Lähiöromaani: osa 2, luku 3

Janette

“Kato saatana, tän mimmin mä tunnen”, Jesse sanoi. Se ei vaikuttanut olevan ainakaan täysin sekaisin, vaikka sen kaltaisista tyypeistä oli vaikea sanoa. Päihtymystilastaan riippumatta ne olivat jotenkin väärässä kulmassa maailmaan nähden: liian kovaäänisiä, aina pyrkimässä toisten reviirille, aina haastamassa. Tässä niitä nyt oli kaksi, eikä Janette kuvitellut pääsevänsä tilanteesta pois vain lähtemällä. Se olisi ollut kerta kaikkiaan liian helppoa, kun kyse oli ihmisistä, joiden elämäntapa oli hankaluuksien aiheuttaminen.

“Toi on Sonjan hyvä frendi”, Jesse sanoi kaverilleen, mutta katsoi Janettea. “Melko kuuma kissa. Ja skarppikin, käy duunis ja kaikkee. Mä tässä itse asiassa joku päivä mietinkin, että missäköhän tää pyörii. Et siitä vois olla hyötyy meille. Mikäs sun nimi oli? Nette. Niinhän se Sonja ainakin sanoo. Ootsä nähny Sonjaa viime aikoina?”

“No en nyt oo vähään aikaan”, Janette sanoi. Hän oli siirtynyt valmiustilaan: mitä tahansa saattaisi nyt tapahtua yllättäen. Se ajatus oli päällimmäisenä, sen alla raivoa lähentelevä vitutus siitä, että joutui tekemisiin moisten ihmisjätteiden kanssa.

“No mut sithän sä varmaan haluut nähdä frendiäs”, Jesse sanoi. Sen silmät olivat jumiutuneet hänen rintoihinsa, eikä se vaivautunut teeskentelemään muuta. “Me oltiin täs menos Sonjan luo vähän jutskaan. Sä tuut messiin. Sähän osaat varmaan puhuu sille järkee.” Kaverilleen se sanoi: “Meit ei varmaan haittaa jos onki kaksin kappalein hottii naisseuraa. Molemmille oma.”

“Joku raja tohon paskanjauhantaan”, Janette sanoi. Hän oli tosiaan aluksi pitänyt Jesseä tavallaan puoleensavetävänä. Hän oli ollut aivan sekaisin. “Mä en kyl yhtään tiedä miks mä menisin kattoon Sonjaa just teidän kanssa.”

“Koska me sanotaan niin”, Jesse sanoi ärsyttävällä, teennäisellä koulukiusaajaäänellä. Sen kaveri ei kylläkään ollut sanonut vielä mitään. Näistä kahdesta se oli ilmeisesti pahemmassa pöllyssä. Se siirteli jalkojaan heinikossa ja raapi käsivarttaan pakonomaisen näköisesti. Se näytti tuntevan olonsa kertakaikkisen epämukavaksi.

“Mennääs sit”, Jesse sanoi ja osoitti aseman suuntaan. Janette ei keksinyt muutakaan kuin lähteä kävelemään. Sinne hän olisi ollut menossa muutenkin. Narkit liimautuivat hänen peräänsä, nyt Jesse halusi ilmeisesti ihailla hänen persettään. Reitti veisi aseman ja ylikulkusillan kautta. Siellä liikkui tähän aikaan tietysti ihmisiä, ja todennäköisesti hän pääsisi siellä irti spedejen käsistä, kun eivät ne voineet julkisella paikalla alkaa häntä kiinnikään pitämään. Oli vain niin, että tulisi kuitenkin seuraava kerta, kun ne äkkäisivät hänet jossain yksin.

Sitä paitsi häntä huolestutti Sonjan tilanne. Ei tuntunut uskottavalta, että spedet tekisivät hänelle mitään kovin pahaa, mutta Sonjaan se ei välttämättä pätenyt. Olisi ehkä hyvä nähdä omin silmin, mitä sille kuului.

