Lähiöromaani
1.
Juuri siihen
Nahka-Jakke tuli lyyhistyneeksi, Kartanonrinteen asemalaiturille
ruuhka-aikaan. Se horjui aivan tavanomaisessa örinäkuosissa
ostariaukion suunnalta kädessään pieni punainen Koffin tölkki.
Seija oli kassalla, se tunsi kantajengin, sääntöjen mukaan Jakelle
ei olisi pitänyt enää myydä, mutta jokapäiväiselle ja aina
samalla asialla liikkuvalle asiakkaalle myytiin silti. Ei Seijalle
tullut mieleen, että se myi sillä kertaa Jakelle sen viimeisen
Koff-arsenaalin. Ei se tullut Jakellekaan mieleen. Katso itse Jaken
kaltaista tyyppiä silmiin, yritä eläytyä: mitä se ajattelee,
mitä tunteita se tuntee. Sinä et pysty siihen. Sinun mieleesi tulee
vain se kerta, kun lapsena Korkeasaaressa näit ensimmäistä kertaa
ihmisapinan, kai paviaanin, sekin katsoi sinua kaltereiden takaa
silmiin, se piti kaksin käsin kiinni niistä kaltereista ja katsoi.
Sinä olit kolmevuotias ja säikähdit paviaania niin että aloit
itkeä. Sen katse kertoi liikaa, ja asioista, joista et tiennyt etkä
halunnut tietää. Siksi Seija myi Jakelle taas kerran kaksitoista
tölkkiä Koffia. Se ei koskaan katsonut Jakkea silmiin. Humalaisen
katse on yleensäkin väistelevä, ja on täydet perusteet olettaa,
ettei Jakke itsekään katsonut koskaan ketään silmiin. Meistä
kukaan ei tule koskaan tietämään, ajatteliko se mitään
viimeisinä hetkinään. Se otti kaksi horjuvaa askelta ja lyyhistyi
siihen. Oli outoa katsoa sitä yläpuolelta. Se näytti elokuvasta
pois leikatulta kohtaukselta, liian näytellyltä, että ohjaaja
olisi sen hyväksynyt. Tuli muutaman sekunnin alleviivattu
hiljaisuus. Sitten oli ylenmääräistä teeskenneltyä tohinaa ja
joku pätemässä sillä, että oli armeijassa oppinut elvyttämään.
Mutta missä nyt sitten Nahka-Jaken kaltaisia ihmisiä elvytetäänkin,
niin ei ainakaan armeijassa. Se oli armollisesti poissa, kun
ambulanssi saapui, ja niin oli ruuhkajunakin ja kaikki ihmiset sen
mukana, niille se oli pieni jännityksen hetki perjantain
iltapäivässä, ja seuraava junallinen oli siinä jo töllistelemässä
ambulanssimiehen turhia elvytysyrityksiä ja nekin saivat siitä
jännitystä elämäänsä ja niin kaikki kertautuu Kartanonrinteen
lähijunapysäkillä perjantaina neljän aikaan.
Andy
Andy ja Törmälä
katsoivat sitä ylikulkusillalta ja unohtivat tupakoida. Se oli
tyhjentävää, sen lopullisuuden tajusi nousuhumalassakin,
heinäkuussakin, vaikka oli helle ja tytöillä oli toppeja ja
lyhyitä shortseja. Korpinsiivet heilahtivat idyllin yllä.
“Vittu sehän
kuoli”, Andy sanoi varjon hellitettyä.
“Siltähän se
näytti”, Törmälä sanoi.
Samaan aikaan oli
kesä ja työttömyys eikä mitään tarvetta määritellä edes
viikonpäivää, koska ne kaikki olivat samoja. Samaan aikaan oli
kepeys ja kädessä samat punaiset tölkit, jotka Nahka-Jakenkin
veivät Kartanonrinteen lähijunapysäkiltä jonnekin muualle. Samaan
aikaan oli mp3-soittimessa kaiuttimet ja SMC Lähiörottien levy ja
lähiössä puistoja, joissa sitä olisi voinut kuunnella. Samaan
aikaan rahat olivat loppu, samaan aikaan Andylla oli kämppä menossa
alta vuokrarästien takia, samaan aikaan Törmälä oli pohjattoman
vittuuntunut asumaan mutsinsa luona. Samaan aikaan oli elämä, ihan
samaan aikaan kuin kuolemakin.
Mutta kuoleman
läsnäolo elämässä on hetkellistä, ehkä toistuvaa mutta
kuitenkin hetkellistä.
