Lähiöromaani: 7. luku

Andy

Andyn puhelin soi, se oli Törmälä. “Mis oot?” se kysyi kännisesti. Taustalta kuului viinarähinää. Andy sanoi olevansa ostarin pihalla.

“Oot sä yksin? Tai siis, vittu, kyl sä tiedät mitä mä tarkotan.”

“Yksin yksin. What's the problem? Mis sä ite oot?”

“Mä tuun sinne”, Törmälä sanoi ja katkaisi.

Pian se tulikin, Kartanonherran ovesta. Andy tajusi, että sielläkin oli tullut valomerkki. Törmälä veti lievää siksakkia asfaltin poikki, reppua toisella olalla roikottaen. Se oli ainoa ihminen näkökentässä. Jotenkin sen humalainen läsnäolo riitti silti ulottumaan koko piha-alueelle. Se istui betoniporsaalle Andyn viereen, mutta ei katsonut. Se alkoi sytytellä röökiä. Sitten se laski repun asfaltille, avasi sen ja veti esiin Lauaviina-pullon, jossa oli vieläkin pari desiä nestettä. Se otti pitkän hörpyn ja tarjosi sitten Andylle, joka joi myös hartaasti.

“Mites tää sulla on?”Andy kysyi.

“Leffe tuli loppupeleissä ihan superkänniin”, Törmälä sanoi. “Vittu sen vieteri katkes ihan tosta noin. Me oltiin röökillä ja se tarjos huikkaa tästä. Sit se vaan yhtäkkiä sano et se menee himaan. Ja lähti saman tien. Mulla oli pullo kädessä, mut se vaan meni. Mä sit pidin tän.”

“Vittu se on outo jätkä”, Andy sanoi.

“No”, Törmälä sanoi ja katsoi nyt Andya kaverillisen vittumaisesti. Se näytti koonneen itsensä jotenkin, vain hetkeä aikaisemmin Andy oli ajatellut, että se oli sammumiskunnossa. “Et sitten pillua saanu?”

“Siltähän se vähän näyttää”, Andy sanoi. “Ja sen enempää mä en siitä aiheesta puhu.”

“Okei. Mä vaan ajattelin et jos sä olisit halunnu tilittää. Mä nimittäin meinaan tilittää nyt vähän.” Se otti välihuikkaa. Oli pakko ottaa, kun siirryttiin syviin kysymyksiin.

“Mutsi sitten oli siellä Kartanonherrassa. Mä kelasin eka että voi vitun ikenet. Yritin oikeen vältellä sitä. Se sai sit ahistettua mut nurkkaan kun olin menossa kuselle. Se oli kyllä päissään ku sammakko mut mulla ei oo syytä epäillä sen sanomisii. Se nimittäin sano et sillä on syöpä ja et toivoo ei oo annettu. Toisin sanoen se vittu delaa, ehkä jo täs kesän aikana.”

“No voi vittu”, Andy sanoi.

“Tää selittää sen dokaamisen”, Törmälä pohti. “Kyl mäkin olisin lärveis koko ajan jos olisin delaamas.”

“Mitäs sitte?” Andy kysyi.

“Miten nii mitäs sitte? Jos on syöpä niin sit on. Vähän vaikee sille on mitään tehdä. Että se nyt sitten vissiin kuolee. Mä sanoin sille et puhutaan tästä selvempinä. Mut joo. Tulee aika mielenkiintoset ajat.”

“Aika vitun hevii”, Andy sanoi. “Mut hei, onneks sulla on frendejä tukemassa. Tai siis mä ainakin.”

“Joo mä arvostan sitä, mut ei nyt lässytetä tän enempää. Mä halusin vaan sanoa tän.” Törmälä tarjosi huikkaa. “Tää litku on ihan sietämätöntä paskaa. Täs kondiksessa sitä pystyy just ja just imeen. Eiköhän vedetä loput pois.”

“Joo mut lähetään samalla menee himaan päin”, Andy sanoi. He asuivat kumpikin radan länsipuolella, kuten Janettekin. “Ei viitti jumittaa täs. Kohta kaikki viimesetki urpot tulee Kartanonherrasta vittu kartanolle.”

He lähtivät vaitonaisina maleksimaan aseman suuntaan – takaisin samaa reittiä kuin päivällä, Nahka-Jaken kuoleman jälkeen. Kartanonrinteellä joutui aina kulkemaan omia jälkiään. Joskus jotkin asiat kuitenkin muuttuivat. Kuinka paljon ne saattoivat muuttua, Andy mietti. Kyllä ne saattoivat muuttua aivan lopullisestikin. Ihmisiä kuoli, tuttujakin ihmisiä, ei vain satunnaisia juoppoja. Hän ajatteli, että siinä oli ehkä jotain toiveita herättävää. Jos niin äärimmäisiä muutoksia tapahtui, saattaisi tapahtua jotain pienempääkin.