*

Matkan aikana asioihin ei tullut lisävalaistusta: spedet eivät puhuneet Sonjasta mitään, vaan heittivät typerää narkkariläppää aineista, annostuksista, myymälävarkauksista ja kyttien ja vartijoiden aiheuttamista vaikeuksista. Tällaista sai katsella ja kuunnella töissäkin aivan tarpeeksi. Janette oli taipuvainen epämääräiseen humanismiin, mutta narkkareiden kohdalla olisi tuntunut itsepetokselta olla kannattamatta kovia otteita. Narkkareiksi hän luokitteli tyypit, jotka eivät osanneet vetää nappejaan kiltisti omissa oloissaan, vaan tekivät muiden elämästä vaikeaa. Eikö se ollut aina oma valinta? Viina tai huumeet lisäsivät todennäköisyyttä kusipäiseen käyttäytymiseen, mutta eivät tehneet hyvistä tyypeistä kusipäitä, Janette ajatteli. Esimerkiksi Andy veti luultavasti aika ajoin muutakin kuin kaljaa ja pilveä, mutta vaikutti kuitenkin kiltiltä.

Alettiin olla asemanseudulla, ja Janette huomasi miettivänsä: jos Andy tulisi nyt vastaan? Olisiko sillä särmää puuttua tilanteeseen? Hän ei tiennyt. Hän päätti, että olisi. Se tuntui lohdulliselta ajatukselta, vaikka Janette halusikin olla ihminen, joka pärjäsi omillaankin näiden mulkeroiden kanssa. Kyllä tytöllä saa olla sankarifantasioita, haaveita pelastetuksi tulemisesta, hän ajatteli. Ja sitten hänellä olisi hyvä syy heittäytyä Andyn syliin ajattelematta, mitä kaikkea siitä saattaisi seurata.

Typerää. Nyt piti keskittyä todellisuuteen. He tulivat asema-aukiolle, eikä Andy päivystänyt siellä valmiina pelastustehtäväänsä. Siellä pyöri vain asioillaan liikkuvia ihmisiä menossa kauppaan, kioskille tai kirjastoon. Ne eivät kiinnittäneet heihin huomiota. Janette toivoi, että joku edes ohimennen hämmästyisi nähdessään hänen oloisensa fiksun henkilön tällaisen pohjasakan seurassa. Ehkä joku pohtikin asiaa, mutta mistään sitä ei voinut päätellä.

Spedet pysähtyivät kaupan eteen. Pöllyisempi kaveri alkoi olla tiloissa ja ruikutti narisevalla äänellä, että nyt piti saada mässyä. Ilmeisesti oletus oli, että Sonjan luona menisi aikaa. Asiasta riideltiin vähän aikaa, mutta lopulta Jesse suostui siihen, että toinen jätkä kävisi ostoksilla. Itse se halusi jäädä “vartioimaan” Janettea, joka ei viitsinyt sanoa ääneen, että jos hän haluaisi häipyä tässä vaiheessa paikalta, Jessen olisi melko vaikea estää sitä.

“Sä taidat olla vähän sellanen et sä pidät ittees muita parempana”, Jesse sanoi ja mittaili häntä taas katseellaan. Janette ajatteli, että sitä pitäisi hakata raskaalla esineellä päähän niin kauan että kallo murskaantuisi.

“Älä nyt vittu jaksa”, hän sanoi.

“No tota mä just tarkotan. Sä suhtaudut muhun niinku mä olisin joku vitun koira. Jolle ei voi puhuu niinku vittu tasavertasesti. Kun mä ekan kerran näin sut, mä luulin, et sä oot ihan ookoo mimmi, mut se luulo on kyl karissu. Pidätsä ittees Sonjaaki parempana?”

“Mun ja Sonjan ystävyys ei kuulu sulle.”

Jesse pudisti päätään. “Kyl sua jonkun pitäis vähän opettaa. Vituttaa tommonen nokka pystyssä kulkeminen.”

Siihen Janette ei sanonut enää mitään. Jessen mielipiteissä hänestä ei muuten olisi ollut mitään kiinnostavaa, mutta huolestutti, että se vaivautui erikseen inhoamaan häntä. Näiden kavereiden kohdalla sellainen saattoi aiheuttaa ongelmia. Vitun Kartanonrinne. Hän oli laskenut päiviä pääsykokeiden tulosten saamiseen. Juuri nyt siihen oli joka tapauksessa liian kauan.

