi kukkakaupan kulmalle: Suomi-Pubin edustalla istuskeli vain pari rapajuoppoa odottelemassa kuolemaansa, Laululinnun jengi oli tuntematonta, mutta Kartanonherran terassilla istui odotuksenmukaisesti tuttuja vanhoja äijiä ja pari naista. Naapureita, heidän äitiensä kaljakavereita. Perusjengiä, radan itäpuolen epävakaata kallioperää.

Heidät huomattiinkin jo, äijät huutelivat ja heiluttivat siihen malliin, että terassilla oli ehditty istua. Niille nuorison saaminen paikalle oli aina illan kohokohtia. Tässä oli hyvät ja huonot puolensa: viisikymppisten eronneiden naisen suorasukaiset lähestymisyritykset olivat Andylle ja Törmälälle tuttuja, mutta toisaalta äijät todennäköisesti tarjoaisivat kaljaa. He vilkaisivat toisiaan ja suuntasivat terassille.

Jengiä veti Viiksi-Ismo, kuten aina paikalla ollessaan. Se oli rattijuoppouden takia potkut saanut entinen taksirenki, yhtä persaukinen työtön juoppo kuin kaverinsakin, mutta muuten sopiva johtajahahmoksi: pitkä ja roteva karju, tappelussa edelleenkin vaarallinen jos niikseen tuli, mutta perusluonteeltaan joviaali ja sovitteleva. Se katsoi velvollisuudekseen oikein nousta kättelemään Andyn ja Törmälän, joita ei ollut vähään aikaan näkynyt vanhan ostarin porukoissa. Tilaa järjestettiin penkeiltä pitkän hirsipöydän äärestä. Kohta joku jo kiikutti pojille kahta isoa tuoppia. Se oli samaa Koffia, mutta lasiin kaadettuna se näytti mainosten elämäneliksiiriltä.

“Mitäs se nuoriso täällä vanhusten seassa perjantai-iltana tekee?” Ismo ihmetteli. “Jumalauta kun mä olin nuori... Tiesittekste muuten, että mä olen Kartanonrinteen ensimmäisiä asukkaita? Se on saatanan totta! Vuosihan oli tuhat yhdeksänsataa kuuskymmentäyksi. Mä olin seitsemän vanha sillon. Faijan ja muden kanssa muutettiin, tohon mäen päälle valmistu silloin noi ensimmäiset talot, kolme taloa sillon ihan ekaksi. Ne oli vuosia säästäneet, että saivat oikeen ostettua kaksion siitä. Faijalla oli pieni sähköfirma ja mude oli kampaaja. Mä olen kuulkaa niin kartanonrinteeläinen kun ihminen voi saatana olla!”

“Tää kaikki on Ismo kuultu aika monta kertaa”, toinen naisista raakkui viinanpolttamalla äänellä.

“Hiljaa nyt!” Viiksi-Ismo sanoi jämäkästi. “Mä opetan nuorisolle historiaa. Ja tätä historiaa teille ei vissiin koulussa opetettukaan. Vaikka vitut te missään koulun historiantunnilla istuittekaan, lintsasitte ja veditte röökiä nurkan takana. Mä sanon vaan sen, että ensimmäiset viistoista vuotta ennen radan tuloa ja uutta puolta oli Kartanonrinteen kulta-aikaa! Täällä oli kuulkaa hienoa kasvaa aikuiseks sillon. Se oli aika hurjaa menoa. Meitä oli niin saatanasti samanikäsiä kersoja. Niitä tappeluita pohjoishaagalaisten kanssa! Sillon ei kattokaas ollu mitään kännyköitä tai tietokoneita, mutta jotenkin se sana aina levis, että perjantaina siihen ja siihen aikaan. Paikkaa piti aina vaihtaa, ettei kytät osais tulla mestoille. Niissä flaidiksissa oli meinaan tosi kyseessä ja veri lensi. Tää oli kuuskytluvun loppua, seiskytluvun alkua. Meillä oli jotain pyöränkettinkejä ja pesismailoja ja vittu niitä käytettiin kanssa. Nykyäänhän tää touhu on ihan karkkipäivää siihen verrattuna.

