2.
Pienen koiran
omistaja oli luultavasti humalassa, niin huonosti se oli kiinnittänyt
talutushihnan. Koira ei ollut edes tarkoittanut karata, mutta
ohikulkijaa innostuneena lähennellessään se tuli nykäisseeksi
itsensä irti. Pieni koira näytti hetken hölmistyneeltä ja ymmärsi
sitten olevansa vapaa. Se juoksi ensin jonkinlaista ympyrää Alepan
edustalla, äkkäsi muutamia puluja lähistöllä ja lähti
onnellisena haukkuen niiden perään, aivan hyväntahtoisessa
mielessä, mutta pulut lehahtivat paniikkilentoon. Ei sinunkaan
kaikkia hyviä tarkoituksiasi olla aina osattu tulkita oikein. Pienen
koiran omistaja oli luultavasti humalassa, ja vaikka olisi ollut
väärin olettaa, että se hakkasi koiraa tai kohteli sitä muuten
tarkoituksella kaltoin, ei taajaan humalassa esiintyvä ihminen ole
paras lemmikinhoitaja. Koiran elämä oli varmasti eräänlainen
vankila, asunto pieni ja lenkit liian kiireisiä. Nyt pieni koira
oli vapautettu päämäärättömyyteen. Se juoksenteli ihmisten
jaloissa, haukkui ja kerjäsi huomiota. Pystyisitpä sinäkin samaan
rehellisyyteen. Pieni koira kohtasi joitakin lapsia tulossa
karkkiostoksilta, niistä se oli erityisen innoissaan ja nekin siitä,
koiraa paijattiin ja sille hihkuttiin ja pienin lapsista halusi
tarjota sille tikkarinsa, mutta isosisko esti: karkki ei sovi
koiralle, se voi sairastua tai kuolla. Lapset olisivat leikkineet
koiran kanssa pidempäänkin, mutta se alkoi jo ymmärtää
tilanteensa ja juoksi kauemmas ostarin sisäpihalle, pyöri terassien
edessä, juopot huomasivat sen ja joku rähisi ei-kenellekään, että
täällä on vapaa koira. Jotkut selväpäisemmätkin läsnäolijat
huomasivat sen, ja varmaan muutamat heistä miettivät, mitä
tuollaiselle vapaalle pienelle koiralle pitäisi näin yhtäkkiä
tehdä, joku yritti tavoittaa koiran perässä roikkuvaa
talutushihnaa, mutta ei onnistunut, koira oli liian nopea. Se oli
haistanut jotain kiinnostavaa lähimmän pusikon suunnalla ja ravasi
nyt täyttä vauhtia sinne, läähätti ja vingahteli ja katosi
pensaiden sekaan. Pian kaupasta ilmestyi sen humalainen omistaja ja
nosti hirveän metelin nähdessään koiran kadonneen
talutushihnoineen. Se huusi varkaudesta ja kostotoimista ja siitä,
miten häneltä aina vietiin, mutta ei siltä voitu viedä sellaista,
mitä sillä ei koskaan ollutkaan.
Janette
Janette hymyili
sille. Hänen kesälomansa oli alkanut kaksi minuuttia ennen koiran
karkaamista, ja hänen myötätuntonsa oli kaikkien vapauteen
karkaavien puolella. Tukahduttavaa hellettä oli jatkunut
juhannusviikosta asti, pian kuukauden. Hän oli viettänyt seitsemän
tuntia kaupan viileissä tiloissa, ja nyt kuumuus vyöryi
panssarivaununa hänen ylitseen. Hän otti sen vastaan, levitti sille
sylinsä. Hän halusi kieriskellä siinä.
Kartanonherran
avoimesta ovesta kuului kännistä laulua: on pitkä kuuma kesä, ja
mä aion elää sen.