Jessen kaveri tuli kaupasta, pienessä muovipussissa sillä oli suklaapatukoita, berliininmunkkeja ja muutama tetra pillimehua, joka kulki aina huvittuneisuutta herättävällä Vauhtihirmu-nimellä. Säätäjien keskuudessa tämä mehu oli suoranainen kulttituote. Lähdettiin ylittämään rataa, kaveri mussutti suklaata ja munkkia sekaisin ja imi mehutetrat nopeasti tyhjiin. Näillä eväillä se tuntui saavan sokeritasapainonsa kohdalleen ja alkoi vaikuttaa aavistuksen koherentimmalta. Tyyppi vaikutti melko harmittomalta, ja Janette mietti, mikä sen rooli tässä kuviossa oli. Kaiketi se oli pelkkä sidekick, Jessen kaltaiset hahmot tarvitsivat aina niitä.

Janette joutui myöntämään itselleen, että häntä hermostutti ja ehkä pelottikin. Siihen ei ole syytä, hän muistutti itseään. Nämä olivat pikkutekijöitä, eikä hänellä edes ollut mitään osaa niiden bisneksissä. Mitään kovin pahaa ei voisi tapahtua. Ehkä tämä oli jonkinlainen viimeinen koettelemus ennen hyvästejä Kartanonrinteelle.

Helle tuntui vain yltyvän iltapäivän edetessä. Tuntui hikiseltä ja likaiselta. Kun he oikaisivat metsän läpi Sonjan kotitalon suuntaan, Janetesta alkoi äkkiä näyttää, että lähiö oli kuolemassa. Hän oli näkevinään ruskeita neulasia, keltaisia lehtiä, paahteen alla uupunutta heinikkoa. Ehkä ne eivät olleet todellisia. Oli vaikea sanoa; ilma väreili tavalla, joka vääristi näkökentän. Ehkä he olivat kulkijoita kuolevassa maassa, jo alistuneita hiljaiseen ja lannistavaan loppuun. Muita ihmisiä ei nyt näkynyt missään. Jesse johti taas kulkua, se ei tiennyt, että sitä katsottiin. Se ei tiennyt, että se näytti epätoivoiselta. Janette ajatteli, että ainakin Jesselle kävisi huonosti. Se tuntui äkkiä itsestäänselvältä. Mitään yhtä varmaa ei ollutkaan. Mutta Jessen kaltaiset tyypit vetävät mielellään muita perässään. Kuka uskaltaisi matkata helvettiin ilman seuraa?

Kesä on kuolemisen ja hyvästijättöjen aikaa. Janette muisti monta ihmistä, jotka oli haudattu kesällä.

Hän tajusi nyt, että Jesse pelkäsi jotain. Sonjalle, ja ehkä hänellekin, se oli pelkästään huono asia.

Tultiin Sonjan pihaan. Pari lähiöäitiä seurasi penskojensa keinumista puhumatta toisilleen mitään. Lapset kirkuivat senkin edestä. Se oli ainoa ääni kuumuudessa ja tuntui luonnottomalta, eläimen huudolta. Äidit välttivät tarkoituksella katsomasta heihin, kun he kulkivat pihanurmikon poikki jonossa, Janette keskellä. Tällaista on olla nisti, Janette ajatteli. Maailma katsoo pois ja sitten salavihkaa perään, kun luulee, ettei nisti enää huomaa. Useimmat näistä tyypeistä elivät aamusta iltaan siinä uskossa, että heidän tuhokseen juonitellaan. Jokaisella kääntyvällä päällä on pahoja aikeita. Janettea katsottiin yleensä kohti. Joskus ystävällisesti, usein tunkeilevasti. Hänen maailmansa oli nistin maailman vastakohta.

Rapun ovi oli auki. Käveltiin kolmanteen kerrokseen. Jesse raahusti synkkämielisen näköisenä, sen kaveri poukkoili pirteänä ja näytti olevan omassa usvassaan. Jesse soitti Sonjan ovikelloa. Sonjalla oli ovisilmä, mutta se avasi oven niin pian, ettei ollut voinut tarkistaa tulijoita.

Janette katsoi Sonjaa. Sen hiukset olivat auki ja vähän likaiset. Sillä oli jalassa löysät kotihousut ja päällä vanha Nirvanan t-paita. Sillä oli kädessä rööki. Se näytti melko väsyneeltä ja myös yksinäiseltä. Tämän kaiken näki heti. Sonja taas näki kolme ihmistä, joiden ei olisi kuulunut liikkua yhdessä. Sen suu aukesi. Mutta Jesse oli jo työntynyt eteiseen, potkaisi tennarit jaloistaan ja jatkoi sitten yksiön ainoan huoneen puolelle. Se istui vuodesohvan nurkkaan ja pisti tupakaksi.

