Lähiöromaani: 1. luku

Lähiöromaani

1.

Juuri siihen Nahka-Jakke tuli lyyhistyneeksi, Kartanonrinteen asemalaiturille ruuhka-aikaan. Se horjui aivan tavanomaisessa örinäkuosissa ostariaukion suunnalta kädessään pieni punainen Koffin tölkki. Seija oli kassalla, se tunsi kantajengin, sääntöjen mukaan Jakelle ei olisi pitänyt enää myydä, mutta jokapäiväiselle ja aina samalla asialla liikkuvalle asiakkaalle myytiin silti. Ei Seijalle tullut mieleen, että se myi sillä kertaa Jakelle sen viimeisen Koff-arsenaalin. Ei se tullut Jakellekaan mieleen. Katso itse Jaken kaltaista tyyppiä silmiin, yritä eläytyä: mitä se ajattelee, mitä tunteita se tuntee. Sinä et pysty siihen. Sinun mieleesi tulee vain se kerta, kun lapsena Korkeasaaressa näit ensimmäistä kertaa ihmisapinan, kai paviaanin, sekin katsoi sinua kaltereiden takaa silmiin, se piti kaksin käsin kiinni niistä kaltereista ja katsoi. Sinä olit kolmevuotias ja säikähdit paviaania niin että aloit itkeä. Sen katse kertoi liikaa, ja asioista, joista et tiennyt etkä halunnut tietää. Siksi Seija myi Jakelle taas kerran kaksitoista tölkkiä Koffia. Se ei koskaan katsonut Jakkea silmiin. Humalaisen katse on yleensäkin väistelevä, ja on täydet perusteet olettaa, ettei Jakke itsekään katsonut koskaan ketään silmiin. Meistä kukaan ei tule koskaan tietämään, ajatteliko se mitään viimeisinä hetkinään. Se otti kaksi horjuvaa askelta ja lyyhistyi siihen. Oli outoa katsoa sitä yläpuolelta. Se näytti elokuvasta pois leikatulta kohtaukselta, liian näytellyltä, että ohjaaja olisi sen hyväksynyt. Tuli muutaman sekunnin alleviivattu hiljaisuus. Sitten oli ylenmääräistä teeskenneltyä tohinaa ja joku pätemässä sillä, että oli armeijassa oppinut elvyttämään. Mutta missä nyt sitten Nahka-Jaken kaltaisia ihmisiä elvytetäänkin, niin ei ainakaan armeijassa. Se oli armollisesti poissa, kun ambulanssi saapui, ja niin oli ruuhkajunakin ja kaikki ihmiset sen mukana, niille se oli pieni jännityksen hetki perjantain iltapäivässä, ja seuraava junallinen oli siinä jo töllistelemässä ambulanssimiehen turhia elvytysyrityksiä ja nekin saivat siitä jännitystä elämäänsä ja niin kaikki kertautuu Kartanonrinteen lähijunapysäkillä perjantaina neljän aikaan.

Andy

Andy ja Törmälä katsoivat sitä ylikulkusillalta ja unohtivat tupakoida. Se oli tyhjentävää, sen lopullisuuden tajusi nousuhumalassakin, heinäkuussakin, vaikka oli helle ja tytöillä oli toppeja ja lyhyitä shortseja. Korpinsiivet heilahtivat idyllin yllä.

“Vittu sehän kuoli”, Andy sanoi varjon hellitettyä.

“Siltähän se näytti”, Törmälä sanoi.

Samaan aikaan oli kesä ja työttömyys eikä mitään tarvetta määritellä edes viikonpäivää, koska ne kaikki olivat samoja. Samaan aikaan oli kepeys ja kädessä samat punaiset tölkit, jotka Nahka-Jakenkin veivät Kartanonrinteen lähijunapysäkiltä jonnekin muualle. Samaan aikaan oli mp3-soittimessa kaiuttimet ja SMC Lähiörottien levy ja lähiössä puistoja, joissa sitä olisi voinut kuunnella. Samaan aikaan rahat olivat loppu, samaan aikaan Andylla oli kämppä menossa alta vuokrarästien takia, samaan aikaan Törmälä oli pohjattoman vittuuntunut asumaan mutsinsa luona. Samaan aikaan oli elämä, ihan samaan aikaan kuin kuolemakin.

Mutta kuoleman läsnäolo elämässä on hetkellistä, ehkä toistuvaa mutta kuitenkin hetkellistä.