Tässä ei voinut
ottaa tanssiaskeleita. Miksei olisi voinut? Janette otti muutaman
tanssiaskeleen ostarin pihalla ja jatkoi edelleen kepeästi baarien
ohi Kartanonherrankadulle. Hän tunsi äijien katseet, eikä
pahastunut niistä. Kaikkea maan päällä oli mahdollista rakastaa.
Ei kaikkea. Oli
paskojakin juttuja. Niitäkin hänen täytyisi nyt selvitellä. Ne
liittyivät Sonjaan, jota Janette ei ollut nähnyt vähään aikaan.
Hän ei oikeastaan tiennyt paljoakaan, mutta aavisteli pahaa ja aikoi
ottaa selvää, nyt kun hänellä olisi aikaa.
Tällä hetkellä se
tuntui kuitenkin tehtävältä kuin Viisikoissa, ehkä suorastaan
pitäisi hankkia eväät, muutamalle siiderille olisi ainakin
käyttöä.
Janette oli
edellisellä viikolla lähtenyt Alepan uuden tytön, Neran, kanssa
lasilliselle sen jälkeen, kun he olivat olleet kahdestaan
iltavuorossa ja sulkeneet myymälän. He olivat menneet hiljaiseen
Laululintuun, oli jotenkin selvää, ettei Nera uskaltaisi
ajatellakaan pahimpia räkälöitä. Se oli ensimmäinen kerta, kun
Janette oli varsinaisesti keskustellut Neran kanssa. Tämä oli
tottumaton juomaan, ja tuli hyvänlaiseen nosteeseen siinä
vaiheessa, kun he päättivät ottaa toisetkin. Nera oli kertonut
hänelle tapauksen lapsuutensa Kosovosta. Kuulemma ainoan asian,
jonka sieltä oikeastaan muisti.
He olivat paenneet
jostakin jonnekin, istuneet kuorma-auton lavalla: Nera, sen kolme
sisarusta, äiti ja isä. Ja oli ollut niin, että isä oli
haavoittunut. Ehkä sitä oli ammuttu, se ei ollut myöhemmin juuri
puhunut siitä. Jalkaan kuitenkin, isä ontui sitä vieläkin.
Äidillä oli ollut kädet täynnä työtä asioiden selvittelyssä,
ja se oli sanonut Neralle: pidä isästäsi huolta sen aikaa. Isä
oli maannut kuorma-auton lavalla viltillä, sillä oli ollut tuskia,
se oli kuitenkin tajuissaan. Nera piteli isää kädestä ja pyyhki
sen otsaa. Nera sanoi, että silloin oli pelottanut, mutta samalla
oli tuntenut itsensä hirveän isoksi ja rohkeaksi.
“Kun mä mietin
sitä, niin mä aina muistan, että pelko ja rohkeus voi olla sama
asia”, Nera sanoi ja hihitti, mikä tuntui oudolta, kun se oli
juuri kertonut isänsä ampumisesta.
Mutta nyt Janette
ajatteli, että Nera oli ollut oikeassa. Viisas tyttö. Heidän
pitäisi käydä lasillisella toistekin.
Janette päätti
kävellä asemanseudulle tällä kertaa pidempää reittiä,
Kartanonherrankatua pitkin. Nythän oli loma, hänellä oli aikaa.