“Mut silti se kaikki tapahtu jotenkin hyvässä hengessä. Sovittujen tappelujen ulkopuolella oltiin suht iisisti. Ei nyt tietysti ihan aina... joskus tuli jotain erimielisyyttä. Mä esimerkiksi sain kuulkaa pillua ekan kerran haagalaiselta mimmiltä. Mä olin viistoista ja se tais olla vuotta vanhempi. Yritettiin jotenkin styylatakin siinä, mutta eihän siitä tullut mitään kun Haagan kollit ei kestäneet sitä, että niiden naiset vietiin. Vähän aikaa oli sitten semmosta, ettei enää saanut liikkua rauhassa missään. Jos mä edes yritin mennä Haagan puolelle niin heti tuli puskista jamppaa mättämään ihan huolella turpaan. Mä en sitten voinut mennä mimmin luo, kun olin ihan verille hakattu ja vittu etuhampaat poikki. Joka paikkaan sattu niin, etten mä olis pystynyt edes nussimaan sitä. Mun oli pakko tehdä bänät sen kanssa. Onneks mä olin saanu täällä Kartanonrinteen puolella siitä jo sellasen maineen, että mimmejä alko tulla ovista ja ikkunoista täälläkin.”

“Kyllähän tässä ollaan kuultu monet kerrat niistä flaidiksista haagalaisten kanssa”, Törmälä sanoi. “Vittu te vanhat starbat jaksatte jauhaa niistä aina. Nykyään ketään ei edes kiinnosta joku Haaga. Ei sielläkään enää asu ku vanhoja densoja. Nykyään pitäs mennä Myrtsiin jos haluais tapella, mutta vittu sit pitäis ostaa seutulippu tai matkustaa pummilla. Ei se oo sen arvosta. En mä tosta tappelemisesta muutenkaan niin diggaa.”

“Se on oikea asenne”, Ismo jyrähti ja läimäisi ison kämmenensä Törmälän selkään. “Ei oikee mies koskaan lyö ensin. Mutta pidä kuitenkin huolta, että pystyt lyömään tarvittaessa takasin! Se on ainoo tapa pärjätä elämässä.”

Ismo teki lähtöä kuselle ja kompuroi humalaisuuttaan penkkiin niin, että melkein kaatui ja sai viime hetkessä tukea ovenkarmista.

“Saatana kun tuo Ismo tulee tänään niin nopeesti känniin”, äskeinen nainen sanoi. “Eihän se oo juonu ku pari bissee vasta. Ei oo sekään enää parhaiden päiviensä kunnossa.”

“Et sä tiedä että se oli sairaalassa tossa?” Jore-niminen vähän nuorempi kaveri sanoi. “Sillä bragas pumppu. Kai se joku lievä sydäri oli. Se oli sairaalassa melkein viikon, ei se oo dokannu vähään aikaan. Ei sen pitäis juoda nytkään. Mulla on täs hätänumero jo valmiina jos jotain käy.”

“Ismo on sellanen mies, että se menee hautaan saappaat jalassa ja pullo kädessä”, toinen naisista raakkui. “Saatana meistä ei tässä pöydässä lopeta kukaan ennen ku kuollaan, eikö näin ole? Eikö näin ole?” Nämä puheet aiheuttivat yleistä päälle huutamista, oli vaikea enää seurata, kuka sanoi mitä.

“No sun Liisa kannattais ainakin joko lopettaa tai kuolla heti tänään kun tohon sun sekoiluun menee hermot! Vittu anna olla jos tänäänkin joudutaan pihalle sun takia!”

“Ime munaa vitun homo mun takia ole koskaan jouduttu yhtään mihinkään. Mites se kerta kun ite yrjösit mun käsilaukkuun!”

“Se johtu vaan siitä ku sä oot niin jumalattoman huono laulaja!”

“Vittu olkaa hiljaa, joudutaan kohta pihalle, Maire kattelee jo tänne!”

“Mä voin sen sanoa että kun sä saat sen sydärin niin mua ei sun hautajaisissa nähdä!”

“No vittu ei kutsutakaan, pitääkin laittaa Arille tekstari nyt heti että muistaa laittaa sut oikeen mustalle listalle niistä bileistä! Ja meikäläisen maahanpanijaisista tuleekin parhaat kemut mitä tässäkin paskaläävässä on koskaan nähty!”