“Mitäs helvettiä tää nyt sitten on?” Sonja kysyi luovuttaneella äänellä.

“Etsä muista mitä mä sanoin?” Jesse kysyi. “Deadline alkaa lähestyä. Pitäis tehdä päätöksii. Oikeit päätöksii. Mä en oo kuullu susta mitään nii piti sit tulla keskustelemaan.”

“Noi repi mut mukaansa Mafiapuistosta”, Janette sanoi. “Mä ajattelin tulla kattoon, mitä niil on mieles. Onks sul kaikki hyvin, beibi?” Hän yritti katsoa Sonjaa silmiin. Se väisti. Miksen soittanut tai tullut itse käymään, Janette ajatteli lievää epätoivoa tuntien. Sonjan silmissä ei ollut valoa. Joskus aiemminkin oli käynyt niin, eikä hän halunnut muistella niitä kertoja.

Jesse kaivoi repustaan Koffin tölkin ja korkkasi. “Kaikki ei oo koskaan hyvin”, se sanoi. “Kyl mä luulen et sunkin elämäs jotain puutteit on.” Se tarkoitti Janettea. “Mut pitää pyrkii parempaan. Nyt ois massii tiedos, ja sano spedet mitä vaan, kyl massi tekee onnellisemmaks. Mut tolle Sonjalle ei vaa meinaa massi kelvata. Sitä pelottaa mut joskus on pakko uskaltaa. 'Riskei on otettava'.”

“Onks sul mulle bissee?” Jessen kaveri kysyi. Se oli vajonnut istumaan vaatekopin ovea vasten, meininki näytti hyvin rennolta.

“Vitun urpo, justhan sä kävit kaupassa, et voinu sit ite poistaa”, Jesse sanoi. Se otti toisen tölkin ja heitti tyypille, joka otti kopin. Kun se avasi oluen, nestettä kuohui Sonjan matolle. Lievä eltaantunut haju sulautui kämpän yleiseen tunkkaisuuteen. Sonja ei ollut siivonnut vähään aikaan eikä tuulettanut tarpeeksi. Yksiössä oli iso ikkuna, mutta sen eteen oli vedetty verhot. Janette tunsi hien valuvan noroina selkää ja vatsaa pitkin. Hän ajatteli, että suurimman osan näistä parista viikosta Sonja oli maannut sängyn pohjalla ja kuunnellut vanhoja itsesäälilevyjään.

“Tietteks, kun mä katon teit kaikkii kolmee, mä muistan taas miks mä oon aina inhonnu Suomee”, Jesse sanoi. “Tääl ei kukaan yritä mitään. Suomalaiset on nii vitun tottuneit elää sossun rahoilla. Ne ei pyri eteenpäin. Mä en oo kelannu jäädä näihin kuvioihin loppuiäkseni. Ja vittuuks mua muiden paska elämä kiinnostaa mut kun toi yleinen asenne aiheuttaa vittu sen, ettei keneltäkään saa mitään tukee. Jossain jenkkien slummissa mustat jätkät toimii jengeinä kaikki niinku yhteisen päämäärän hyväks. Jokuhan sielt aina nousee esiin ja pärjää muit paremmin mut seki vetää sitten frendit perässään korkeemmalle levelille. Tääl vaa tapellaan samoist sossumasseist. Yhteiskunta vittu haluaaki et me vaan vedetään kaljaa ja runkataan meidän vitun kaupungin kämpis pornolle. Tai sit on nää pellet mitkä kuvittelee, et ku ne äänestää Halla-ahoo nii se antaa somaleille täält kenkää ja sit kaikki on muka hyvin. No mikä vittu sit muka paremmaks muuttuis? Sit sais suomalaiset dokaa bissee keskenään edelleenki niil samoil sossumasseil. Tää on säälittävä maa.”

“Mä ja Sonja käydään kyl molemmat duunis”, Janette huomautti.

“Käytte vai? Ei toi Sonja ainakaan oo vähään aikaan käyny”, Jesse sanoi ja veti huikkaa. “Mut iha sama. Ei duunis käyminen muuta asiaa mikskään. Sä et silti pyri eteenpäin. Kyl mä tiedän mis sä oot duunis. Et sä siel etene mihinkään, susta tulee vaan hapan ja katkera akka sille samalle kassalle.”