Kartanonherrankadulla ei yleensä tullut tuttuja vastaan, siellä ei
tarvinnut olla varuillaan. Se halkoi vanhan lähiön harmaita
kivitaloja, ne oli rakennettu viimeisinä vuosina ennen elementin
voittokulkua. Kivitaloista tuli hyvä olo, elementtitorneihin
verrattuna ne olivat pienempiä ja ystävällisempiä. Niiden
pihoilla kasvoi matalia puita ja syreenipensaita, pihoilla oli
hiekkalaatikkoja ja niissä hiekkalinnoja, parkkipaikoilla vanhoja,
vaatimattomia autoja, joilla vanhat ihmiset ajoivat. Jossain oli
pihakeinukin. Oli mäntyjä ja männynkäpyjä, niitä oli
jalkakäytävilläkin paljon. Ilma oli liikkumaton ja
vastaantulijoita vähän. Tämä oli kesäidylli: monikaan
kartanonrinteeläinen ei päässyt kesänviettoon maaseudulle. Täällä
asui enimmäkseen vanhoja ihmisiä pienissä asunnoissa, jotka he
olivat saaneet lunastettua omikseen parempina aikoina. Ehkä niillä
oli myös pieniä kesäpaikkoja jossain järvien rannoilla. Maaseutu
oli Janetelle teoreettinen käsite. Hän ei oikeastaan ollut edes
varma siitä, miltä siellä näytti. Television kuvauksiin ei ehkä
voinut sellaisinaan luottaa. Kesällä lehtien otsikot olivat täynnä
viittauksia mökkeilyyn ja grillaamiseen, ja kuvissa esiintyi
seppelpäisiä naisia ympäristöissä, joiden oli ilmeisesti
tarkoitus esittää maaseutua.
Vanhan
kerrostaloalueen jälkeen katu ylitti Rapaojan lyhyttä siltaa pitkin
ja lähti kaartamaan junaradan suuntaan; ennen asemanseutua
ylitettiin vielä Joutomaa. Sillä nimellä kutsuttiin heinää
kasvavaa laajahkoa aluetta, jolla oli lähinnä käytöstä
poistettuja ja sekasotkuksi tägättyjä varastorakennuksen tapaisia.
Täällä näkikin joskus teinejä yrittämässä vielä bommata
värisekamelskan päälle. Tai enimmäkseen ne kai vain joivat
kaljaa. Nyt ketään ei kuitenkaan näkynyt. Ehkä juuri siitä
syystä Janette sai mielijohteen hypätä katuojan yli kadun
länsipuolelle, mistä lähti huomaamaton polku matalan pusikon
sekaan. Se johti parinsadan metrin päähän, Joutomaan ja
radanvarren metsikön rajalla kyyhöttävälle puiselle autiotalolle.
Janette katseli
valkoista taloa, sen kuistia ja kuistin portaita arvioivasti ennen
kuin istui alimmalle portaalle. Kaikki täällä lahosi ja rapistui,
ja porras narisi hänen allaan. Tämä oli vähän tunnettu paikka,
melkein salaisuus. Oli äidin ansiota, että Janette tiesi tästä.
Äiti oli nuorena ollut ikään kuin hippi, sellainen käsitys
Janetella ainakin oli; hän oli nähnyt valokuvan, jossa äidillä
oli pitkät hiukset, nilkkapituinen hame ja paljaat jalat. Vieläkin
äiti kuunteli usein muutaman viinilasillisen jälkeen sen aikakauden
musiikkia, jossa oli kyllä Janetenkin mielestä oma tunnelmansa.
Hänelle siitä tuli lapsuus mieleen. Mutta äidin elämässä se
musiikki oli ollut sitäkin ennen, kauan ennen; jo teini-ikäisenä.
Äiti oli silloinkin asunut Kartanonrinteellä omien vanhempiensa,
Janeten mummon ja ukin kanssa. Ja silloin, äiti oli kerran pienessä
hiprakassa kertonut, tässä autiotalossa oli ollut hippikommuuni.
Itse talo oli paljon
vanhempi, se oli ollut autiona jo tuolloin. Hipit olivat tulleet
jostain keskustasta päin ja etsineet paikkaa, jossa voisi elää
rauhassa. Niitä oli vainottu siellä, äiti oli sanonut. Sille oli
tullut oikein kyynel silmään. Ehkä sitä itseäänkin oli vainottu
Kartanonrinteellä, kun se oli näyttänyt hipiltä ja kulkenut
paljain jaloin. Hippejä oli jätkiä ja muijia, pieni porukka, ne
olivat jotenkin löytäneet tämän paikan ja asettuneet tänne. Ne
olivat soittaneet kitaraa, juoneet viiniä ja polttaneet pilveä,
pihalla ne olivat kasvattaneet vihanneksia voidakseen elää oman
maan antimilla. Siitä ei tullut mitään, äiti oli sanonut. Ne
olivat liian pilvessä koko ajan, eivätkä tienneet kasvimaista
mitään. Eikä maakaan ollut niiden omaa, yhden kesän ne olivat
saaneet olla siellä, sitten ne oli ajettu pois.