“Niin just, osanottajina kaks sun mustalaista panoa vuodelta seitkytkuus ja Alepan edestä varastettu koira!”

“Mieluummin mä panisinkin Kartanonrinteen kaikkia manneja ku sua! Ei sulla tosin ole seissytkään kahteenkymmeneen vuoteen.”

“Se että sun kanssa ei seiso johtuu vaan siitä ku sä olet niin jumalattoman ruma!”

“Nyt vittu suut kiinni! Täällä ulkona on lapsiakin saatana, kuuntelisitte tota teidän kieltä!”

“Vittu mä lähden himaan! Kauniit ja rohkeet on varmaan vähän parempaa viihdettä ku teidän seura!”

“Ala vetää vaan, mä voin oikein saattaa!”

Lopulta sanoistakaan ei saanut enää selvää. Rähinä tiivistyi ulosteenruskeaksi pilveksi terassin yllä, alkoi levittäytyä siitä kauemmas ympäristöön ja uhkasi pian pimentää kesäautereisen taivaan kokonaan. Andy kuunteli sitä typertyneenä, mieleen tuli punkyhtye, jonka hän oli keväällä nähnyt itähelsinkiläisessä baarissa: se oli soittanut niin kovaa, että äänivalli sumensi ajatukset ja aiheutti pistelevää levottomuutta aivokuoren alla. Olo oli mihinkään kohdistumattomalla tavalla epämukava. Andy alkoi vilkuilla Törmälää yrittäen saada katseeseensa jotain poistumisen mahdollisuudesta. Mutta tämä näytti kuuntelevan transsissa.

“HILJAA!”

Sähköjohdot vedettiin seinästä, punk-keikka katkesi. Ismo seisoi ovella mahakkaana, valtakuntaansa tyytymättömänä kuninkaana. Näin äkillinen hiljaisuus tuntui luonnottomalta. Ismon takaa kurkisteli ehkä nelikymppinen mies, jota Andy ei tuntenut. Se ei näyttänyt Kartanonherran kanta-asiakkaalta: musta t-paita ja mustat farkut, paksusankaiset mustat rillit, laihahko olemus vailla viinapöhöä. Kädessä oli kyllä puolilleen juotu tuoppi. Jokin tyypin olemuksessa kiinnitti huomiota, se tuntui olevan tarkkailevalla kannalla, tahallaan tilanteen ulkopuolella. Ismo laski kätensä sen olkapäälle.

“Tää tässä on toimittaja. Se haluaa tehdä raporttia Kartanonrinteestä. Mä sanoin sille, että sä olet tullut ihan oikeaan paikkaan. Me ollaan Kartanonrinne. Esimerkiksi minähän olen tämän paikan ensimmäisiä asukkaita. Nyt ootte kunnolla! Toimittaja tulee meidän pöytään, ja sen täytyy saada hyvä kuva tästä mestasta. Tää on niin kuin edustustehtävä nyt, ettei kaverin tartte kirjoittaa Kartanonrinteestä mitään paskaa. Onko tämä selvä?”

Toimittaja. Hatarat mielikuvat valtakunnanjulkisuudesta vilisivät kantajengin silmissä. Kai nyt päästäisiin telkkariin tai Seiskaan. Rillimiehelle alettiin etsiä istumapaikkaa sellaisella tohinalla, että kaaos uhkasi jälleen, ja Ismon piti ratkaista tilanne jyrähtämällä uudestaan niin, että sen naama meni luumunväriseksi ja hätänumeroon teki mieli soittaa saman tien. Sitten Ismo ilmoitti luovuttavansa toimittajalle itseoikeutetun paikkansa pöydän päässä. Tyyppi nyökkäsi kevyesti ja istui siihen, ei huomannut tilanteessa mitään poikkeuksellista. Oli selvää, että se tuli lasiseinäisestä talosta, jossa ei kumarreltu ketään.

“Mähän olen itsekin Kartanonrinteeltä”, se sanoi. Sitä tuijotettiin. Joku raahkaisi epäuskoisesti tai kuin vitsille. Toimittaja kaivoi esiin askin vihreää Kentiä, jota kukaan muu tässä kapakassa ei koskaan polttaisi. Savuke näytti jotenkin ohuelta ja eurooppalaiselta. “Oisko tulta?” se kysyi ja tuntui sitten huomaavan katseet ja hiljaisuuden. Yhtäkkiä se näytti vähän epävarmalta. “Niin että tulta”, se toisti. Andy tarjosi sytkäriä, kun kukaan muu ei vieläkään tehnyt elettäkään.