Niinpä Andy ja Törmälä lähtivät löysäilemään radan itäpuolelle. Vanhan viisauden mukaan hengailukännit vedettiin siellä ja rähinäkännit länsipuolella. Itäpuolella kasvoi puita talojen välissä ja länsipuolella ei. Itäpuolen talojen lomassa kulki oudosti kaareilevia kävelyteitä, jotka eivät koskaan vieneet sinne, mihin olisi pitänyt. Aina ne veivät leikkikentälle juomaan pussikaljaa tai vanhan ostarin baareihin. Tämä oli Andyn ja Törmälän maantiedettä. He olivat syntyneet Kartanonrinteellä. Heidän vanhempansakin olivat syntyneet siellä. Ilmassa oli kertautuvia kohtaloita, siksi se väreili pysähtyneisyyttään. Oikoreitin varrella metsikössä oli pieni aukio, jolla lähialepan Janette oli kerran antanut Andyn suudella itseään, ja tälläkin kertaa, kun he ylittivät sen, Andy ajatteli Janettea. Hän ei tiennyt, että hänet itsensä oli pantu olemassaolevaksi samalla aukiolla joskus lama-aikaan. Janette oli suudelmat salliessaan ollut humalassa eikä ollut seuraavana päivänä vastannut tekstiviesteihin.

Aukiolta poistuttua tunnelma latistui. Rakkaus Janetteen muuttui haalistuneeksi muistoksi vaativasta erektiosta. Rahaa ei ollut, häätöilmoitus saattaisi tulla minä päivänä tahansa. Hiljaisuus ei ollutkaan hiljaisuutta, jossain kuuloalueen rajalla lähiöäidit marisivat loputonta marinaansa. Se surisi korvissa kuin ajatus maanantaista maanantain perään.

“Monta bisseä meillä vielä on”, Andy sanoi.

“Älä stressaa, niitä on ja kun ne loppuu niin haetaan lisää”, Törmälä sanoi.

“Haista vittu”, Andy sanoi. “Tajuutsä millaista paskaa tää on. Kesä on vittu kauneimmillaan eikä meillä oo massii. Mulla menee kämppä alta. Miten sä nautit elämästä kun tää on tällaista. Vittu meillä mihinkään bissenostoon oo rahaa.”

“Juoksukalja.”

“No fucking way. Ei juoksukaljaa Neten kaupasta. Mä en vaan lähde siihen. Prismassa taas on aina vartija eikä sieltä muutenkaan voi pölliä. Tää on pattitilanne.”

“Haista vittu”, Törmälä sanoi. “Angsti seis. Vittuako sä siinä kattelet lähintä mutkaa pidemmälle. Tää on Kartanonrinne. Ei täältä näe tulevaisuuteen. Mennääs tohon rantsuun ja korkataan seuraavat ja puhutaan vähän elämän tosiasioista.”

*

Seisahtuneen tunnelman halki virtasi Rapaoja. Sen nimeäjä ei ollut runollinen sielu. Pohjasta irtoava maa-aines saosti sen nimensä mukaiseksi. Se tuli jostain Keskuspuiston erämaista ja virtasi johonkin merenlahteen, ei kuitenkaan enää luonnontilaisena, siellä alajuoksulla se oli vangittu sementtiputkeen, koska siellä oli kalliita asuntoja ja vähemmän ihmisiä, jotka sietivät katsella pohjamutaa. Olennaista kuitenkin oli, että se oli matkalla jonnekin.

Törmälä asetti mp3-soittimen kaiuttimineen laakealle kivelle ja laittoi Lähiörotat soimaan kovaa ja diskanttisesti. Kun Erä-Koira ärähti: “Ihan vitun jeba! Korkkaa nyt se leka”, he avasivat Koff-tölkkinsä ja kalauttivat ne yhteen.

“Tavallaan perseestä kun nykyää tölkkibisse on halvinta”, Törmälä sanoi. “Lasista lähtee parempi ääni. Ihan vitun tyhmää kilistää tällasella tölkillä.”

“Mut helpompi niitä on pitää bygessä eikä tuu sirpaleitakaan”, Andy sanoi.

“No mun mielestä sekin on tavallaan perseestä ettei tuu sirpaleita”, Törmälä sanoi, se oli vähän punoittunut, enemmän kuin helteenkään perusteella olisi pitänyt – jonkin oivalluksen äärellä. “Kato kun tää on holhousyhteiskunta. Kelaa nyt. Se on vaan osa sitä paskaa. Kaiken pitää olla turvallista. Koirat tai pyöräilijät voi satuttaa ittensä lasiin. Mutta se on vittu elämää. Sillon kun mekin alotettiin dokaaminen, sillonhan haettiin mäyris kaupasta. Se oli ihan normi. No välillä tuli lasinsiruja, mutta ei kukaan silti kelannut että johan on hirveetä. Ihmisistä tulee koko ajan herkkänahkasempia. Mä haluaisin pullot takaisin.”

“No mihin ne muka on kadonnu”, sanoi Andy, jonka ajatukset pyörivät häiritsevää ja turhaa kehää vuokraongelmien ympärillä. “On niitä kaupassa vieläkin. Senkus ostat.”

“Mutta ne on kalliimpia. Meidän näköset tyypit ostaa halvinta, kyllä systeemi sen tietää.”

“Nö pölli niitä pulloja sitten.”

“Hankalampaa ku tölkkien kanssa. Ne kilisee eikä mee yhtä kätevästi taskuun tai hihaan.”