Ne olivat olleet
muutaman vuoden äitiä vanhempia, äiti oli ollut silloin ihan
nuori. Mutta se oli nähnyt ne ostarilla ja seurannut niitä ja
onnistunut tuppautumaan niiden seuraan. Pikkuhumalassa äiti oli
antanut ymmärtää olleensa osa porukkaa, mutta Janette ajatteli,
että se oli varmaankin ollut joko niiden maskotti tai sitten
ärsyttävä teini, jota siedettiin paremman seuran puutteessa.
Äitinsä varhaisista seksiseikkailuista Janette ei olisi halunnut
tietää mitään, mutta väistämättä hän näitä miettiessään
päätyi myös ajattelemaan, että tietysti porukan jätkät olivat
yrittäneet kaataa sitä sänkyyn. No, sellaisesta äiti ei ollut
kyllä puhunut. Janette ei tiennyt tarkkaan, minkä ikäinen äiti
oli ollut.
Se oli puhunut
hippikesästä vain tämän yhden kerran. Janette ajatteli silti,
että tuo kesä oli äidin nuoruuden suuri kesä, johon se palasi
aina muistoissaan. Hän oli heti ajatellut niin, kun äiti oli
kertonut jutun. Hän uskoi kuulevansa sen äidin äänessä, sitä
paitsi tarinan jälkeen äiti oli laittanut soimaan tutun
surumielisen biisin, “California Dreamingin”.
Äiti oli
muutamaankin otteeseen päässyt Kartanonrinteeltä pois, joksikin
aikaa, mutta joutunut aina palaamaan takaisin. Janetten jälkeen se
ei ollut enää edes yrittänyt. Sillä oli kohtalaisesti pärjäävä
parturi-kampaamo nuoremman ystävänsä kanssa. Olisi vaikea aloittaa
alusta uudessa paikassa.
Mutta Janette itse
oli etsinyt autiotalon melkein heti äidin tarinan kuultuaan. Se oli
vaatinut vähän vaivaa, mutta onnistunut. Kartanonrinteellä
hippikesää ei tuntunut muistavan enää kukaan, vaikka kaikenlaista
muuta toisarvoista, vuosikymmenten takaisia tappeluja ja puukotuksia,
muistettiin. Tästä olikin tullut Janeten oma paikka. Ja sitten
vähän myöhemmin täällä oli tapahtunut hänenkin elämänsä
kannalta ratkaisevia asioita, itse asiassa Janetesta tuntui, että
niistä asioista oli alkanut se tie, joka hänet veisi Metropoliaan
ja Kallioon ja peruuttamattomasti pois täältä.
Äkkiä Janettea
alkoi jotenkin raivostuttaa. Autiotalon seinäänkin oli bommattu
jokin naurettava töherrys. Pikkupojatko täällä tonkivat, ei
kukaan isompi jätkä saisi humalassakaan aikaan mitään noin rumaa.
Niin se oli ollut aina, romantiikka oli täällä mahdotonta, ja
talokin oli luhistumispisteessä oleva mitätön rotisko, joka ei
ansainnut säilyä. Nyt oli oikeaakin tekemistä. Istuessaan hän oli
potkaissut tennarit jaloista, nyt hän astui niihin ja lähti
kävelemään rivakasti takaisin Kartanonherrankadulle.