“Ootsä oikeesti Kartanonrinteeltä?” Andy kysyi toimittajalta.

“No totta helvetissä. Mä synnyin tänne ja asuin täällä siihen asti kunnes menin opiskelemaan ja sain solukämpän. Kolmessakin eri osoitteessa, pisimpään tuolla Suotorpantiellä.”

Tilanne laukesi. Tyyppi olikin rivitaloalueen kasvatteja. Sellainen toimittajana kuulosti jo mahdolliselta. Kantajengi alkoi taas puhua toistensa päälle, moni oli sitä mieltä, ettei rivitaloalue oikeastaan ollut Kartanonrinnettä. Se oli erillinen nurkkauksensa lähiön itälaidalla Keskuspuiston kyljessä. Täältä ei käyty siellä, ei ollut asiaa. Miksi kukaan olisikaan tuntenut ketään rivitaloalueella kasvanutta.

“No jos sä kerran olet täältä päin, niin mitä sä sitten haluat kysellä?” Jore ihmetteli. “Jos sä kerran tunnet mestat? Luulis et sul olis parempiakin aiheita ku tää perseenreikä.”

“Ite oot Jore perseenreikä, Kartanonrinne forever!” ensimmäinen naisista raakkui.

“Hiljaa!” Ismo tiuskaisi, ääni ei enää riittänyt jyrähdykseen.

“Vittu Jorehan on alun perin Maunulasta kotosin! Vittu mä tapan ton homon nyt saman tien”, nainen kimpaantui, könysi pystyyn ja tuli Ismon tylysti takaisin työntämäksi. Toimittaja poltteli eurooppalaisröökiään, mutta vetäytyi jotenkin taaksepäin selkänojattomalla penkillä. Andy oletti, että se joko pelkäsi tai inhosi meininkiä. Varmasti sitä ei tiennyt, sillä aurinko heijastui nyt tyypin silmälaseista niin, ettei silmiä nähnyt. Ohikulkeva koira haukkui, tuoppi oli tyhjä. Teki mieli lähteä.

“Mä en oo käyny täällä pitkään aikaan”, toimittaja selitti. “Mun porukat eros kauan sitten. Faija muutti Ruotsiin ja mutsi Itä-Helsinkiin. Mun työ vaatii sitä että mä keksin koko ajan juttuideoita. Ja mä sit sain päähäni, että tulisin tänne katteleen paikkoja ja tekisin samalla jutun Kartanonrinteen nykytilasta.”

“Ihan päin vittua se on”, Jore sanoi.

“Kartanonrinne forever!” nainen huusi.

“Me ollaan kaikki työttömiä”, Ismo sanoi rauhallisesti. “Täällä me lähinnä istutaan. Tapetaan aikaa. Tavataan frendejä, puhutaan maailman menosta. Välillä tää on vähän tämmöstä, mutta ihmisiä me vaan ollaan.”

“Työttömiä”, toimittaja maisteli sanaa. “Aivan. Niitähän on Suomessa ihan liikaa. Tuntuu varmaan turhauttavalta kuunnella poliitikkojen puheita työttömyyden parantamisesta, kun todellisuus on kuitenkin tämä.” Se teki kädellään kattavan eleen, joka ei imarrellut vanhaa ostaria. “Oottekste koskaan katkeria siitä työttömyydestä?”

“No sehän oli mun oma vika”, Ismo sanoi. “Mä olin taksikuski ja ajossa niin kännissä, että asiakas soitti kytille ku oli päässy pois kyydistä. Se oli sit siinä, maine alalla oli menny eikä viiskymppisenä enää aleta uusia hommia katella. Ihan reilu peli se oli. Ja kyllä nää muutkin juo niin paljon, ettei niitä kukaan mihinkään duuniin ottais. Mä vaan toivon, ettei nää nuoret kundit tässä joudu samoille teille.”

