Lähiöromaani: 2. luku

Janette

Istuin hämärässä

alkoi hetki, joka tuntui kuin se ei loppuisi milloinkaan

hetkeksi hiljaisuus saapui luokseni kuin olento

ja huusi: “Älä pelkää maailmaa!”

“Ootsä keittänyt kahvia?”

Istuimme hetken yhdessä

ja avaruus katsoi meitä.

“NETTE! Mikset sä ole keittänyt kahvia?”

Ja ulkona kesäyö

satoi kasvoille kyyneleitä.

“Ethän sä edes kuule mitään!”

Kauniiden asioiden tuhoaminen käy sekunnin murto-osassa. Niin nopeasti mp3-soittimen kuulokkeet voi vetää irti toisen korvasta. Anita ei näyttänyt vihamieliseltä. Se näytti turhautuneelta. Hetken Janette ajatteli ymmärtävänsä sitä. Se oli tullut iltavuoroon, mutta vaikka kauppa laitettiin yhdeltätoista kiinni, ei Anita pääsisi mihinkään. Sille ei ollut kesäyötä. Sille oli vain mustia silmänalusia ja epätietoisuutta siitä, vihasiko se enemmän aamuja vai iltoja.

Se hetki meni ohi ja edessä seisoi ihminen, joka oli tuhonnut kauneuden.

“Mulla on ruokis nyt”, Janette sanoi ja ärsyyntyi siitä, miten nyrpeältä ja nuorelta kuulosti.

“Ajattelisit nyt muitakin! Ei täällä iltavuoro ehdi ite keittämään kahvia. Kyllä sä sen tiedät. Ja täällä sitä vaan haaveillaan. Ryhmäpäällikkö kävi kuule viime viikolla täällä, mä olin kuulemassa. Se sanoi Iirolle, että tehoissa on parantamisen varaa. Se tarkottaa että tunteja tulee vähemmän. Mä olen kuukausipalkalla. Sinä siitä kärsit tai joku jätkistä, ellei meininki muutu. Ja täällä vaan haaveillaan tauoilla. Paljon sulla on vielä ruokista jäljellä?”

“Se loppuu just”, Janette mutisi ja livahti taukohuoneesta. Pukuhuoneessa hän laittoi mp3-soittimen laukkuun, laukun kaappiinsa ja kaapin lukkoon. Sitten hän sulkeutui vessaan ja katsoi itseään peilistä. Siellä hän näki, mitä halusikin. Sileää ihoa, kirkkaat silmät, kaiken minkä takia Anita kadehti ja vihasi häntä.

Ja ulkona kesäyö

satoi kasvoille kyyneleitä.

Pieni kosteus silmissä sai ne näyttämään vielä kirkkaammilta. Vuoroa oli jäljellä enää kaksi tuntia, elämää paljon enemmän.

*

Pari hetkeä kello viiden jälkeen Janette työnsi kaupan etuoven auki. Valo, lämpö ja vapaudentunne löivät vastaan. Hän ajatteli etäisyyttä perjantai-iltapäivän ja sunnuntain iltavuoron alun välissä. Se oli loputon. Vanhalla ostarilla oltiin pääsemässä viikonlopputunnelmaan – vaivalloisesti, niin kuin päiväkausien juomisen jälkeen nousevassa humalassa käy. Puoliympyräksi järjestellyistä liikkeistä puolet oli kaljapaikkoja. Niillä oli hierarkiansa: Bar Silveristä sai hampurilaisia ja jopa silakkapihvejä, Suomi-Pubissa vaitonaiset aasialaiset myivät vielä senkin jälkeen, kun asiakas oli kadottanut liikuntakykynsä. Välissä karaokeräkälät Kartanonherra ja Laululintu tyydyttivät ne, joilla ei ollut kummempia erityistarpeita.

Terasseilla istui paidattomia, arpisia miehiä ja miehiltä kuulostavia naisia. Vanha ostari oli rakennettu silloin kuin lähiökin, toistakymmentä vuotta ennen junarataa. Vuokratalot levisivät ympärillä ryppäinä. Näiden kapakoiden asiakkaista monet olivat juoneet tällä ostarilla vuosikymmeniä, vaikka juottoloiden omistajat olivat tietysti vaihtuneet sinä aikana kymmeneenkin kertaan. Täällä ei juuri nähnyt nuorisoa. Sen ajanvietteet vaativat terävämpää valoa ja jyrkempiä kulmia, aineita jotka saivat adrenaliinin humisemaan. Janette käveli ostarin poikki Kartanonherrankadulle ja tunsi äijien katseet, joissa ei enää ollut tarvittavaa tehoa ollakseen aidosti irstaita. Se ei ollut kiinnostavaa tai närkästymisen arvoista. Hän pyöritteli puhelinta kädessään, mietti kenelle soittaisi, soitti Sonjalle.