Niinpä Andy ja
Törmälä lähtivät löysäilemään radan itäpuolelle. Vanhan
viisauden mukaan hengailukännit vedettiin siellä ja rähinäkännit
länsipuolella. Itäpuolella kasvoi puita talojen välissä ja
länsipuolella ei. Itäpuolen talojen lomassa kulki oudosti
kaareilevia kävelyteitä, jotka eivät koskaan vieneet sinne, mihin
olisi pitänyt. Aina ne veivät leikkikentälle juomaan pussikaljaa
tai vanhan ostarin baareihin. Tämä oli Andyn ja Törmälän
maantiedettä. He olivat syntyneet Kartanonrinteellä. Heidän
vanhempansakin olivat syntyneet siellä. Ilmassa oli kertautuvia
kohtaloita, siksi se väreili pysähtyneisyyttään. Oikoreitin
varrella metsikössä oli pieni aukio, jolla lähialepan Janette oli
kerran antanut Andyn suudella itseään, ja tälläkin kertaa, kun he
ylittivät sen, Andy ajatteli Janettea. Hän ei tiennyt, että hänet
itsensä oli pantu olemassaolevaksi samalla aukiolla joskus
lama-aikaan. Janette oli suudelmat salliessaan ollut humalassa eikä
ollut seuraavana päivänä vastannut tekstiviesteihin.
Aukiolta poistuttua
tunnelma latistui. Rakkaus Janetteen muuttui haalistuneeksi muistoksi
vaativasta erektiosta. Rahaa ei ollut, häätöilmoitus saattaisi
tulla minä päivänä tahansa. Hiljaisuus ei ollutkaan hiljaisuutta,
jossain kuuloalueen rajalla lähiöäidit marisivat loputonta
marinaansa. Se surisi korvissa kuin ajatus maanantaista maanantain
perään.
“Monta bisseä
meillä vielä on”, Andy sanoi.
“Älä stressaa,
niitä on ja kun ne loppuu niin haetaan lisää”, Törmälä sanoi.
“Haista vittu”,
Andy sanoi. “Tajuutsä millaista paskaa tää on. Kesä on vittu
kauneimmillaan eikä meillä oo massii. Mulla menee kämppä alta.
Miten sä nautit elämästä kun tää on tällaista. Vittu meillä
mihinkään bissenostoon oo rahaa.”
“Juoksukalja.”
“No fucking way.
Ei juoksukaljaa Neten kaupasta. Mä en vaan lähde siihen. Prismassa
taas on aina vartija eikä sieltä muutenkaan voi pölliä. Tää on
pattitilanne.”
“Haista vittu”,
Törmälä sanoi. “Angsti seis. Vittuako sä siinä kattelet
lähintä mutkaa pidemmälle. Tää on Kartanonrinne. Ei täältä
näe tulevaisuuteen. Mennääs tohon rantsuun ja korkataan seuraavat
ja puhutaan vähän elämän tosiasioista.”
*
Seisahtuneen
tunnelman halki virtasi Rapaoja. Sen nimeäjä ei ollut runollinen
sielu. Pohjasta irtoava maa-aines saosti sen nimensä mukaiseksi. Se
tuli jostain Keskuspuiston erämaista ja virtasi johonkin
merenlahteen, ei kuitenkaan enää luonnontilaisena, siellä
alajuoksulla se oli vangittu sementtiputkeen, koska siellä oli
kalliita asuntoja ja vähemmän ihmisiä, jotka sietivät katsella
pohjamutaa. Olennaista kuitenkin oli, että se oli matkalla jonnekin.
Törmälä asetti
mp3-soittimen kaiuttimineen laakealle kivelle ja laittoi Lähiörotat
soimaan kovaa ja diskanttisesti. Kun Erä-Koira ärähti: “Ihan
vitun jeba! Korkkaa nyt se leka”, he avasivat Koff-tölkkinsä ja
kalauttivat ne yhteen.
“Tavallaan
perseestä kun nykyää tölkkibisse on halvinta”, Törmälä
sanoi. “Lasista lähtee parempi ääni. Ihan vitun tyhmää
kilistää tällasella tölkillä.”
“Mut helpompi
niitä on pitää bygessä eikä tuu sirpaleitakaan”, Andy sanoi.
