Lähiöromaani: 5. luku

Andy

Känninen suunsoitto alkoi kuulua paljon ennen kuin ketään näkyi: kahden jätkän lomittain menevää paskanjauhantaa ja pätemisenyritystä se oli. Toinen ääni narisi säätäjätyyliin, toisessa oli heti tunnistettava mustalaissaundi. Synkänpuoleiseksi käynyt tunnelma muuttui taas, läpänheitto leikkasi räikeän kiilan Blossipuiston mustuuteen. Nallepatsas muuttui merkityksettömäksi kulissiksi, sitä ei enää huomannut.

Piri-Osku ja Leffe ilmestyivät metsän kätköistä peräkanaa. Jätkillä oli puolen litran muovinen viinaleka, jota ne kierrättivät kädestä käteen ja ottivat tiheää huikkaa. Kulku oli suurieleistä ja vielä määrätietoista, kaukana horjunnasta mutta jo käyttökelvotonta kaidemmille poluille.

“Mitä helvettiä?” Leffe pauhasi. “Äijät perkele! Me jo ehdittiin luulla, ettei täällä ketään oo! Hieno homma, hieno homma. Te ootte hyviä miehiä! Ottakaa viinaa!”

Andy vei pullon huulilleen kummempia ajattelematta ja veti pitkän kulauksen. Sitten alkoi yskittää. “Kiitos viinasta mutta mitäs vitun myrkkyä toi edes on?” hän köhi ja katsoi etikettiä. “Lauaviin. Vittu jätkät on käyny Virossa.”

“Mie kävin sukulaisten kanssa”, Leffe kehui. “Tuli äidin siskoja kuule Karjalasta käymään. Ne halus Tallinnaan. Oli kuulemma hankintoja tehtävänä. Mie hankin viinaa. Tää oli halvinta mitä löysin.”

“Ihan vitun pahaa, mutta on siinä prosentteja”, Piri-Osku narisi. Tällä kertaa se vaikutti olevan vain humalassa. Piri-Osku oli melko harmiton tapaus, mutta keskimääräistä rasittavampi pummi, ja usein aivan pöllyssä.

Leffe oli omanlaisensa hahmo, muita paikallaolijoita vanhempi, kaiketi lähempänä kolmeakymmentä. Se kutsui itseään Kartanonrinteen fiksuimmaksi mustalaiseksi, ja kiistatta se puhui omituisempia kuin muut tunnetut yksilöt. Useimpia Leif-nimisiä mustalaisia olisi kutsuttu Lefaksi, mutta Leffe oli nimenomaan kieltänyt tämän. Tyylistä se piti kiinni aina, näilläkin keleillä se kulki tuliterässä nahkatakissa.

“Mitäs ne pojat täällä noin hiljaa murjotti?” se kysyi. “Tai älkääpä suotta kertoko. Jos teillä on murheita niin mie en halua tietää niistä. Ottakaapa lisää viinaa!”

Törmälä ei ollut janojuomaa vielä saanutkaan ja tarttui pulloon hanakasti. Vähän sekin irvisteli kemianteollisuuden sivutuotteelta maistuvalle nesteelle, mutta näytti suullisen nieltyään hieman onnellisemmalta kuin siihen asti.

“Hei Osku onks sulla möyhöä?” se kysyi.

Osku meni heti puolustuskannalle. “No joo mut tosi tosi vähän”, se nitisi. “Jätkät mä oon peeaa. Mä tartten tän huomiseen darraan.”

“No joo joo, älä stressaa”, Törmälää alkoi jo vähän naurattaa. “Pidä kuule laattas. Paskaa se on yleensäki ollu.”

“Nyt mie aistin negatiivisia fiiliksiä!” Leffe julisti. “Onneksi minulla on negatiivisuuden tappajaa tässä. Ottakaas pojat lisää viinaa! Istahamme hetkeksi ja lähemme sitten anniskeluravintolaan! Eikö näin ole, enkö puhu toden sanoja?”