Olisi ollut paljon sanottavaa, mutta ei voinut sanoa mitään. Jesse ei saisi koskaan tietää Metropoliasta. Jesse oli kuunnellut liikaa jenkkiräppiä, se eli harhamaailmassa. Viisi vuotta nuorempina Jessen kaltaiset jätkät olivat koulussa höpisseet koko ajan “northsidesta”. Ne olivat “northsidelta” tai “pohjoislaidalta”. Kartanonrinteen yläasteen pihalla sellainen oli tuntunut television sketsiohjelmalta. Ehkä Jessen pitäisi mennä Putoukseen, siinä olisi sille tie tähtiin ja väylä parempaan elämään.

Jessellä ei enää vaikuttanut olevan kiirettä mihinkään. Se veti kaljaa sen näköisenä, että voisi istua sohvalla sitä tekemässä loppuillan. Ehkä se yritti saada Sonjan hermostumaan. Mutta Sonja näytti lähinnä välinpitämättömältä. Se oli istunut tuolille ikkunan viereen ja sytyttänyt taas tupakan. Jesseen se ei edes katsonut. Tilanne oli piinallinen. Asunto tuntui kerta kaikkiaan liian ahtaalta tälle seurueelle. Janette mietti, oliko hänellä mitään järkevää syytä olla täällä. Mutta mahdettaisiinko hänen enää antaa lähteäkään?

Aika valui armottoman hitaasti läpi sormien. Janette ajatteli: on ensimmäinen lomapäivä, aurinko paistaa kaikkien hukattujen sadekesien edestä, ja hän istuu paskaisessa kämpässä, jonka ikkunan eteen on vedetty verhot, seurana pari joutavanpäiväistä narkkaria ja hänen paras ystävänsä, joka ei suostu sanomaan hänelle mitään. Se oli niin typerää, että se saattoi olla vain totta.

Sonjan kanssa hän oli ollut kunnolla riidoissa vain kerran. Sekin liittyi siihen autiotalon kesään, tuntui että kaikki hänen elämässään liittyi siihen. Sen jälkeen he olivat sopineet, etteivät antaisi jätkien tulla koskaan väliinsä. Mutta ei Jesse ollutkaan heidän välissään. Se oli ulkopuolella, ja se oli vetämässä Sonjaakin sinne.

Niin pieneen asuntoon ei mahtuisi kovin suuria sanoja. Sitä paitsi Jesse ja Sonja polttivat ketjussa, ja tupakansavu vei sekin koko ajan enemmän tilaa. Se luikerteli kaikkialle ja tuntui tahmeana painona ajatusten päällä. Jos tähän nukahtaisi, tuntuisi mahdottomalta ajatukselta, että sellaisesta unesta voisi koskaan herätä.

Pari kertaa Jesse sai jonkinlaisen kohtauksen ja alkoi selittää kiivaasti jostain asiasta tai ihmisryhmästä, jota se vihasi. Vartijoista, siviilikytistä, huumelaeista, lääkeyhtiöistä, salaliitoista ja liskoista. Tavallista säätäjäläppää. Kukaan ei reagoinut sen puheisiin, joten edettyään vartijoista maailmanhallitukseen asti se aina luovutti.

Verhojen takana sillä ei tuntunut olevan merkitystä, mutta kellonaika puhelimen näytöllä kertoi, että oli tulossa ilta.

Jesse alkoi vaikuttaa levottomammalta. Se otti muutaman minuutin välein puhelimensa esiin, mutta ei vaikuttanut tekevän sillä mitään. Se katseli ulos, vaikka ei voinut nähdä sinne. Se tumppasi tupakan ennen kuin oli päässyt loppuun asti. Janette katseli sitä ja yritti päästä perille sen mielentilasta. Sonjaa ei edelleenkään vaikuttanut kiinnostavan.

Sitten Jessen puhelin soi. Se meni eteiseen ja puhui niin hiljaa, ettei Janette kuullut. Puhelu oli lyhyt. Jesse palasi ovensuuhun ja katseli heitä siitä.

“No niin”, se sanoi sitten. “Mentiis sit. Pitää treffata tyyppejä. Kaikki messiin. Mennään Blossipuistoon. Sä tuut kans”, se osoitti Janettea. “Mä en viitti tässä vaiheessa päästää sua pois. Tällä hetkellä mä kattelen sua sitä paitsi mieluummin ku tota sun angstaavaa ja röökille haisevaa frendiäs. Meillähän vois olla vielä hauska ilta yhdes ku saadaan eka bisnekset hoidettuu.”