Jonkun mielestä ostarin ja radan väliset metsät olisivat pimeän aikaan olleet pelottavia. Niissä oli väijypaikkoja raiskaajille ja hakkaajajengeille. Andy ajatteli sitäkin, että paikat eivät olleet vain yhtä ja muuttumatonta, nekin kuuluivat samaan aikaan moneen tarinaan.

Hän ei pelännyt Kartanonrinteen metsiä. Jonkun mielestä avarammilla paikoilla olisi turvallisempaa, kun näki pidemmälle. Andya ajatus kaukaisista horisonteista ja selvästä näkyvyydestä pelotti. Mutta se oli pelkoa, jonka hän halusi kokea, aivan samalla tavalla kun hän halusi työntyä Janetten sisään ja katsella tämän pisamia parin sentin päästä, mutta piti sellaista ajatusta pelottavana ja käsittämättömänä.

Kivellä metsän reunassa, juuri ennen radanvarren taloja, istui toimittaja. He eivät tietenkään tunnistaneet sitä ennen kuin tulivat aivan kohdalle. Mutta toimittaja se oli, sama tyyppi, joka oli istunut Kartanonherran terassilla. Ilmeisesti oli jäänytkin sinne istumaan, sillä nyt se vaikutti olevan melko päissään. Se poltti tupakkaa, edelleen sitä vihreää Kentiään.

Andy ja Törmälä tuskin olisivat pysähtyneet toimittajaa jututtamaan, mutta se kohotti itse katseensa heidän lähestyessään. “Mitä jätkät?” se kysyi. “Mä näin teidät iltapäivällä siellä terassilla. Menikö teilläkin päivä pitkäksi?”

Törmälä tyytyi katsomaan äijää arvioivasti, mutta Andy, jota toimittaja – tai lähinnä sen ammatti – jotenkin sekä ärsytti että kiehtoi, vastasi nyökkäyksellä. “Kyl täs aika huolella on oltu radalla”, hän myönsi.

“Sama homma, sama homma”, toimittaja sanoi. “Hei, istukaapa seuraksi. Mulla on tässä vähän viskiäkin. No se on halpaa paskaa, mutta ei nyt oo varaa parempaankaan. Mä haluaisin puhua teidän kanssa Kartanonrinteestä. Sitä lehtijuttua varten. Tai ei, oikeestaan ei sitä varten. Mä en siis oo haastattelemassa teitä. Tää olis enemmän sellanen taustakeskustelu. Mähän sanoin, että mä en oo käyny täällä vuosiin. Mä tarvin paikallisia informantteja. Nuoret jätkät liikkuu ympäriinsä ja hengaa muuallakin kun ostarin baarissa. Te tiedätte missä mennään. Istukaa siihen nurtsille.”

Se taputti maata vieressään ja kaivoi povaristaan litteän pullon. Andy ei ollut ymmärtänyt kaikkea miehen sanomaa, mutta alkoholi houkutti. Hän istui alas, Törmälä mietti hetken ja teki samoin.

Toimittaja ojensi heille pulloa, jossa oli jonkinlaisen linnun kuva. Kumpikaan jätkistä ei ollut viskiä koskaan juonut, halpakin sellainen oli liian kallista, ja kaiketi sen juomista saattoi pitää erikoisuuden tavoitteluna. Maku tuntui aluksi jyrkältä, mutta Lauaviinan jälkeen ei tehnyt mieli valittaa.

“Mulla ei oo kovin pahaa alkoholiongelmaa, mutta niinku mun ex-vaimo tapas sanoa, mä en osaa lopettaa kun oon aloittanut”, toimittaja sanoi. “Sitten saattaa mennä muutama päiväkin putkeen, kunnes tulee jotain, minkä takia on pakko skarpata. Nyt mulla ei oikeen oo duuniakaan, niin että tässä on huonot merkit ilmassa. Ensinnäkin mä joudun olemaan vielä muutaman tunnin täällä Kartanonrinteellä. Mä nimittäin myöhästyin vikasta junasta. Mä asun Punavuoressa. Mä ehdin sinne ehkä joskus kuudeksi. Sit mä herään viiden tunnin päästä ihan hiessä ja darrassa, tai oikeestaan yhä kännissä. Mulla on yksiö, joka on ihan vitunmoinen sauna. Mä en kestä sitä oloa, joten mä otan yhen loivarin ja meen sit suoraan Merimies-pubiin. Se on Punavuoren melkein ainoo paikka, jossa voi luontevasti vetää kakkospäivän kännin. Mä elvistelen kantiksille, yritän iskee mestan nuorinta naista, en onnistu, vittuunnun, lähen radalle keskustan suuntaan, nolaan itteni, tuun himaan sammumaan. Hyvällä tuurilla mä on niin koomassa että saan nukuttuu vähän pidempään. Jos niin käy, mä saan sen jälkeen ehkä rännin poikki.”