Toimittaja katsoi Andya ja Törmälää, tai ainakin kääntyi niiden suuntaan; silmiä ei edelleenkään erottanut. “No mites, olettekste kanssa työttömänä?” se kysyi.

“On täs kaikenlaisii projekteja”, Törmälä sanoi puolustelevaan sävyyn.

“Mut ei me nyt töissäkään olla”, Andy sanoi. Miksi tämä kusipää oli tullut Kartanonherraan haistelemaan raatoja? Se tuntui epäoikeudenmukaiselta. Olisihan se voinut mennä vaikka Alepaan ja puhua Janeten kanssa.

Tai itse asiassa se olisi voinut painua vittuun. Se oli kerran päässyt pois täältä, miksi sen piti tulla takaisin härnäämään?

Toimittaja menetti kuitenkin mielenkiintonsa Andyyn ja Törmälään saman tien. Se alkoi kysellä vanhalta kaartilta jotain perussuomalaisista, ja pian puolet porukasta oli taas homottelemassa ja tappamassa toisiaan. Ismo näytti pahoinvoivalta ja kaivoi rintataskustaan jotain pillerilevyä.

“Mä en nyt oikein jaksais tätä”, Törmälä sanoi Andylle. “Ainoo mikä tästä enää puuttuu on, että mutsi tulee mestoille. Se on dokannu tosi paljon viime aikoina, en nyt tiedä mikä vittu sitäkin sitten vaivaa. Monta vuotta se oli ihan skarpisti.”

“You read my fucking mind”, Andy sanoi ja alkoi nousta saman tien. “Bissekin loppu eikä noilta varmaan enää irtoa kun tuli jännittävämpää seuraa. Pitäiskö hakea kaupasta vielä lisää?”

“Ilman muuta. Mennään sit johonkin missä saattais nähdä muitakin ihmisiä. Nuoria ihmisiä. Täällä haisee kuolema.”



Alepan räikeiden valojen alla juopot jonottivat nöyrinä viimeisiä olutsatsejaan. Kello oli puoli yhdeksän. Molemmat kassat olivat käytössä, jonot kiemurtelivat silti juomaosaston toiseen päähän asti. Janettea ei näkynyt: janoisia palveli yksi kaupan hapannaamaisista vanhemmista naisista ja iloinen tyttö jostain Kosovon suunnalta, joka oli ilmeisesti otettu kesätöihin. Juomahyllyjen tuntumassa ilma oli raskasta ja tympeän makeaa. Kukaan ei puhunut kenellekään, vain kosovolaistytön pirteät tervehdykset säestivät jonotusta. Kukaan ei halunnut olla tässä jonossa, mutta kaikkien oli pakko.

Kosovolaistytön kassalla syntyi sanaharkkaa. “Olen pahoillani, mä en voi myydä teille. Olette liian humalassa. Huomenna sitten uudestaan”, tyttö sanoi määrätietoisen iloisesti. Kesätyöläiseksi se kuulosti vakuuttavalta. Vastaukseksi tuli sekavaa jankutusta. Törmälä kurotteli edelläolijoiden yli. “Ei vittu”, se kirosi hiljaa. “Mutsihan se siellä. Mä en oikeesti kestä.”

“Eiksun mutsi käy töissä?” Andy ihmetteli, selvästi liian kovaan ääneen Törmälän mielestä. Kaikki seurasivat kuitenkin nyt draamaa kassalla. Se oli nopeasti ohi. Törmälän äiti tyytyi kohtaloonsa ja hortoili ulos.

“Käy se, mutta viime aikoina se on ollu paljon saikulla”, Törmälä sanoi. “Krapulasaikulla, kai sen nyt kuka tahansa hiffaa. En mä tiedä sen kuvioista paljoa. Kyl sä tiiät, että mä yritän olla muualla, ku se on himassa. Onneks nyt on vittu kesä. Lähtikse jo? Salee menee suoraan Kartanonherraan. Siellä ne kyllä myy vaikka kuolleelle ruumiille. Ihan vitun hyvä et lähettiin menee. Vittu toi on muuten hyvännäkönen toi uus mimmi. Todellakin panisin.”

“Pyydä treffeille”, Andy sanoi, ajatus nauratti. “Just tässä kohtaa varmaan kannattais. Päivän ties kuinka monennet kaljat handussa ja takana kilometrin jono. Eiks kosovolaiset oo vielä muslimeita, ne varmaan lämpenee viinanjuonnillekin just hyvin.”