“Dream fucking on”, Janette sanoi, mutta nousi seisomaan. Ruumis tuntui jäykältä, hän oli istunut useamman tunnin nurkassa jalat alleen taitettuna. Vessaankin olisi pitänyt päästä, mutta tiedä vaikka niljake olisi yrittänyt tunkea sinne mukaan. Tilanne oli nyt otettava sellaisena kuin se oli. Sonjaa ei voinut jättää yksin näiden valopäiden armoille, etenkään jos seuraan oli liittymässä vielä lisääkin sekakäyttäjiä.

Sonja nousi viimeisenä. Janette tajusi hämmästyneenä, että se oli tosiaan menossa ulos senhetkisessä hapsottavassa tilassaan. Normaalisti se laittautui paikalliseen mentäessäkin tuplasti niin kauan kuin hän itse. Se ei ollut sanonut tuntiin mitään, mutta kysyi nyt Jesseltä hiljaa: “Nytkö ne haluu vastauksen?”

“Melkein oikein”, Jesse sanoi. “Nyt ne haluu myöntävän vastauksen. Muuta ne ei sit haluukaan vielä tänään. Mut sen ne haluu.”

Siihen Sonja ei sanonut mitään. Mentiin ulos. Jessen kaveri mutisi jotain itsekseen ja näytti olevan taas aivan pihalla, vaikka Janeten havaintojen mukaan se ei ollut asunnossa oltaessa vetänyt muuta kuin Koffia.

Suorin reitti blossipuistoon olisi kulkenut vanhan ostarin kautta, mutta Jesse lähti kiertämään kerrostaloalueen laitaa pitkin, pihalta ja parkkipaikalta toiselle. Oli selvää, että se halusi välttää julkisia paikkoja. Se meni kovaa vauhtia edellä ja kääntyi aina välillä vittuuntuneen näköisenä odottelemaan muita. Varsinkin sen kaveri meinasi jäädä koko ajan jälkeen. Taas olisi ollut helppoa liueta paikalta, mutta Janette oli katsellut Sonjaa sinä iltana tarpeeksi tietääkseen, että se ei ainakaan tekisi nyt mitään.

Hämärä silasi hiljaiset pihat kauniimmiksi. Janeten päässä soi se Pariisin Kevään kappale, jota hän oli kuunnellut koko kesän. Aina se tuntui tulevan kaikkein vähiten romanttisina hetkinä, töissä pullokonetta puhdistaessa tai tässä, nistien seurassa, matkalla tapaamaan toisia nistejä. Ehkä sille oli sellaisissa hetkissä eniten tilaa. He kulkivat tyhjän leikkipuiston läpi, sen rakennelmat näyttivät heikossa valossa avaruusalusmaisilta. Janeten lapsuudessa tätä leikkipuistoa oli yleisesti pidetty siisteimpänä, ja tänne oli tultu vanhempien salliessa vähän kauempaakin. Hän ei ollut varma, oliko sittemmin rakennettu hienompia, mutta luultavalta se ei tuntunut.

Janette ajatteli, että Jessekin oli joskus ollut lapsi, varmaan sekin oli asunut Kartanonrinteellä, varmaan sekin oli kiipeillyt tämän puiston kiipeilynaruissa ja laskenut tätä liukumäkeä, joka oli ollut seudun pisin. Eikä se vauhti ei siltikään ollut riittänyt Jesselle.

Jossain haukkui koira. Epämääräinen taustarähinä, jonka se peitti hetkeksi alleen, saattoi tulla ostarin baareista.

Viimeiset pihat jäivät taakse, ja Jesse otti suunnan melkein silkkaan pusikkoon, jossa kulki juuri ja juuri havaittava polku Blossipuiston suuntaan. He olivat tulossa sinne eri kautta kuin yleensä. Nyt kuljettiin jonossa, Jesse ensin, sitten Sonja, Janette ja Jessen kaveri koko ajan useampia metrejä hänen perässään. Piti työnnellä sivuun oksia, jotka halusivat läiskiä häntä kasvoihin. Yllättävän nopeasti tultiin metsästä aukiolle. Nallepatsas häämötti sen keskellä arvoituksellisena ja vaiti. Sitä oli lapsena pelätty. Vieläkään Janette ei käynyt täällä mielellään, nykyään ehkä enemmän sellaisten tyyppien takia, joita penkkien vaiheilla nytkin seisoskeli. Kolme jätkää hihattomissa paidoissa ja siilitukissa. Jostain syystä Janette ajatteli heti, että ne olivat venäläisiä. Kaksi niistä hörppi kaljaa, mutta niiden olemus kertoi aivan erilaisesta skarppiudesta kuin mihin Jesse koskaan pystyisi.