“Ihan perus”, Andy sanoi. “Kesällä on tosiaan nihkeetä dokaa, ku on koko ajan niin hikinen ja likanen olo. Darrat on ihan perseestä. Miten siinä vois olla loiventamatta.”

“Meinasitsä loiventaa huomenna?” Törmälä kysyi.

“No vittu enhän mä sitä nyt vielä tiedä”, Andy sanoi. “Ei semmosta voi päättää etukäteen.”

“No jos sä loivennat niin tiedät kelle soittaa”, Törmälä sanoi.

“Kuinka vanha sä olit, kun sä muutit pois täältä?” Andy kysyi toimittajalta.

“Olinko mä nyt kakskymmentä. Lukion jälkeen mä kävin intin, silloin mä bunkkasin lomilla vielä täällä. Sit mä menin yliopistolle ja muutin solukämppään. Mut en mä mihinkään keskustaan muuttanut silloin vielä vaan Kontulaan. Kuin niin?”

“Mietin vaan. Kun mä oon kans kakskyt. Tai me molemmat ollaan. Mä oon kelannu, että pääsenköhän mä joskus pois täältä. Vai onks nyt jo liian myöhästä.”

Toimittaja otti viskihuikkaa. “No, mä en osaa vastata tohon, mutta sulla täytyy olla näköalaa. Mä kelasin jo pikkujätkänä, että mä alan toimittajaksi. Mä luin Tintti-sarjakuvia. Siitä se idea tuli... Oottekste lukenu Tinttiä? Ettepä varmaan, ei teidän ikäiset lähiöjätkät niin vanhoja klassikoita tiedä. Muuten mä samaistun nykyään enemmän kapteeni Haddockiin. Sitä vituttaa ja juopotuttaa. Ei se maailma Kartanonrinteen ulkopuolella niin sairaan hieno paikka ole. Mä olen asunut ulkomaillakin, briteissä ja Saksassa molemmissa jotain vuoden. Kummallakaan reissulla en saanut edes naista kertaakaan. Kartanonrinteellä mä sen sijaan olen saanut paljonkin pillua. Esimerkiksi kerran nuorena jätkänä tossa ihan lähellä, Rapaojan rannalla aukiolla. Mä deittailin sitä mimmiä ihan pari viikkoa. Kerran oltiin ostarilla kaljalla ja tultiin mettän läpi takaisin, kun tajuttiin, että molempia muuten panettaa. Sillä oli lyhyt hame päällä, joten ei kai siinä, se otti puunrungosta tukea, mä nostin hameen ja aloin hommiin. Vielä paljaalta. Se vähän kuumotti mua, koska tää mimmi oli just sellainen, josta tulee nuorena lähiöäiti. Mulla alko sitten eka vuosi yliopistolla, ja osittain tosta syystä mä lakkasin pitämästä misuun yhteyttä. Mutta tää tapaus on jäänyt mieleen, koska se oli yksi kauneimpia hetkiä mun elämässä. Ja mä koin sen puskassa Kartanonrinteellä. Teidän pitää jätkät oppia näkemään kauneutta pienissä asioissa. Se on ihmisen ainoa keino selviytyä näissä lähiöissä.”

Tuli hiljaista. Andy vilkaisi Törmälää, joka näytti miettivän jotain. Ehkä se ei halunnut kuunnella puhetta pienten asioiden kauneudesta nyt, kun suuria asioita hierottiin ankaralla kädellä sen naamaa vasten. Toimittajan läpät alkoivat tympäistä Andyakin. Päivällä oli käynyt samoin; aluksi se oli vaikuttanut kiinnostavalta maailmanmieheltä, sitten sen oli tajunnut naurettavaksi. Se ei ollut uskottava ihminen kertomaan pillujuttuja tai viinanjuontitarinoita. Puolet oli takuulla silkkaa satua.

“Kyllä me varmaan jatketaan nyt himaan päin”, Andy sanoi ja nousi. Törmälä noudatti esimerkkiä.

“Mun ekaan junaan on vielä monta tuntia”, toimittaja sanoi pyytelevästi. “Älkää nyt vielä lähtekö. Viskiäkin on lisää.”

“Not my problem”, Andy sanoi. “Mua väsyttää. Ei sulla siinä mitään hätää oo. Aurinkokin jo kohta nousee.”

He yhyttivät pyörätien ja tulivat pian asemalle. Metsässä oli ollut tyyntä, mutta ylikulkusillalla kävi tuulenvire. Ketään ei näkynyt. Jossain raakkui varis. Kesää oli jäljellä viikkokausia. Syksyllä tämä hetki olisi jo unohtunut.