“Mä olen kuule sellanen jätkä, että jos mä pyytäisin, se lähtis”, Törmälä väitti. “Mutta en mä nyt voi kun mulla on muuta. Katotaan sitä sitten kun sä et oo tiellä.”


*

Törmälän vaatimuksesta he poistuivat ostarilta takapihan parkkipaikan kautta välttyäkseen näkymästä terasseille. Parkkipaikka oli omituinen joutomaa, sillä tänne ei yleensä tultu autolla. 60-luvulla oli ilmeisesti ollut mahdotonta kuvitella ostaria ilman hehtaarikokoista parkkipaikkaa. Se autoilu-unelma oli kuollut alueen vähittäisen rapistumisen myötä. Jos asui Kartanonrinteellä ja omisti auton, käytti sitä todennäköisesti ajaakseen kehäteitä ja sisääntuloväyliä jonnekin aivan muualle.

Niinpä oli isohko kenttä halkeilevaa, harmaanruskeaa asfalttia ja sen välistä urheasti työntyvää heinää. Kukaan ei voinut käyttää tätä kaistaletta maailmaa mihinkään. Taivas laskeutui liian raskaana sen yllä, ja sen kovuus tuntui ikävältä tennareiden läpi. Sen poikki kiirehdittiin nopeasti, ja sitten oltiinkin jo turvallisessa lähiömetsässä. Tästäkin löytyi oikotie johonkin tärkeämpään paikkaan, jos tunsi alueen niin hyvin kuin Andy ja Törmälä.

“Mennäänkö Blossipuistoon?” Törmälä ehdotti.

“Aivan loistava idea”, Andy hyväksyi.


*

Jos Mafiapuisto oli saanut nimensä huhupuheista, niin Blossipuiston nimi perustui kyllä vankkoihin tosiasioihin. Tiedettiin yleisesti, että se oli Kartanonrinteen paras paikka poltella, oikeastaan ainoa oikea. Kuka tahansa ymmärsi syyt, kun näki puiston.

Se oli katsetta pakoileva pieni aukio lähiön pohjoislaidalla, Rapaojan yläjuoksulla, tuoksuvan ja likimain läpipääsemättömän tiheikön ympäröimä. Reunoille oli raahattu pari kulunutta penkkiä, mutta kiinnostavinta puistikossa oli sen keskellä matalalla jalustalla seisova värikäs patsas, joka esitti jonkinlaista rasmusnalle-merikarhua. Se poltteli piippua valppaan ja hieman huvittuneen näköisenä. Kapteeninunivormu oli päässyt vuosien saatossa haalistumaan, mutta nappisilmät vilkkuivat häiritsevän elävinä.

Blossipuistossa poltteluun sisältyi eräs välttämätön rituaali. Jossain vaiheessa, parin kolmen jointin jälkeen, joku totesi, että ei vittu toi nalle liikkui. Mä näin sen ihan selvästi. Se liikkui. Muut nauroivat väitteelle räkäisesti ja huomauttelivat kaverin polttelukestävyydestä. Asia unohdettiin hetkeksi, kunnes oli seuraavan vuoro: ei vittu, mäkin näin sen! Se liikkui! Lopulta kaikki myönsivät havainneensa saman. Sitten naurettiin hysteerisesti ja käärittiin seuraava.

Kartanonrinteen nuoremman polven perimätieto ei enää ulottunut nallepatsaan historiaan asti. Asiasta ei oikein voinut kysyä vanhoiltakaan, koska sitten olisi pitänyt puhua polttelustakin, näin oli yhdessä todettu. Tiedettiin toki, että maailmaan mahtuu omituista nykytaidetta. Yleensä oltiin sitä mieltä, että tekijä oli varmaan tykännyt blossista itsekin.

Andylla ja Törmälällä ei nyt ollut pilveä. Blossipuistossa saattoi kylläkin toivoa törmäävänsä johonkuhun, jolla oli. Nyt nallepatsas vartioi aukiota kuitenkin yksinään. Syvenevä illanhämy kätki sen silmien pilkkeen; se vaikutti heti uhkaavammalta, vieraalta oudosta maailmasta. Se oli vaiti eikä liikkumisesta ollut puhettakaan. Kaiken kaikkiaan oli tuskallisen hiljaista. Andy korkkasi kaksi kaljaa, Törmälä syhräsi mp3-soittimen kanssa.