“No mun mielestä
sekin on tavallaan perseestä ettei tuu sirpaleita”, Törmälä
sanoi, se oli vähän punoittunut, enemmän kuin helteenkään
perusteella olisi pitänyt – jonkin oivalluksen äärellä. “Kato
kun tää on holhousyhteiskunta. Kelaa nyt. Se on vaan osa sitä
paskaa. Kaiken pitää olla turvallista. Koirat tai pyöräilijät
voi satuttaa ittensä lasiin. Mutta se on vittu elämää. Sillon kun
mekin alotettiin dokaaminen, sillonhan haettiin mäyris kaupasta. Se
oli ihan normi. No välillä tuli lasinsiruja, mutta ei kukaan silti
kelannut että johan on hirveetä. Ihmisistä tulee koko ajan
herkkänahkasempia. Mä haluaisin pullot takaisin.”
“No mihin ne muka
on kadonnu”, sanoi Andy, jonka ajatukset pyörivät häiritsevää
ja turhaa kehää vuokraongelmien ympärillä. “On niitä kaupassa
vieläkin. Senkus ostat.”
“Mutta ne on
kalliimpia. Meidän näköset tyypit ostaa halvinta, kyllä systeemi
sen tietää.”
“Nö pölli niitä
pulloja sitten.”
“Hankalampaa ku
tölkkien kanssa. Ne kilisee eikä mee yhtä kätevästi taskuun tai
hihaan.”
Siihen Andy ei
sanonut enää mitään. Hän laskeutui selälleen makaamaan, mutta
pian taivaan hämmentävä sinisyys alkoi ahdistaa ja melkein
sokaistakin. Kaikkialla oli surinaa, sirinää ja sirkutusta. Sitä
ei musiikin läpi oikeastaan kuullut, mutta sen tiesi. Andysta
tuntui, että häntä tarkkailtiin. Joskus oli vaikea uskoa, ettei
muilla ihmisillä ollut pelkästään pahoja aikeita häntä kohtaan.
Andy ajatteli, että
Törmälä ja melkein kaikki muutkin hänen tuntemansa ihmiset elivät
yhdessä hetkessä kerrallaan. Ne näkivät tilanteet irrallisina ja
ongelmat helposti ratkaistavina. Kaljaa on, ja kun se loppuu,
ostetaan tai pöllitään lisää. Krapula on, haetaan loiventavia
niin se taittuu. Rahat loppu, pitää mennä sossuun ruinaamaan.
Eikä
Kartanonrinteen pubeissa auttanutkaan mitään murehtia mennyttä tai
tulevaa. Ne olivat pieniä sisätiloja, ja niissä oli ahdistusta
seiniin ja vessankaakeleihin pinttyneenä muutenkin, sitä ei
mahtunut enää lisää. Vanha ahdistus hapertui ja irtosi sitä
mukaa, kun sen tunteneet ihmiset vietiin hiljaisuuden vallitessa
hautaan, mutta uutta tuli vähintään saman verran lisää.
Joutsenlaulun karaoketulkinnan jälkeen sitä oli niin paljon, että
hengitys vaikeutui ja bisseen tuli sivumaku.
Kartanonrinteellä
ei voinut elää, jos mietti tällaisia.
Aika pysähtyi ja
odotti jatkumistaan. Hiki valui kaikkialle. Oli selvää, että
jotain merkittävää lausuttaisiin kohta.
Törmälä nousi
seisomaan ja tyhjensi loput oluesta pää takakenossa. Tölkin
Törmälä heitti puroon, se alkoi ajelehtia alavirtaan laiskasti
kuin kusenmakuisen keskioluen säilytysastian kuuluukin. Näillä
helteillä Koff alkoi jo kymmenessä minuutissa maistua
kammottavalta.
“Mä tiedän”,
Törmälä sanoi. “Solution to all our problems. Ryöstetään
Alepa.”
Andy kierähti
vatsalleen ja katsoi sitä ruohikolta. “Jumalauta. Jätkähän on
nero. Mitä vittua sä selität?”
“Kyl mä tajuun
ettei sieltä saa paljoa massii. Mut voi sieltä parit vuokrarahat
irrota ja ehkä jotain boonusta. Helpotusta elämään. Se on niin
iisii että olis tyhmää olla ottamatta egejä pois.”
“Voi vitun
ikenet”, Andy tuhahti. “Ootsä dokannu aivos? Kai sä nyt tajuut
että tollasesta paskasta jää aina kiinni. Ne rahat on ihan hiluja.
Ei ne pidä kassassa paljon mitään. Vittu kauppoja ryöstää vaan
kaikkein kusisimmat pirinarkit. “
“Sä et hiffaa.