Siihen Andy ei sanonut enää mitään. Hän laskeutui selälleen makaamaan, mutta pian taivaan hämmentävä sinisyys alkoi ahdistaa ja melkein sokaistakin. Kaikkialla oli surinaa, sirinää ja sirkutusta. Sitä ei musiikin läpi oikeastaan kuullut, mutta sen tiesi. Andysta tuntui, että häntä tarkkailtiin. Joskus oli vaikea uskoa, ettei muilla ihmisillä ollut pelkästään pahoja aikeita häntä kohtaan.

Andy ajatteli, että Törmälä ja melkein kaikki muutkin hänen tuntemansa ihmiset elivät yhdessä hetkessä kerrallaan. Ne näkivät tilanteet irrallisina ja ongelmat helposti ratkaistavina. Kaljaa on, ja kun se loppuu, ostetaan tai pöllitään lisää. Krapula on, haetaan loiventavia niin se taittuu. Rahat loppu, pitää mennä sossuun ruinaamaan.

Eikä Kartanonrinteen pubeissa auttanutkaan mitään murehtia mennyttä tai tulevaa. Ne olivat pieniä sisätiloja, ja niissä oli ahdistusta seiniin ja vessankaakeleihin pinttyneenä muutenkin, sitä ei mahtunut enää lisää. Vanha ahdistus hapertui ja irtosi sitä mukaa, kun sen tunteneet ihmiset vietiin hiljaisuuden vallitessa hautaan, mutta uutta tuli vähintään saman verran lisää. Joutsenlaulun karaoketulkinnan jälkeen sitä oli niin paljon, että hengitys vaikeutui ja bisseen tuli sivumaku.

Kartanonrinteellä ei voinut elää, jos mietti tällaisia.

Aika pysähtyi ja odotti jatkumistaan. Hiki valui kaikkialle. Oli selvää, että jotain merkittävää lausuttaisiin kohta.

Törmälä nousi seisomaan ja tyhjensi loput oluesta pää takakenossa. Tölkin Törmälä heitti puroon, se alkoi ajelehtia alavirtaan laiskasti kuin kusenmakuisen keskioluen säilytysastian kuuluukin. Näillä helteillä Koff alkoi jo kymmenessä minuutissa maistua kammottavalta.

“Mä tiedän”, Törmälä sanoi. “Solution to all our problems. Ryöstetään Alepa.”

Andy kierähti vatsalleen ja katsoi sitä ruohikolta. “Jumalauta. Jätkähän on nero. Mitä vittua sä selität?”

“Kyl mä tajuun ettei sieltä saa paljoa massii. Mut voi sieltä parit vuokrarahat irrota ja ehkä jotain boonusta. Helpotusta elämään. Se on niin iisii että olis tyhmää olla ottamatta egejä pois.”

“Voi vitun ikenet”, Andy tuhahti. “Ootsä dokannu aivos? Kai sä nyt tajuut että tollasesta paskasta jää aina kiinni. Ne rahat on ihan hiluja. Ei ne pidä kassassa paljon mitään. Vittu kauppoja ryöstää vaan kaikkein kusisimmat pirinarkit. “

“Sä et hiffaa. Meillä on etulyöntiasema. Se sun Janettes voi jeesata meitä. Me voidaan sopia jutut sen kanssa. Se voi antaa meille tietsä taustainformaatioo. Ja hämätä kyttiä kun me mennään sinne niin, että se on kassalla.”

Ei, Andy ajatteli. Janette oli kunnon tyttö, jolla oli työpaikka ja suunnitelmia elämän varalle. Oman tilanteensa hän näki niin, että hän oli nyt tässä, mutta halusi toisaalle. Janette oli siellä toisaalla. Siellä ei ollut mieltä painavia vuokrarästejä, mutta ei siellä ollut typeriä ryöstösuunnitelmiakaan. Törmälä ei ymmärtänyt maailmojen välistä rajaa.

Mutta sitä hän ei voinut eikä osannut sanoa.

“Ei”, hän sanoi. “Vitun varmasti ei.”

“No hei, mä yritin vaan auttaa”, Törmälä sanoi marttyyrina. “Raha on tiukassa. Mäkin haluun vittuun, mä haluun oman kämpän. Miten mä sitä saan ilman alkupääomaa. Jotain pitää keksiä. Mieti tätä.”

“Ei”, Andy sanoi. Mutta unelias maisema oli tempautunut liikkeeseen. Oli aavistus tuulenvireestä ja kihelmöivä tunne kaikissa raajoissa. Kyse ei ollut kaupan ryöstämisestä. Toivottavasti Törmälä ei ollut sitä tosissaan tarkoittanutkaan. Oli vain sanottu ääneen jotain. Muutoksesta.

Andy katsoi Rapaojan alajuoksun suuntaan. SMC Lähiörottien levy oli loppunut, ja kun Törmälä oli kerrankin hiljaa, erottui lähijunan saapuminen asemalle heikkona äänenä todellisuuden ja mielikuvituksen rajalla. Nahka-Jakke oli jo ruumishuoneella, vielä lähes elävän lämpöisenä mutta kylmenemään päin. Moni muu oli hengissä.