“No ei oikein ole-”, Andy aloitti ja tuli keskeytetyksi.

“Rahaa teilläkään ei ole koskaan eikä tule koskaan olemaan, mutta se ei ole nyt tekosyy! Mie tarjoan. Tämä on teidän onnenpäivä. Otamme hetken rennosti ja lähemme sitten vanhalle ostarille”, Leffe julisti ja rojautti koko suurehkon olemuksensa penkille, joka sen vielä kesti. Se laittoi pullon taas kiertämään. Nallepatsas mulkoili sitä vihaisena kuin kruununanastajaa.

*

“Mitäs Leffe?” Andy kysyi vähän myöhemmin, kun oltiin kulkemassa ostaripolkua takaisin, juuriin kompastellen ja oksien ruoskiessa. “Sua ei ole vähään aikaan näkyny.”

“Mie pidin vähän breikkiä sosiaalisesta elämästä”, Leffe selitti. “Mie tein tutkimuksia. Mie oon nimittäin tässä vuosien varrella vähän kerrakseen päässyt jyvälle vähän isommistaki asioista kun useimmat ihmiset.” Se kaivoi pullon nahkatakin povarista. “Ottakaa pojat huikkaa. Nimittäin tätä minkä mie nyt kerron, te ette halua selvin päin kuulla.”

Leffe, joka oli kulkenut etummaisena, seisahtui ja kääntyi niin, että muidenkin oli pysähdyttävä.

“Mie oon tullu siihen tulokseen, että me eletään lopun aikoja. Sehän nimittäin sanotaan Raamatussa, että niiden aikojen koittaessa se ensimmäinen merkki on se, että ihmisiä pakotetaan ottamaan siru. Mie menin pari viikkoa sitten Prismaan, niin mitä kävi? Mie en pystyny maksamaan minun pankkikortilla vanhalla tavalla. Jossa mie annan kortin myyjälle ja se vetää sen laitteestansa ja mie allekirjoitan. Se on rehellisen miehen tapa maksaa. Mutta mitä sanoo myyjä nyt? Sinulla kun on sirukortti niin sinun pitää laittaa se tähän koneeseen ja syöttää pin-koodi. Sirukortti! Voi isä jumala.”

“Mie sanoin sille että mie en sirua itteeni suostu ottamaan. Siihen jäi ostokset kassalle. Mutta sitten mie aloin kotiin kävellessäni miettimään, että eihän meistä kukaan voi tietää, mistä ne lopunajat alkaa. Sehän siinä just on, että se pitää ite nähdä. Ei se lehdissä lue kun ne lehdet on Saatanan puolella. Mulle tuli yhtäkkiä tosi kylmä olo, mie aloin ajatella että mie saatan olla vaikka ainoa joka tajuaa. Mie aloin miettiä meidän sukua. Miranda tuskin ottaa sirua, se on aina ollut terävä naisihminen. Sen lapset ottaa kyllä, joka vitun ikinen. Minun setä on niin kännissä että se ottaa jos pyydetään. Sen vaimo ei ota. Serkuista mie pystyn heti nimeämään ainakin viis jotka ottaa. Mie sanon valistuneena mielipiteenä että puolet mustalaisista näillä kulmilla ottaa. Te valkolaiset otatte kaikki.”

Leffe oli hetken hiljaa ja näytti aidosti nujerretulta.

“Siksi mie kävin siellä Tallinnassa viinamatkalla. Mie oon juonu kotona ja ollu vähän paskana siitä, että maailmanloppu se on tässä käsillä.”

“Aika diippiä”, Andy sanoi. “Haittaaks sua jos mä sanon, etten nyt ihan tällä puheella vielä usko tota maailmanloppua?”