*
Ylikulkusillalla
Janette näki Kristiinan. Se meni iän hidastamaa vauhtia hänen
edessään, ja hän sai sen helposti kiinni. Kristiinan tunnisti
kaukaa, tuntui että sillä oli aina sama musta-vihreä kaapu
päällään, tai sitten sillä oli niitä useita. Kaapu toi mieleen
vuosikymmeniä patinoituneet olohuoneet ja kirjahyllyt, joissa oli
jokin palkintomaljakko, pari ylioppilaskuvaa ja Tuntematon sotilas.
Janette ei tiennyt, oliko Kristiinalla sellaista kirjahyllyä. Hän
ei ollut käynyt sen kotona, vaikka se olikin hänen naapurinsa. He
kohtasivat pesutuvassa tai R-kioskilla. Kristiina kävi usein
R-kioskilla, se pelasi joka päivä kenoa. Sitä varten sen piti
ensin meikata huolella vanhan naisen tyyliinsä, siinäkin täytyi
kestää ainakin puoli tuntia, eikä kenosta silti koskaan tullut
paria euroa enempää.
Aina oli kiusaus
säikäyttää ystävä, jota lähestyi takaapäin, mutta vanha
ihminen olisi varmaan saanut kohtauksen. Janette kiersi sen eteen ja
tervehti hieman hengästyneenä. Äkkiä hän tajusi, että juuri
Kristiina hänen olikin hyvä kohdata tänään. Oli selvää, että
Kristiina oli kokenut elämässään kaikenlaista. Tragediat näkyivät
rypyissä sen silmien seudulla.
Kristiina ilahtui
kovasti Janetten nähdessään, Janette tiesi, että se tykkäsi
hänestä, vaikka ei tiennytkään syytä. “No mitäs sulle
kuuluu?” se kähisi. R-kioskilta se osti kenon lisäksi tupakkaakin
maksiaskin päivässä. Janette toivoi tavallaan, että hänkin
kähisisi vanhana samalla tapaa, mutta hänhän ei polttanut.
“Loma alko just
äsken”, Janette kertoi, ei sitä voinut olla kertomattakaan.
“Mihin sä olet menossa?”
“Teatteripiiriin”,
Kristiina rohisi. “Sen piti olla kirjastolla, mutta tuli vetäjältä
tekstari, että mennään sään salliessa Torpparinpuistoon.”
Torpparinpuistoon?
Se oli kai Mafiapuiston oikea nimi. Mutta teatteripiiriin? “Mä en
tiennyt, että sä harrastat sellaistakin”, Janette ihmetteli.
“Pitää
harrastaa, että saa ajan kulumaan. Onnea vaan lomasta. Mä en enää
muista, millaista se on kun mulla on aina loma. Onks tää sun eka?”
“No joo, tai oli
mulla viime kesänäkin pari päivää”, Janette sanoi. “Nyt on
kunnon loma. Kristiina, mä haluaisin puhua yhdestä jutusta. Jos sä
osaisit vähän neuvoa.”
Näki, miten pyyntö
miellytti Kristiinaa. “Mulla on vähän kiire sinne
teatteripiiriin”, se kähisi. “Perkele kun tässä kävellessä
meni taas enemmän aikaa kun mä laskin. Mä kävin vanhalla puolella
kasteleen yhden tutun ämmän kukat. Se on perkele Kreikassa. Mä
mietin, että millä rahalla. Mut tuu tsiigaan sitä teatterihommaa.
Mä luulen että sitä saa kattoa ulkopuolisetkin kyllä. Tosin se
jätkä joka sitä vetää voi yrittää houkutella sut messiin.
Siitä vissiin puuttuu jengiä vielä. Mut siis että puhutaan sen
jälkeen. Sopisko näin?”
“Tottakai”,
Janette sanoi. Hänhän oli lomalla, hänellä oli aikaa. Eikä hän
ollut koskaan nähnyt teatteriharjoituksia.