Meillä on etulyöntiasema. Se sun Janettes voi jeesata meitä. Me
voidaan sopia jutut sen kanssa. Se voi antaa meille tietsä
taustainformaatioo. Ja hämätä kyttiä kun me mennään sinne niin,
että se on kassalla.”
Ei, Andy ajatteli.
Janette oli kunnon tyttö, jolla oli työpaikka ja suunnitelmia
elämän varalle. Oman tilanteensa hän näki niin, että hän oli
nyt tässä, mutta halusi toisaalle. Janette oli siellä toisaalla.
Siellä ei ollut mieltä painavia vuokrarästejä, mutta ei siellä
ollut typeriä ryöstösuunnitelmiakaan. Törmälä ei ymmärtänyt
maailmojen välistä rajaa.
Mutta sitä hän ei
voinut eikä osannut sanoa.
“Ei”, hän
sanoi. “Vitun varmasti ei.”
“No hei, mä
yritin vaan auttaa”, Törmälä sanoi marttyyrina. “Raha on
tiukassa. Mäkin haluun vittuun, mä haluun oman kämpän. Miten mä
sitä saan ilman alkupääomaa. Jotain pitää keksiä. Mieti tätä.”
“Ei”, Andy
sanoi. Mutta unelias maisema oli tempautunut liikkeeseen. Oli
aavistus tuulenvireestä ja kihelmöivä tunne kaikissa raajoissa.
Kyse ei ollut kaupan ryöstämisestä. Toivottavasti Törmälä ei
ollut sitä tosissaan tarkoittanutkaan. Oli vain sanottu ääneen
jotain. Muutoksesta.
Andy katsoi Rapaojan
alajuoksun suuntaan. SMC Lähiörottien levy oli loppunut, ja kun
Törmälä oli kerrankin hiljaa, erottui lähijunan saapuminen
asemalle heikkona äänenä todellisuuden ja mielikuvituksen rajalla.
Nahka-Jakke oli jo ruumishuoneella, vielä lähes elävän lämpöisenä
mutta kylmenemään päin. Moni muu oli hengissä.
Moi pitkästä aikaa!
VastaaPoistaAloin lukemaan tätä ja ainakin tähän asti viihdyn sen parissa erittäin hyvin. Kuvaat hyvin lähiön ankean ahdistavaa fiilistä, hahmot ovat erittäin uskottavia ja inhimillisiä elämänangsteissaan. Dialogi on pääasiassa erittäin uskottavaa, ja teksti soljuu hyvin, tätä on mukava lukea ja runollisen lakoninen tyyli tuntuu hyvältä kontrastilta verrattuna hahmojen karkeaan puheeseen.
Pari huomiota kuitenkin tuli mieleen heti tästä luvusta.
1. Hyvä aloitus, pidän erityisesti tuosta alleviivatusta hiljaisuudesta ja ylinäyttelyn fiiliksestä. Teksti on täyttä timanttia siihen asti että juoppo lyyhistyy ja tulee alleviivattu hiljaisuus. (Rakastan tuota ajatusta!) Mutta sitten tunnelma särkyy.
Toisaalta pidän siitä miten kuvaat tilanteen tuon jälkeen, armeijapätemisineen kaikkineen. Mutta toisaalta en voi olla ajattelematta miten epärealistinen koko tilanne on. Tuntuu epäuskottavalta että tuommoinen tohina tulisi vain siitä että joku juoppo kaatuu etenkin kun ihmisillä on muutenkin kiire junaan. Jotenkin kuulostaisi uskottavammalta että suurin osa kävelee vain ohi ja jonkun muutaman tunnin kuluttua tajutaan tyypin kuolleen. (Myönnän että olen kyyninen, mutta olen taipuvainen ajattelemaan ettei kukaan oikeasti auttaisi lyyhistyvää juoppoa keskellä ruuhkaista asemalaituria.) Jotenkin se myös lisäisi tilanteen tragediaa ja aitoutta. Loppulause jossa ihmiset töllistelevät ambulanssimiehiä on täyttä rautaa, sitä en muuttaisi vaan pitäisin sen ihan sellaisenaan.
2. Olen myös vähän sitä mieltä, että brändejä ei ole tarpeen mainita, ainakin minua aidosti häiritsee brändien esiin tuominen tässä, kaunokirjallisessa tekstissä ne nyt eivät yksinkertaisesti tunnu tarpeelliselta kahdesta syystä 1) kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä kukaan ei välttämättä tiedä mikä vittu on Rekordelig 2) Se haiskahtaa liikaa mainostukselta. Jos haluat erikseen korostaa, että juoppo ostaa halvinta kaljaa, sano, että juoppo ostaa halvinta kaljaa, sen sijaan, että käytät brändin nimeä. Tätä yksityiskohtaa ei kuitenkaan ole välttämättä edes tarpeen korostaa, lukija ymmärtää kyllä että rapajuoppo ei osta mitään kalliita tuontioluita, samoin kuin ei känniin tahtova nuori lähiöjätkäkään osta mitään kallista kaljaa.