“No justhan mie sanoin, ettei sitä moni tajua. Ei minulla ole harhakuvia. Mutta tiiäkkö. Siekään et ole koskaan uskonu Jumalaan. Eikä Törmälä eikä vittu Osku nyt ainakaan. Mie tarkotan, että mitä tää teitä haittaa? Jos ei ihminen usko Jumalaan, niin sehän kai uskoo kuolevansa ja maatuvansa. Harva tässäkään kylässä kovin vanhaksi elää. Minusta se menee niin, että ne uskovat pelastetaan mutta muut vaan kuolee. Mie en jaksa helvettiin uskoa. Kun täällä kulkee, niin herää kuule epäilys, että se helvetti on nimenomaan täällä. En mie sen kummemmasta helvetistä perusta. Oletko sie ottanut sitä sirua?”

Andy veti huikkaa pullosta, joka oli Leffeä kuunnellessa unohtunut hänen käteensä. Neste meni alas jo helpommin. “Jos sä sirukorttia tarkotat, niin on mulla sellanen. Kaikkihan ne nykyään on, ei enää saa muunlaisia.”

“Tästä just huomaa, kuinka mahotonta se on taistella Saatanaa vastaan”, Leffe sanoi hiljaa ja kääntyi jatkamaan matkaa. “Tulkaas nyt sieltä. Valomerkki se tulee koko ajan vain lähemmäksi.”

*

Tultiin vanhalle ostarille, tällä kertaa rehvakkaasti kadun puolelta. Auringon laskettua se kyyhötti hiljaa omissa oloissaan, rähinöinti oli siirtynyt terasseilta sisätiloihin. Se näytti unohdetulta.

Kun Leffe oli luvannut tarjota, oli sillä itseoikeus valita baari. Ainakin Törmälä oli helpottunut, kun arpa osui Kartanonherran sijaan Laululintuun. Käveltiin sisään, Leffe maksoi narikan kaikkien puolesta ja käski ovimiestä pitämään loput setelistä. Oli täysi arvoitus, mistä se oli rahaa saanut. Asiaa ei tietenkään voinut kysyä.

Laululintu oli karaokebaareista uudempi, sillä ei ollut historiaa eikä oikein kanta-asiakkaitakaan. Luultavasti se menisi vuoden sisällä nurin ja tilalle tulisi toinen samanlainen. Nytkin isonpuoleinen liiketila oli puolityhjä. Oli anonyymiä hirsipöytää ja kioskirihkamaa, lintuaiheisia maalauksia ja puuveistoksia seinillä. Oli karaoke-emäntä, joka notkui toimettomana tiskin päädyssä ja mietti happamana, että kohta sen olisi pakko itse vetäistä Sata salamaa tai Tinakenkätyttö.

Oli takaseinä loosheineen, joista yhden Leffe valtasi määrätietoisesti. Sitten se asteli tiskille. Muutaman minuutin päästä se kantoi pöytään tarjotinta, jolla oli tuopit ja jallut koko porukalle. Sitten kilistettiin ja nostettiin Leffen vaatimuksesta lopunaikojen malja. Leffe itse joi jallunsa ykkösellä, muut eivät.

Tuoppiinsa Leffe kaatoi pöydän alla terästettä Lauaviinasta ja jatkoi mieleisensä sekoituksen aikaan saatuaan showta. Maailmanloppu tuntui nyt unohtuneen, aiheet olivat maallisempia. Viinanjuontijuttuja, sattumuksia Viron-reissuilta, joita se oli ilmeisesti vuosien varrella tehnyt paljonkin. Se kertoi lomakylässä jonkun järven rannalla vietetystä juhannuksesta: känninen porukka oli vuokrannut pari mökkiä kaikille tuntemattomasta paikasta, koska oli halvalla saatu. Sauna piti olla, mutta se oli vasta rakenteilla. Uimaranta piti olla, mutta kävi ilmi, ettei järven vettä suositeltu uimiseen, oli sinilevää. Vielä humalaisempi venäläisjengi naapurimökistä oli haastanut riitaa läpi pyhien. Hyttysiä oli niin sakeanaan, ettei grillaamisestakaan tullut mitään kuin lyhyissä pätkissä. Juhannuslauantain satoi. Ei ollut muuta tekemistä kuin lyödä mökeissä korttia ja juoda viinaa. Sunnuntaiaamuna kaikki olivat kypsiä lähtemään, mutta ajokuntoisia ei löytynyt. Sitten kukin aloittikin tahoillaan loiventelun, ja kohta ajokuntoisia oli vielä vähemmän. Lopulta seurueen parhaaksi kuskiksi katsottu, aikanaan rekkamiehenä työskennellyt turkulainen pakotettiin pikkubussin rattiin, vaikka promilleja oli reilusti yli rajan.