*
Näytelmäporukka
oli kokoontunut Mafiapuiston lammen luo. Sakki oli sekalaista:
Kristiinan ohella muitakin eläkeläisiä, kotirouvan näköisiä
keski-ikäisiä naisia, pari kunnollista lukiolaistyttöä. Oli
siellä pari miestäkin, niistä oli vaikea sanoa mitään:
hahmottomia ja epämääräisen ikäisiä norkoilijoita, joista tuli
heti mieleen, että ne oli pakotettu mukaan. Teatteripiirin vetäjä
oli kyllä mies sekin, näitä tyyppejä, jotka poukkoilevat
ympäriinsä eivätkä anna toisille hetken rauhaa. Se sähelsi,
sääti ja ohjeisti joka suuntaan. Piiriläiset ottivat rennosti,
nuoremmat lojuivat nurmikolla ja juttelivat keskenään, eläkeläiset
juoruilivat omassa porukassaan. Kristiinan ne huomasivat heti ja
ilahtuivat kovasti sen saapumisesta: ne olivat luulleet, ettei se
tulisikaan.
Myös vetäjä
säntäsi Kristiinan kimppuun ja alkoi jaella neuvoja kovalla
tohinalla. Janette jäi seisoskelemaan tilanteen liepeille. Teatteri
vaikutti varsin omituiselta toiminnalta. Janette muisteli, että
hänkin oli jossain lapsuutensa vaiheessa halunnut olla elokuvatähti,
mutta sehän oli eri asia kuin haluta näytellä. Tuntui
merkilliseltä haluta olla joku muu. Kaupan kassalla hän kyllä
usein ajatteli esittävänsä kassahenkilöä. Siellähän hänellä
oli roolivaatteetkin. Siellä se oli välttämätöntä, muuten
ihmisten yliolkaisuutta ja suoria loukkauksia ei olisi kestänyt.
Ehkä kaikki muutkin
ihmiset esittivät jotain roolia koko ajan. Silloin näytteleminen
teatterissa tarkoittaisi kahta roolia päällekkäin. Sellainen
vaikutti raskaalta, vaikealta hallita. Toisaalta nämä
teatteripiiriläiset eivät tainneet miettiä asiaa mitenkään
syvällisesti. He harrastivat, koska ihmisen oli hyvä harrastaa.
Helle pakotti
makuuasentoon. Janette laittoi kädet pään alle ja tuijotti harvoja
uneliaasti ajelehtivia pilvenriekaleita. Nyt hän ei nähnyt vetäjää,
ja sen puhetulva tuntui entistä käsittämättömämmältä. Oli
oikeastaan vaikea pidätellä naurua. Hän oli miettinyt moneen
kertaan, mitä tekisi loman alkajaisiksi. Tällainen vaihtoehto ei
ollut käynyt mielessä.
Yhtäkkiä vetäjä
oli hänen yläpuolellaan ja katsoi häntä kuin hyvinkin
mielenkiintoista ilmiötä. Tämä oli uusi kokemus: Janette tajusi,
että vetäjä näki muovailuvahaa, ei ihmistä. Häntä oli katsottu
monella tapaa, mutta ei koskaan näin. Tyypin silmät olivat kirkkaat
ja liioitellun valppaat. Siinä oli jotain lintumaista. Hyi vittu,
Janette huomasi ajattelevansa.
“Iltapäivää ja
tervetuloa”, vetäjä sanoi teennäisesti. “Tuliko neiti ihan
vaan katsomaan harjoituksia, vai kiinnostaisiko näytteleminen? Tää
produktio on vasta toisissa treeneissään, ja meiltä puuttuu
parikin naisroolia.”
“Mitäs te
treenaatte?” Janette kysyi viileästi.
“Tämmöinen vanha
suomalainen juttu, Minna Canthin Työmiehen vaimo”, vetäjä sanoi
kuin pitäisi selvänä, ettei Janette ollut sellaisesta kuullut. No,
ei hän ollutkaan. “Se on kantaaottava näytelmä naisen asemasta.
Hyvin ajankohtainen vielä tänäänkin.”