“Hei ootsä kuullut tätä”, se kysyi. “Uus biisi. Tää on tällainen bändi ku Gasellit. No täs on Villegalle kans mukana, mutta ihan hyvin seki täs vetää. Mä oon kuunnellut tätä nyt ihan ripiitillä. Mä kelasin että tää olis niinku tän kesän biisi.”

Jämäkkä, hitaanpuoleinen biitti tavoitti heti laiskan humalan rytmin. Räppärin taustalle oli laitettu dramaattinen lännenelokuvakitara, kappaleen tunnelma oli paniikinomainen ja ahdistava. Se kertoi aivan liian hikisestä kesästä, josta tulee luuppi. Vääriä naisia, liikaa kaljaa, herätys joka aamu kielen päällä juoksevien liskojen askeliin. Niitä ei pääse pakoon kuin jääkaapille. Toisessa kertosäkeessä sekä Andy että Törmälä hoilasivat jo mukana.

Pikkupuistost punasena läähätän ja läkähdyn
Helle ei helpota, se saa jo synkän sävyn
Eikä oo hetkeekään, ei yötä ei päivää
ettei olis hiki

“Osu ja uppos”, Andy sanoi, kallisti päätään ja veti teatraalisen pitkää huikkaa. “Nyt sentään vähän helpottaa ku arskaki laskee.”

“Iha vitu kova”, Törmälä mutisi ja hoilasi taas: “Helle ei helpota, se saa jo synkän sävyn. Kelaa miten hienosti sanottu. Siis kesähän on vittu ihan parasta mutta ootsä koskaan miettiny että se on joskus kans aika vittumainen homma? Ku tuntuu, että pitäis tehdä kaikki sen parin kuukauden aikana... iskee kaikki hotit muijat ja vetää iha vitusti kaljaa ja jotenki vittu muuttaa elämänsä. Ennen kun syksy tulee. Ja sit ku on näin kuuma niin sit ei oikeen jaksa mitään. Lojuu vaan jossain ja dokaa ihan zombina.”

“Mä tiedän ihan tasan tarkkaan mitä sä tarkotat”, Andy sanoi.

He joivat kaljaa pimeään kätkeytyvän nallepatsaan varjossa. Sellaisina heinäkuun iltoina syvin vihreä muuttuu syvimmäksi mustaksi nopeammin kuin ehtii tajuta. Päivät ovat kyllä pitkiä, mutta tarpeeksi pitkiä ne eivät ole koskaan. Hiljaisuudessa saattoi kuulla Rapaojan ikuisen virtauksen pois Kartanonrinteeltä.

1 kommentti:

  1. No joo, näköjään tajusitkin tässä luvussa jo tuon tölkkiasian josta aiemmin huomautin, hyvä!

    Tämä luku tuntuu vievän hyvin tarinaa eteenpäin, toimittajan roolista alkaa kiinnostua ja kuvaat hyvin sitä kontrastia mikä syntyy kun tällainen tyyppi tulee riitelevien rapajuoppojen pöytään. Juoppojen puhe on ärsyttävyyteen asti aitoa, ja herättää kohtaukseen juuri oikean fiiliksen.

    Törmälän äidin kohtaaminen on myös toimiva, aito kohtaus, joka toimii kaikessa karussa realismissaan ilman mitään turhia dramatisointeja.

    Tämän osion musta huumori ja aidot tilanteet toimivat erittäin hyvin, runollisuuden karsiminen on tässä toimiva ratkaisu, ja pidän siitä että kirjoitat tähän vaihteeksi enemmän dialogia ja annat hahmoille tilaa toimia.

    Näin yleisenä huomiona kuitenkin tämän romaanin ongelmaksi voi helposti muodostua se, että tässä ei tehdä muuta kuin juoda kaljaa eri ympäristöissä. Uskallan kuitenkin olettaa että olet keksinyt jotain muutakin tapahtumia tähän, ja saat ongelman kierrettyä.

    VastaaPoista