“Siitä kun mie selvisin ja kun mie istuin laivan yökerhossa tasottelemassa niin mie ajattelin, että mie selviän tässä elämässä mistä vaan”, Leffe vakuutti.

“Ei se kyl siltä kuulosta että sä olisit varsinaisesti selvinny”, Törmälä hihitti.

“Äläpäs saivartele tai mie haen siulle lisää jallua”, Leffe uhkasi.

Päivä oli ollut pitkä, väsynyt puolihumala painoi kaikkia paitsi Leffeä. Sen juomiskestävyys tiedettiinkin hyvin. Mutta senkin jutunkerrontarytmi hidastui, kun kuulijakunta ei ollut parhaimmillaan. Jallua se ei uhkauksista huolimatta ostanut enää kuin itselleen. Kello läheni puoltayötä. Porukkaa oli niin vähän, että ilmassa alkoi olla baarin sulkemisen pelkoa.

Sitten narikasta kuului iloista naurua, joka havahdutti heti. Naisia. Nuoria naisia.

Andy tuijotti ovelle. Kyllä. Sen äänen hän oli tunnistanut. Janetten tummatukkaista kaveria hän ei muistanut nimeltä, vaikka olikin tämän usein nähnyt. Mutta Janette, iloisena ja nousuhumalaisena ja ihanana. Jotenkin se ilta Rapaojan läheisellä aukiolla oli jäänyt mieleen. Sitä oli tullut ajateltua paljon, silloinkin kun satunnaisesti oli päässyt jonkun yhdentekevän mimmin kanssa ihan sänkyynkin asti.

Ikään kuin asiat tapahtuisivat nyt hidastettuina. Oli skarpattava. Tytöt eivät kiinnittäneet heihin huomiota. Niillä oli jokin oma juttu kesken. Ne hakivat siiderit ja asettuivat pieneen pöytään oven lähelle, aika lailla baarin vastakkaiselle puolelle. Kuselle mennessään siitä tulisi kuljettua ohi. Sitä ei tarvinnut tehdä ihan vielä. Tämän pystyi suunnittelemaan valmiiksi. Oli skarpattava.

Janetten selkä oli häneen päin. Ei se mitään, hän katsoi sen niskaa ja paljasta yläselkää, olkapäitä. Käsivarsia. Niissäkin oli katsottavaa. Tietysti hän kuvitteli myös ihoa topin alla, shortsien alla. Sen hänkin pystyi kuvittelemaan. Siinä ei ollut mitään monimutkaista.

Se oli Andyn Janette, aika paljon selkeäpiirteisempi olento kuin oikea Janette.

Tosiasiassa aika ei pysähtynyt. Se oli jatkanut kulkuaan, ja Leffe kertoi taas jotain juopottelujuttua. Osku kuunteli, mutta Törmälä oli tietysti huomannut tytöt myös ja käsittänyt. Hän tiesi Andyn ajatuksista enemmän kuin tämä aavistikaan. Se ei johtunut hyvästä psykologisesta silmästä, vaan Andyn ajatusten ilmeisyydestä. Törmälää nauratti.

“Älä tuijota”, hän sanoi Andyn korvaan. “Se ei oo hyvä strategia. Näyttää tyhmältä. Mee mieluummin vaikka ostaan sille viinaa.”

“Mut eihän mulla oo massia”, Andy sanoi automaattisesti, katsoi sitten vaihteeksi Törmälää. “Hei, mä en oikeestaan tartte sua naisasioitteni hoitajaksi.”