“En mä kyllä
taida näyttelemään alkaa”, Janette sanoi. “Mä olen nyt
lomalla. Silloin pitää rentoutua.”
Vetäjä ei
vaikuttanut ihmiseltä, joka olisi rentoutumisesta kuullutkaan. Se
näytti paheksuvalta ja yritti jäkättää vielä jotain, mutta kun
Janette sulki silmänsä, se luovutti ja siirtyi käskyttämään
taas joukkojaan. Janette tunsi syvää tyydytystä. Töissä sai
kuunnella jos jonkinlaista naputusta ja itsevarmaan sävyyn
esitettyjä vääriä mielipiteitä aivan tarpeeksi. Nyt oltiin
lomalla.
*
“Janette. Mistä
sä halusit puhua?”
En minä halua puhua
mistään, Janette ajatteli. Onko nyt aamu? Pitääkö mennä töihin?
Vittu, olen varmaan jo myöhässä. Paniikki. Olenko krapulassa?
Joinko edes eilen? Onko jotain kaduttavaa?
“Janette.”
Mistä tuo
ystävällinen ääni tulee?
Kristiina.
Janette havahtui,
pyyhki vaistomaisesti kuolaa suupielestään ja kohottautui istumaan.
“Sori.”
“Mä en melkein
raaskinut herättää, niin nätti olit goisatessas”, Kristiina
sanoi. “Mut en mä viittiny sua jättää tänne yksin
nukkumaankaan. Noi muut meni jo. Nyt vois sitten puhuu, jos sun
kerran mieles teki. Mutta jos sopii, niin kävellään vähän
samalla. Mun nivelet ei oikein kestä kovalla maalla istumista.”
“Joo, tottakai”,
Janette sanoi. Jossain hänellä oli vesipullo. Laukussa. Missä
hänellä oli laukku? Se oli ollut hänen käsivartensa alla. Ja
siinä se oli nytkin. Hän hamusi käsiinsä vesipullon ja joi
pitkään. Kristiina seisoi kädet lanteilla hänen yläpuolellaan.
Se oli aivan erilainen kuin hänen isoäitinsä, joka oli vetäytynyt
nurkkiin ja kuollut kai omaan haurauteensa.
He lähtivät
kävelemään Kristiinan hiljaista vauhtia – ilman päämäärää,
lähinnä ympäri puistoa. Janetten piti hetken aikaa miettiä, miten
aloittaisi, ja Kristiina oli hiljaa, tajusi sen. Sitten Janette
sanoi: “Mun paras ystävä on yhden paskapään runkkarin ja nistin
kanssa. Se jätkä painostaa sitä johonkin huumediiliin. Tyyliin
kuriiriksi. En mä tiedä paljoa siitä kuviosta. Ja itse asiassa mä
en ole nähnyt Sonjaa hetkeen. Se ei ole vastannut mun viesteihin. Mä
toivon, ettei se ole vielä tehnyt mitään tyhmää. Mä ajattelin,
että nyt kun lomakin alko niin mun on pakko ettiä se käsiini. Mut
en mä tiedä, mitä mä sanoisin sille. Se tietää yhtä hyvin kuin
mäkin, että noista systeemeistä pitäis pysyy vitun kaukana.”
“Mikä sun
mielestä tässä sitten on ongelma, jos se kerran on fiksu tyttö?”
Kristiina kysyi.
Janette pysähtyi.
Hän tajusi, että hänen piti miettiä tätä.
“Kartanonrinne”,
hän sanoi sitten. Hän heilautti kättään. “Noita spedejä ei
pääse pakoon täällä. Jos sä joudut tollaseen paskarakoon, niin
siinä ei oikein voi voittaa. Jos joku tyyppi on päättäny että se
haluaa vittuilla just sulle. Mihin sä voit mennä? Mun mielestä
tässä ei ole kyse edes siitä diilistä, mistä se Jesse nyt
jauhaa. Se nyt voi olla mitä vaan. Ei se halua Sonjalta mitään
vitun palvelusta. Se haluaa Sonjan. Niinku, tää nyt kuulostaa ihan
vammaselta, mutta niin mä ajattelen. Että se haluaa Sonjan sielun.”