Sonja oli kiihtyneessä mielentilassa. Uusi poikaystävä oli päätynyt edellisenä iltana dokaamaan ja oharoinut vuokraleffaillan. Tilanne vaati naistenvälistä neuvonpitoa. Se oli melko yksisuuntainen, sillä Sonjalla oli paljon käsityksiä ja ongelmanratkaisukeinoja itselläänkin. Janeten rooliksi jäi kuunnella. Siihen hän paneutui niin, ettei Rapaojan puolilahoa puusiltaa ylittäessään juuri noteerannut puronmutkassa kaljaa tissuttelevia tuttuja jätkiä.

Andykaan ei huomannut Janettea, mikä olikin hyvä ainakin Törmälälle, jolla oli muutenkin vaikeuksia pitää juomatoverinsa keskittyneenä juomiseen. Kohtaamista ei tapahtunut. Kesällä oli vielä hetken muita suunnitelmia.

Janette tuli aseman ylikulkusillalle ja seisahtui siihen. Sonjan elämä valui värikkäänä ja äänekkäänä hänen korvaansa. Janette katseli junarataa etelään: se leikkasi määrätietoisen kaistaleen lähiöbetonin lomaan ja herätti lupauksia tulevasta. Metropolian pääsykokeiden tulokset tulisivat ennen kuun loppua. Janette oli pyrkinyt kulttuurituotannon koulutusohjelmaan. Hän ei oikeastaan tiennyt, mitä kulttuurituotannolla tarkoitettiin. Hän uskoi kuitenkin sen liittyvän jotenkin Pariisin Kevääseen ja Loosen ja Korjaamon ja Kallion tapaisiin paikkoihin ja Imagea lukeviin ihmisiin.

Hän ei tiennyt, että hänen alapuolellaan oli pari tuntia aikaisemmin kuollut joku. Eikä häntä olisi kiinnostanut, vaikka olisi tiennytkin.

“Sonja”, hän sanoi. Parin sekunnin viiveellä puhe taukosi.

“Jutellaanko ihan livenä. Pidetään piknik. Mä oon nyt asemalla. Tuu tähän, käydään hakeen piknikjuttuja ja mennään sitten vaikka Mafiapuistoon. Mulla on vähän massia. Palkka tuli justiinsa. Ostetaan oikein kunnon pikniksysteemit.”

*

Mafiapuistolla oli virallinen nimikin, mutta se oli poistunut käytöstä vuosituhannen vaihteen paikkeilla. Silloin radan länsipuolen laajimman viheralueen pusikosta oli löytynyt niskalaukauksella teloitettu venäläinen, huumekuriiri tai jonkin muun huonon ratkaisun elämässään tehnyt tyyppi. Jo useampi sukupolvi Kartanonrinteen nuorisoa oli salaa ylpeillyt tapauksella. Se tuntui elokuvalliselta verrattuna juoppojen tavanomaiseen rähinöintiin. Tällainen ylpeily oli mahdollista, koska tapaus oli jäänyt irralliseksi eikä liittynyt mitenkään Kartanonrinteen yleiseen elämänmenoon.

Radan länsipuoli oli Kartanonrinteen uutta aluetta, junayhteyden tulon jälkeen rakennettua. Alkujaan valkoisia elementtitaloja, jotka suru, kuolema ja päihdeongelmat olivat nuhjaannuttaneet harmaiksi. Ne oli rakennettu tiiviisti uuden ostarin ympärille, muutaman korttelin alueelle. Niiden pohjoispuolella kasvoi kuivaa heinikkoa, matalia pensaita ja nöyriä puita. Jossain notkelmassa oli epäsiisti lampi, lintujen sirkutusta taas kaikkialla, mutta aina näköpiirin ulkopuolella. Mafiapuistossa kaikki oli näköpiirin ulkopuolella. Sinne saattoi piiloutua. Matalat mäet olivat riittävän korkeita peittääkseen kerrostalot näkyvistä.

Janette ja Sonja levittivät haaleanpunaisen, kukkakuvioisen viltin tasaisemmalle nurmikaistaleelle. Alepan kassista kaivettiin vuohenjuustoa, tuorejuustoa, valmiita patonkeja, kirsikkatomaatteja, viinirypäleitä ja Rekorderligin siideriä. Tämä tapahtui yleisen tirskunnan ja lopulta hallitsemattoman, kirkkaana taivaaseen asti kohoavan naurun säestyksellä. Molemmilla tytöillä oli yllään lyhyet farkkushortsit ja topit. Janetten toppi oli musta, Sonjan valkoinen. Sonja oli tumma, Janette vaalea. Sekin huvitti heitä.