Jesse meni tyyppien luo, käytiin lyhyt sananvaihto melkein kuiskaamalla. Se viittoi Sonjan suuntaan. Sonja seisoskeli hiekalla kädet selän takana, hiukset silmillä roikkuen ja potkiskeli pikkukiviä. Janette meni sen viereen ja ajatteli hetken tarttua sitä kädestä tai vaikka kietoa kätensä sen harteille. Mutta Sonja ei katsonut häneen vieläkään.

“Älä tee mitään tyhmää”, Janette sanoi kuitenkin hiljaa.

Silloin Sonja nosti katseensa. Janette näki sen silmissä jotain, mikä oli kai epätoivoa. Katse oli liian samanlainen kuin Jessellä aikaisemmin. Janette ei pitänyt siitä. Hän ajatteli, että oli liikaa asioita, joita hän ei tiennyt.

Jesse huusi Sonjaa, joka lähti heti jätkäporukan luo kuin sillä ei olisi omaa tahtoa. Janette ei kuullut, mitä puhuttiin, eikä uskaltanut mennä lähemmäs. Jessen säätäjäkaveri tuntui kadonneen. Sitten Janette tajusi, että se istui rojahtaneen oloisessa asennossa nallepatsasta vasten. Ehkä se oli sammunut. Janette kyykistyi hiekalle. Kusetti ankarasti, eivätkä jalat olleet arvostaneet pitkää istumista ja nopeaa kävelyä sen jälkeen.

Nyt hän ajatteli vakavissaan, että lähtisi. Mutta ei lähtenyt.

Yksi uusista tyypeistä korotti äänensä. “Kai sa nyt vittu tajut ettei tää homma ole meille kiinni yks nartusta! Me löydetän aina joku. Ja sit sa olet meille edellen velka. Vittu sa olet kujalla.”

Virolaisia, Janette korjasi itseään ja alkoi samalla aavistaa, millaisesta jutusta tässä oli kyse.

Jessekin lopetti nyt kuiskailun. “Vittu mä sanon teille että te ette saa ketään niin hyvää ku Sonja. Ketään joka näyttäis niin harmittomalta. Se menee läpi tosta noin vaan. Vihreä linja.” Virolaisiin verrattuna Jesse kuulosti narisijalta ja hyyniäiseltä, jonka pelkääminen tuntui nyt naurettavalta.

Virolaiset katselivat Sonjaa arvioivasti. Kun kasvoja ei erottanut, oli mahdoton sanoa, mitä ne pitivät näkemästään. Sitten ne vaihtoivat omaan laulavaan kieleensä. Ne puhuivat sitä niin nopeasti, että oli mahdoton ottaa tolkkua, vaikka se ärsyttävän lähellä olikin.

“Me pidetan neuvottelu”, äskeinen puhemies sanoi sitten. “Te pysyte kaukana. Mutta sa et mene mihinkan. Noi sun kaverit: mua ei kiinnosta. Mutta sa pysyt penkissa siihen asti kun ma sanon etta tänne.”

Se kuulosti siltä kuin olisi komennettu koiraa. Mutta Jesse totteli ja istui penkkiin. Virolaiset taas menivät nallepatsaan toiselle puolelle ja hävisivät varjoihin. Patsas kohosi nyt paikalla olevien ihmisten keskellä, eikä sitä kiinnostanut. Niin Janette ajatteli, ja se tuntui helpottavalta. Hän meni Sonjan luo ja tarttui sitä olkapäästä. Se säpsähti. Jesse mulkoili heitä, mutta ei sanonut mitään. Sen ote oli nujerrettu. Sonjaankin tuntui tulleen eloa. Se kääntyi yhtäkkiä halaamaan Janettea, ja kun Janette nyökkäsi sitä tulemaan kanssaan puiston laidalle, se tuli. He pysähtyivät lähelle virallisen polun alkua, kymmenisen metrin päähän Jessestä, joka pysyi penkissä, mutta katseli heitä hellittämättä.

Ja sitten Janette kuuli polulta askelia, ja kun hän kääntyi katsomaan, siinä oli Andy.