“No jonkun sä kyllä tarttisit”, Törmälä väitti. “Muutenkin, jos sä oot aina perse auki, niin miten sä luulet voivas iskee töissä käyvän muijan? Sun pitää laskeutua omalle tasolles. Mä pelkään pahoin että mä tarkotan sillä pirihuoria.”

“Haista vittu”, Andy sanoi. Ei tuntunut siltä, että Törmälän läppään jaksaisi keskittyä. Eikä tähän pöytään muutenkaan. Maailmojen välinen raja oli taas siinä. Se oli nyt lähempänä kuin kertaakaan sitten aukiolla vietetyn illan. Sen näki melkein konkreettisena juovana baarin seisovassa ilmassa. Sen toisella puolella oli valoisampaa, täällä oli nuhjaantunutta ja vanhan viinan hajuista.

Kuinka päissään hän oli? Kuinka päissään tytöt olivat? Ne olivat vielä nousun puolella. Hän oli jo laskussa. Huono juttu. Hän vaikuttaisi hitaalta sönköttäjältä. Toisaalta Janette oli nyt kuitenkin juonut. Ei hän voisi mennä Alepaankaan sitä jututtamaan, kotiovesta puhumattakaan. Hänellä oli Janetten numero, mutta livenä puhuminen oli eri asia, ja treffipyyntö tekstarin välityksellä olisi runkkarimeininkiä. Nämä olivat tosiasioita. Jos jotain tapahtuisi, se tapahtuisi nyt.

“Mä meen kuselle”, hän sanoi ja lähti pöydästä katsomatta muihin. Törmälän silmät hän tunsi silti selässään, ne vituttivat häntä.

Jotenkin hän päätyi tiskille ja huomasi ostavansa viimeisillä kolikoillaan salmarin, jonka hän sitten kumosi ykkösellä. Muuta ei enää voinut tehdä. Hän lähti vessoille päin, mutta antoi askelten viedä itsensä tyttöjen pöytään. “Moi Janette”, hän sanoi. “Ei olla nähty vähään aikaan.” Vittu mitä yhdentekevää paskaa. Olivatko he muka koskaan tavanneet toisiaan säännöllisesti? No kyllä, Alepan kassalla, jossa Janette myi hänelle kaljaa, röökiä ja einespizzoja. Oli kyllä totta, että sielläkään hän ei ollut hetkeen törmännyt siihen. Häntä hikoilutti. Kuumuutta ei päässyt pakoon missään.

“Saanks mä häiritä teitä hetken?” hän kysyi ja kaappasi naapuripöydästä vapaan tuolin odottamatta vastausta.

Tyttöjä nauratti: ne katselivat häntä ja näyttivät odottavan, mitä koomista seuraavaksi tapahtuisi. Andysta tuntui, että hänen oli ehkä alistuttava kohtaloonsa urpona.

“Kukas sä nyt sitten olitkaan?” tummatukkainen kysyi, sinänsä aivan ystävällisesti.

“Andyksi sitä sanotaan”, Janette sanoi. “Mut älä sekota Andy McCoyhin. Tää ei osaa soittaa kitaraa.”

“Näyttää kyllä paremmalta ku McCoy”, tummatukkainen sanoi.

“Mikä nyt ei vaadi paljoo”, Janette sanoi. “Kato nyt, sä sait sen punastumaan.” Naurua.

“Sori Andy”, Janette sanoi sitten vakavaa feikaten. “Saat sä olla siinä. Mut älä kuitenkaan roudaa noita sun vitun hienostuneita frendejäs tähän. Niitä mä en ehkä nyt jaksa.”

“No arvaa kuka kans ei jaksa niitä ja miks mä tulin mieluummin tähän”, Andy sanoi. “Leffe on sillä tuulella että se tarjoaa viinaa, mut mä veikkaan, ettei tarjoo enää kauaa. Sillä on päällä joku maailmanlopputrippi. Sen mielestä maailma loppuu tyyliin ihan kohta. Siks että kaupassa pitää maksaa sirukortilla. Kelaa kuinka pihalla toi jengi on.”