Muurahaisia, leppäkerttuja, lokin huuto piirtämässä maiseman ääriviivoja. Kuumuutta. Aurinkovoidetta pisamaisella iholla, eilisen ja huomisen välisellä ei-kenenkään maalla.

“Mä kävin eilen keskustassa”, Janette sanoi. “Piti ostaa vähän kuteita. Mä ostin tän topin ja tosi söpöt sandaalit. Sit mä menin Ruttopuistoon istumaan. Mä istuin siinä jonkun muistomerkin vieressä ja kelasin, että tännehän on haudattu jengiä. Ja mä vaan istuin siinä ja join jotain mehuvissyä pullosta ja kattelin teinejä. Siellä oli joku iso teinijengi, jätkiä ja mimmejä, jotain vitun japani-ernuja. Niillä oli jotkut omat larppailut menossa ja ne piti hulluna mekkalaa. Kuolleiden päällä. Tuli jotenkin tosi hyvä fiilis siitä.”

Sonja tähyili ympärilleen. “Muistatsä mistä se Mafiapuiston ruumis löyty? Sehän on voinu olla vaikka tässä. Tää on aika suojaisa kohta. Ehkä me nytkin istutaan paikassa, missä tyyppi on kuollu.”

“Kai se nyt piilotettiin kunnolla johonkin puskaan”, Janette sanoi. “Mutta eihän sitä välttämättä tapettu samassa kohtaa. Se on voitu tappaa tässä.”

“Tietsä mitä”, Sonja sanoi ja punastui vähän. “Jos mä tietäisin tarkan paikan, missä se tapettiin, niin arvaa mitä mä haluaisin tehdä? Mä haluaisin tulla jonkun kanssa tänne ja naida siinä kohtaa. Sit se olis niinku elämä ja kuolema.”

“Jessen kanssa”, Janette sanoi ja kuvitteli kohtauksen. Se tuntui sekä koomiselta että hieman kiihdyttävältä.

“Sikäli kun mä en vittu pistä heti poikki koko äijän kanssa”, Sonja tuhahti. “Kyl se oli tänään kovasti, että sori sori, mut mun mielestä toinen pitää ottaa huomioon jo etukäteen ni ei tartte sit pyydelläkään anteeksi. Toi on mun mielestä aika huono merkki. Mut hei, sä se et koskaan kerro mitään sun miesasioista. Ootsä tapaillu ketään sen maunulalaisen speden jälkeen?”

“En mä”, Janette sanoi. “Musta tuntuu, etten mä oikein jaksa kiinnostua kenestäkään näissä kuvioissa. Mä vaan odotan, että mä pääsisin sinne Metropoliaan. Kyl mä kattelin sillon pääsykokeissa jotain jätkiä siellä. Mut oli ne kyl vähän sellasta kauluspaitajengiä. Toivottavasti siel on sellasiakin mitkä ei oo niin jäykkiksiä. Vähän boheemi sais olla, sellanen rento.”

“No Jessessä olis boheemia sulle”, Sonja sanoi ja nauroi iloisesti. Se ei osannut olla aidosti suuttunut kenellekään, Janette ajatteli. Sonja oli määrätietoisesti ja kepeästi virtaava vuoristopuro. Siltä sen nauru kuulosti. Jesse vaikutti Sonjalle liian kireältä. Hänelle itselleen Jesse oli liian tyhmä.

Sonja oli palkkatuella sivukirjastossa ja oli toista vuotta peräkkäin unohtanut hakea oppilaitoksiin. Ei sitä kiinnostanut. Janette ajatteli, että Sonja eli hetkessä ja sen elämä muuttuisi tästä vain huonommaksi. Nyt Sonja oli kaunis, iloinen ja kaikkien rakastama, mutta peilikuvilla on tapana muuttua. Vuoristopurot virtaavat alaspäin, kunnes niiden vauhti hidastuu ja ne kadottavat kulkunsa kepeyden.

Nämäkin olivat asioita, joista ei voinut puhua.

Janette asettui selälleen. Heinät kutittivat paljaita olkapäitä. Loputon sininen taivas huimasi. Lähijunan ääni kuului kumpareiden takaa, niin vaimeana, ettei pystynyt sanomaan, tuliko vai lähtikö se.