Poista3. Juopon kuoleman jälkeinen Andyn ja Törmälän dialogi on kaikessa lakonisuudessaan täydellinen, samoin tilanteen karu kuvaus tytöistä toppeineen jne. Sitä seuraava kappale sitten taas on mielestäni taas vähän ongelmallinen.
Ymmärrän mitä sillä pätkällä haet, ja kappaleessa on monta pysäyttävää, hyvää ajatusta. Ymmärrän pointtisi siitä miksi toistat noita "samaan aikaan" sanoja, mutta hetkellisyyttä voi kuvata muutenkin, lukijana minua kaikesta huolimatta ärsyttää noiden samojen sanojen toistuminen noin monta kertaa. Tulee tunne ettet keksi mitään muuta tapaa sanoa asia – mutta sinun mielikuvituksellasi varmasti keksit. Itse muotoilisin asian yksinkertaisesti jotenkin näin:
”Samaan aikaan oli kesä ja työttömyys eikä mitään tarvetta määritellä edes viikonpäivää, koska ne kaikki olivat samoja. Oli kepeys ja kädessä samat punaiset tölkit, jotka Nahka-Jakenkin veivät Kartanonrinteen lähijunapysäkiltä jonnekin muualle. Siinä hetkessä oli mp3-soittimessa kaiuttimet ja SMC Lähiörottien levy ja lähiössä puistoja, joissa sitä olisi voinut kuunnella. Samaan aikaan rahat olivat loppu, Andylla oli kämppä menossa alta vuokrarästien takia ja Törmälä oli pohjattoman vittuuntunut asumaan mutsinsa luona. Samaan aikaan oli elämä, ihan samaan aikaan kuin kuolemakin.”
4. Dialogista sen verran että muutamassa kohdassa sanot mielestäni tarpeettomasti "Andy sanoi" tai "Törmälä sanoi", henkilöitä on vain kaksi, joten on selvää että jos toinen on äsken puhunut toinen vastaa hänelle sen jälkeen. Näitä voi siis ihan reilusti karsia. Aluksi voi kertoa kumpi puhuu, sen jälkeen sitä ei ole enää tarpeen toistaa. Jos haluat kuvata dialogia jotenkin tai korostaa esimerkiksi taukoa sanojen välillä kirjoittaisin ehkä jotenkin tähän tyyliin: ”Haista vittu”, Andy otti huikan tölkistään, ”Tajuutsä jne.”
Yksi kohta dialogista vähän särähtää omaan korvaani:
“Haista vittu”, Törmälä sanoi. (Voit ottaa tuon "Törmälä sanoi" kokonaan pois.) “Angsti seis. Vittuako sä siinä kattelet lähintä mutkaa pidemmälle. Tää on Kartanonrinne. Ei täältä näe tulevaisuuteen. Mennääs tohon rantsuun ja korkataan seuraavat ja puhutaan vähän elämän tosiasioista.” (Viimeinen lause on sisällöllisesti hyvä mutta muodollisesti se jotenkin tuo kuulostaa vähän kankealta lähiöjätkän suuhun. Muotoilisin ajatuksen ehkä jotenkin näin ”Juodaan lisää tossa rantsussa, mä en oo tarpeeks kännissä kuunteleen tollasta. Vittu mä voin kertoo sulle jotain elämän tosiasioita…” tms.)
5. Tämä nyt ei varsinaisesti ole virhe, mutta pieni lapsus/uskottavuusongelma kuitenkin. Törmälä heittää yhdessä vaiheessa oluttölkin puroon. Ei se väärin ole sinänsä, mutta rahattomat jätkät kyllä todennäköisesti keräisivät tölkit itselleen ja ostaisivat tölkeistä saaduilla rahoilla lisää kaljaa, tai ainakin aiheesta käytäisiin keskustelua sen jälkeen kun Törmälä heittää tölkin pois, käytännöllisemmältä vaikuttava Andy voisi hyvin huomauttaa asiasta jotain.
Tällaisia ajatuksia nyt tuli tästä äkkiseltään mieleen. Pääasiassa teksti on hyvää ja herättää kiinnostuksen, jatkan lukemista.