“Mut eiks toi Törmälä kuitenkin oo sun best friend?” Janette kysyi.

“On joo, en mä nyt siitä puhunu”, Andy veti takaisin. Hän ei halunnut vaikuttaa epälojaalilta. “On sekin kyllä aika päissään. Mitäs te, ootte ihan kahestaan liikenteessä?”

“Joo, me lähettiin puhumaan miehistä”, tummatukkainen sanoi, ja runsaasti hihitystä seurasi. “Mut eiköhän ne puheet oo jo puhuttu. Niin mä oon muuten Sonja”, se sanoi ja ojensi kätensä, joka tuntui Andyn omaan verrattuna mahdottoman viileältä. “Me ollaan Janeten kanssa tunnettu kakstoistavuotiaasta.”

Andy tajusi, ettei tiennyt Janeten elämästä mitään. Aina heidän kohdatessaan se oli vaikuttanut kovin vakavalta, mikä kai Andyn huomion oli kiinnittänytkin. Sonjan seurassa Janette oli kevyempi, iloisempi ja ehkä tavallisempi. Lähempänäkin. Se oli varmaankin hyvä asia.

Sonjan katse viipyi Andyssa vielä käsien irtauduttuakin. Andy melkein tajusi, että hänelle flirttaillaan. Hän melkein tajusi, että Sonja voisi olla juuri hänelle sopiva tyttö ja maailmojen rajan oikealla puolella.

Mutta sitten Janette puhui taas.

“Meillä on ollu kivaa tänään”, se sanoi. “Harmi jos sä oot joutunu kuunteleen vaan jotain hörhöläppää. Mun mielestä kaikilla pitäis olla tällasena kesäpäivänä kivaa.”

“Siinä sä oot vitun oikeassa”, Andy sanoi. Häntä kuumotti. Tuli typerä olo, että kiroileminen ei kuulunut tilanteeseen. Kyllä Janettekin kiroili. Mitä hän oikein luuli esittävänsä? Hän tajusi olevansa näytelmässä. Montaa sellaista hän ei ollut elämässään nähnyt – koulussa joskus. Mutta näytelmän idea, rajattu joukko ihmisiä vuorosanoineen. Ja kapakan keinotekoinen valaistus ja tunkkainen ilma. Epäuskottavat kulissit. Hän olisi halunnut olla Janetten kanssa todellisuudessa.

Käsikirjoitus eteni. Jostain ilmaantui Törmälä pöydän viereen. “Hei me mennään Kartanonherraan”, se sanoi. “Aiot sä jäädä tänne naisia naurattamaan?”

“Sähän nimenomaan halusit välttää sitä mestaa”, Andy hämmentyi.

“Joo mut Leffe haluaa sinne, ja se on massipäällikkö. Jos hyvin käy nii mutsi on jo menny himaan sammumaan.”

“Well whatever”, Andy sanoi. “Kyl mä jään nyt tänne. Katellaan myöhemmin jos katellaan.”

Törmälän ja kumppaneiden poistuttua Andy tajusi, että he olivat baarin ainoat asiakkaat. Ellei joku pian tilaisi jotain, paikka laitettaisiin varmuudella kiinni. Janette taisi miettiä samaa, koska lähti tiskille. Andy katsoi automaattisesti sen farkkushortsipersettä, mutta sitten se tuntui jotenkin liian maalliselta reaktiolta. Perse oli kyllä todella hyvä. Hänen teki mieli hakata itseään molemmin käsin naamaan.

Janette tuli takaisin kahden siiderin ja yhden tuopin kanssa. Kaljan se asetti Andyn eteen. “Hei en mä-”, Andy yritti, mutta Janette hymyili vinosti ja sanoi: “Kai mä nyt vittu tajusin ettei sulla mitään rahaa oo. No mulla on. Turpa kiinni ja juo.”