“Eli sun mielestä
jos sun kaveri suostuu, niin se on peruuttamatonta”, Kristiina
sanoi.
“No vittu onhan
se. Kyllähän sä tiedät ton jengin, mitä asemalla pyörii.
Pääseeks ne sieltä enää koskaan pois?”
He kävelivät ilman
päämäärää. Janette potki pikkukiviä tieltään. Tennari osui
kiveen, kivi lensi sattumanvaraiseen suuntaan. Lokki huusi jossain.
Ilma seisoi. He olivat tulossa puiston pohjoislaidalle, sen jälkeen
ei ollut juuri mitään ennen seuraavaa lähiötä. Kristiina
pysähtyi ja venytteli.
“Muistapa,
Janette, että toinen ihminen on toinen ihminen. Sun paras kaverikin.
Sä voit olla avuksi, mä tiedän että sä olet ollutkin etkä sä
saa ihan vielä luovuttaa. Eti se Sonja ja tsekkaa tilanne. Mutta voi
olla niin, ettet sä pysty tekemään enää mitään. Silleenkin se
voi mennä. Joskus jotkut ihmiset tuhoaa itsensä ja sitä voi vaan
kattoa vierestä. Mä en oikeastaan pysty sanomaan tätä sen
hienotunteisemmin. On hyvä tietää ennakolta mitä voi pahimmassa
tapauksessa tapahtua. Perkele, elämähän päättyy kuolemaan.
Meikäläistäkään tuskin on enää kymmenen vuoden päästä
olemassa. Jos se on onneton loppu, niin sit ei ole muita kuin
onnettomia loppuja. Mä en jaksa kävellä tän kauemmas. Tuutsä
samaa matkaa takaisin, vai eroaako meidän tiet tällä kertaa
tässä?”
“Mä voisin ehkä
vielä pyöriä ja miettiä tätä juttua”, Janette sanoi.
“Mä ymmärrän.
Nähdään seuraavalla kerralla. Kerro sitten, miten kävi.”
Janette halasi
Kristiinaa, sen kovia luita. Se lähti ja katosi hiljalleen lähimmän
kumpareen taakse. Janette ajatteli, että lähtisi liikkeelle vasta
sitten. Hän ajatteli, että ehtisi sittenkin. Aika joustaisi ja
antaisi periksi.
Aika ei antaisi
periksi.
Kun Janette kääntyi,
vain muutaman metrin päässä heinikossa seisoi Jesse jonkun
nistikaverinsa kanssa. Ne katsoivat häntä kuin yllättävää
saalista. Siinä taas yhdenlainen katse, vaikkakaan ei aivan
uudenlainen.
Kristiina on hyvin kuvattu hahmo, toisaalta vähän häiritsee ettei häntä ole aiemmin edes mainittu, jos Janette kuitenkin uskaltaa avautua hänelle noinkin suoraan. Toisaalta tuntuu jotenkin absurdilta että satunnaiselle tutulle puhutaan noin avoimesti, eli kaipaisin vähän lisää tietoa siitä mikä hahmojen suhde sitten oikeasti on, ehkä vähän jonkinlaista pohjustusta tilanteeseen ylipäätään.
VastaaPoistaEdelleen olen vähän sitä mieltä, että tässä tarinassa on vähän liian paljon hahmoja, jotka vain viivähtävät siinä hetken, ilman että heillä on oikeaa merkitystä tarinan kannalta. Toki voin tässä vaiheessa olla väärässäkin ja mahdollisesti vielä sidot kaikki langat yhteen jotenkin ovelasti loppua kohti.
Lopetus luo tilanteeseen hyvällä tavalla uhkaavan ja häiritsevän tunnelman ja saa ainakin minut heti aavistamaan pahaa.