Sitten juotiin. Andy huumaantui hopeisesta helinästä, joka täytti ankean tilan. Hän ei sanonut paljoa. Mitä hän olisi sanonut? Riitti olla siinä. Hän sai kuulla asioita, joita hänen kaltaisensa jätkät eivät normaalisti kuulleet. Unelmista, todellisuudesta, pettymyksistä, kirkkaista hetkistä lähiön synkkyydessä, paskoista hetkistä paskoissa töissä, vastenmielisistä miehistä, popkappaleista. Se oli todellakin toinen maailma. Mistä hän olisi itse puhunut? Pienistä punaisista tölkeistä, joita availtiin Rapaojan rannalla? Ei, elämä ei voinut mennä niin. Se ei voinut olla kaikki. Kun tähän keskittyi tarpeeksi, mennyt ja tuleva menettivät merkityksensä. Maailma oli Janetten nauru, kun Sonja matki jonkun narkkarin, takavuosien huonon poikaystävän puhetyyliä. Janetten nauru kohosi Laululinnun katon läpi lähiön yötaivaalle. Kun pimentynyttä Kartanonrinnettä katseli sieltä, ei nähnyt yksityiskohtia. Se oli maalaus. Se oli keksittyä. Se ei jaksanut kiinnostaa kuin hetken. Sitten saattoikin jo lentää Janetten naurun kannattelemana jonnekin aivan muualle: alkutilaan, lopputilaan, uneen, humalaan.

Tuli valomerkki.

Kohtaus päättyi. Seuraavan kohtauksen asetelma oli tuttu: hauskan illan päättyminen kesken. Epävarmuus kiersi pöytää pienenevissä kehissä. Kolme ihmistä. Yksi liikaa. Andy tiesi, että Janette asui samalla suunnalla kuin hän. Sonjasta hän ei tiennyt mitään. Musiikki katkaistiin. Se oli ollut karaoken päätyttyä paskaa tanssibiittiä, joka sopi hiljaiseen baariin huonosti, mutta nyt sitäkin oli ikävä. Tässä hiljaisuudessa ei voinut käydä mitään ratkaisevaa keskustelua. Tuopinjämät juotiin ja mentiin ulos.

Hellepäivän jälkeisen yön raikkaus löi vasten kasvoja. Kartanonherra oli vielä auki, ja sieltä kuului rähinää. Yksinäinen taksi ajoi ohi. Tämä oli todellisuus, tämä oli edelleen näytelmää. He seisoivat ostarin asfaltilla ja palelivat; ei ollut kylmää, mutta heidän kehonsa olivat ehtineet tottua lannistavaan kuumuuteen.

Sonja liikehti levottomasti. Andy tajusi, että se yritti lukea tilannetta. Sitten se teki johtopäätöksensä.

“No, hyvää yötä sitten”, se sanoi alleviivatun kevyesti. Se levitti kätensä halatakseen Janettea sisarellisesti.

“Sonja mä voisin tulla sun luo yöksi”, Janette sanoi ja vilkaisi Andya aivan ohimennen. “Mä haluaisin puhua sun kanssa.”

Sonja sopeutui heti. “Tottakai”, se sanoi. “Eli hyvää yötä, oli kiva tavata”, se sanoi Andylle, ja hymy välitti toiveen, ettei tapaaminen jäisi ainoaksi.

Janette katsoi Andya uudestaan. Se näytti olevan kahden vaiheilla. Sitten, yhtäkkiä, Andy huomasi olevansa sen yllättävän lujassa syleilyssä ja tunsi sen huulet poskellaan. “Oli oikeesti hauska nähdä”, se mutisi hänen korvaansa. “Mä tykkään susta.”

Sitten ne olivat poissa. Andya huimasi. Hän istui betoniporsaalle. Jostain kuului yöeläinten säksätystä ja ruohon kasvua, kaikki kasvoi niin, että sen saattoi kuulla. Andy tiesi, moneltako tytöltä hän oli kaksikymmenvuotisen elämänsä aikana saanut pillua. Seitsemältä. Hän ei tiennyt, oliko se paljon vai vähän. Tältä hänestä ei ollut tuntunut koskaan aiemmin.